Helmikuun puoliväli: innolla uuteen harjoitteluympäristöön
Tästä se alkaa, neljänkymmenen päivän harjoitteluni lastensuojelussa. Joulukuussa hain opintovapaata helmikuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, ja sitten pidän vielä pari viikkoa vuosilomaa. Edessä on taloudellisesti tiukkoja mutta virkistäviä viikkoja ja valmentautumista mahdollisesti uuteen työhön. Toimittuani parikymmentä vuotta diakoniatyössä olen lopulta pitkäjänteisesti suuntautunut kohti lastensuojelua, ja tulevan harjoittelun ajattelen suorastaan huilaamiseksi tai vähintään virkistäväksi irtiotoksi: uusi työyhteisö ja uusi toimintaympäristö – odotan kaikkea innolla!
Yksi ohjaajani ensimmäisten päivien työtehtävistä on matkustusluvan myöntäminen ulkomaille, jotta sijaisperhe voi keväällä tehdä lasten kanssa lomamatkan etelään. Uudessa ympäristössä panen pian merkille uuden äänimaailman: aika moni yskii, enemmän tai vähemmän. Jollain taitaa olla paha tupakkayskä mutta jään miettimään, yskiikö osa sisäilmankin vuoksi? Toivottavasti en itse sairastu, sillä harjoitteluajan sairaspoissaolot pitää korvata.
Maaliskuun puoliväli: pelkäämme toisiamme
Torstaina 12.3. luen pandemiasuunnitelmasta luetteloa ruumiiden säilytykseen soveltuvista tiloista ja niiden kapasiteetista. Kuulostaa suurelta määrältä. Viikonlopun aikana käsitän, että tätä harjoittelua en tule unohtamaan ikinä. Kun valitsin harjoittelun ajankohtaa, en mitenkään osannut kuvitella, millainen kansallinen ja kansainvälinen tilanne olisi tulossa. Suomessa monilta loppuvat lomautusten myötä työt, kun taas toisilla työtahti kasvaa ja lomien pitäminen kyseenalaistetaan. Samanaikaisesti ihmisten pitää jotenkin pitää arkea koossa, huolehtia perheistään ja akuuteista sairauksista. Jossain kuulemma puretaan avohuollon sijoituksia, jotta saadaan tilaa mahdollisille koronasijoituksille. En halua edes ajatella tuota tilannetta omien lasten kohdalle.
Monien mielissä painaa suru niistä, jotka tekevät työtä eturintamassa vajavaisesti suojavarustettuina. Huolta lisää epätietoisuus siitä, kuinka kauan tämä epänormaali tilanne tulee jatkumaan? Työhuoneiden ovet ovat pääsääntöisesti kiinni, ja moni alkaa syödä eväitä työpöydän ääressä. Käsidesin saatavuudessa on ongelmaa, ja wc:ssä oleva pumppupullo kevenee päivä päivältä. Korvat herkistyvät rekisteröimään kaikki uudet yskähdykset – ellen olisi kiinnittänyt niihin jo heti alussa huomiota, en varmaan enää uskaltaisi saapua tänne kaiken köhimisen keskelle. Ilmassa leijuu kollektiivinen epäily: onko keskuudessamme joku tuntematon yskivä tai oireeton tartuttaja? Jääkaapissa olisi sosiaalityön päivältä ihania eilisiä kakkuja, mutta uskaltaako niitä vielä ottaa, jos joku onkin yskäissyt niihin? Varsinkaan yhteistä tiskiharjaa ei parane käyttää.
Torstaina 19.3. liput liehuvat Minna Canthin kunniaksi. Mielessä vilahtaa ajatus siitä että vedetäänkö samoihin tankoihin myöhemmin lippuja puolitankoon? Työhuoneen ikkunan takana porottaa kevätaurinko, ja kaduilla näyttää hyvin samalta kuin aiempinakin keväinä. Toisaalta on meneillään valtava mullistus, josta voi lukea tai kuunnella uutisia. Kuuntelen liikaakin. Olemme poikkeustilassa. Kaikkia suomalaisia matkailijoita kehoitetaan palaamaan pikaisesti kotimaahan, eikä se sijaisperhe tule tekemään sitä ulkomaanmatkaa.
Maaliskuun loppu: luovutan tältä erää
Harjoitteluni etenee ristiriitaisissa tunnelmissa. Joka päivä puntaroin, voiko harjoittelun laskea välttämättömäksi työksi, vaikka kansalaisia kehotetaan pysymään mahdollisuuksien mukaan kodeissaan. Käytännön syistä olen yrittänyt saapua urheasti töihin, jotta saisin suoritettua harjoitteluni mahdollisimman pitkälle. Samalla olen yhä selkeämmin käsittänyt, että ainoa oikea ratkaisu on ehdottaa harjoittelun keskeyttämistä. Varsinainen ohjaaja on joutunut perheeseen kuuluvan riskiryhmäläisen vuoksi jäämään pois töistä ja varaohjaajakin tekee mahdollisuuksien mukaan etätöitä. Minulle ei riitä ohjaajaa, eikä sille mahdeta mitään. Olisi toki kohtuutontakin olettaa, että kriisiolojen työ rakennettaisiin opiskelijan ohjaamisesta käsin. Työt on karsittu minimiin ja suoritetaan mahdollisuuksien mukaan etänä. Samanaikaisesti täytyy koko ajan olla valmius kiireellisten uusien tilanteiden hoitamiseen. Kun kysyn lastensuojelun päälliköltä lupaa keskeyttää harjoittelu, hän vastaa että oli juuri itsekin ajatellut ehdottaa sitä samaa. Samalla sovimme, että saan palata jatkamaan harjoittelun loppuun, kunhan tilanne selkenee. Uskallamme toivoa, että jossain vaiheessa sekin hetki koittaa.
Elokuu: harjoittelu lähenee sittenkin loppuaan
Kesän aikana olen saanut sovittua loppujen harjoittelupäivien suorittamisesta syksyn kuluessa. Tulen saamaan tämän harjoittelun päätökseen, vaikka aikataulu onkin venynyt alkuperäisestä. Kun lueskelen harjoittelupäiväkirjaa, pystyn jo jotenkin prosessoimaan kevään kulkua.Välillä käväisee mielessä, mitä olisin ehtinyt harjoitella ja oppia enemmän, jos koronaa ei olisi tullut. Tiedän, että kohtalotovereita on tässä mielessä paljon, ja osa ei päässyt enää keväällä edes aloittamaan harjoitteluaan. Toisaalta olen saanut arvokasta kokemusta poikkeusolojen vaikutuksesta ja lastensuojelutyössä etätyötä varten tehdyistä järjestelyistä.
Käsitin jo koronakriisin alussa, että yksittäisten ihmisten elämässä tällaisia henkeä uhkaavia kriisejä osuu milloin kenellekin, ja moni jää niiden kriisien kanssa helposti hyvin yksin. Tällä kertaa uutta oli tilanteen kollektiivisuus: huoli ja uhka oli yhteinen, eikä kukaan voinut rajata itseään kokonaan sen ulkopuolelle. Suurella osalla ihmisistä oli uhattuna joko terveys tai toimeentulo – toisilla jopa molemmat.
Kesän tullen mielialat keventyivät. Olemme saaneet Suomessa viettää kaunista kesää, ja moni myös lomaa. On ollut mahdollista käydä tervehtimässä riskiryhmiin kuuluvia läheisiä ja viettää pieniä perhejuhlia. Arkisetkin hetket ovat tuntuneet arvokkaammilta, kun niitä tarkastelee kevään rajoituksia vasten. Ymmärrämme kuitenkin, että haaste ei vielä ole ohitse, ja syksy voi tuoda mukanaan melkein mitä vain. Saippuoidaan käsiämme sitkeästi edelleen.
Lastensuojelun harjoittelija
