Välillemme on revennyt kuilu. Sinisilmä, 10 kk, väläyttää katseen kuilun toiselta reunalta, ymmärtämättä, mitä on tapahtunut. Minua sitovat äkkiä asetetut rajoitukset, lähelleni ei voi tulla. Silmät hakevat yhteyttä minuun ja viestittävät tunteita, sillä hurjalla intensiteetillä, jolla ne lapselle itselleenkin ovat valkenemassa. Pienet, huojuvat askeleet. Katso, minä osaan! Ylpeys, voitonriemuinen ilo, huuma onnistumisesta ja katse, joka kutsuu minua jakamaan nämä kaikki, jotta ne tulisivat vahvistetuiksi. Taaperokärry välissämme on jotakin konkreettista, joka muistuttaa minua turvavälistä. Kuilusta, jota on kielletty ylittämästä.
Särö näkyy väistämättä kasvoiltani, kun yritän hillityin ilmein osallistua iloon. Haluaisin hihkua riemusta, halata, nostaa lapsen äidin syliin, sitoa nämä toisilleen tärkeimmät kosketuksella yhteen. Tunteet repivät minua, kun yritän keksiä tapoja korvata kosketusta. Rohkaisen äitiä sanoin, niiden täytyy nyt riittää. Tämän katseen huomaamiseksi olemme tehneet töitä, ja tässä katseessa on kaikki rakkauden ainekset. Ainekset pelkojen poistamiseen ja heittäytymiseen elämänmittaiseen suhteeseen. Äidin kanssa olemme kulkeneet yhteistä matkaa raskaustiedosta asti, korjanneet jonkun rikkomaa, opetelleet miten olla arvokas itselle ja toiselle, miten katsoa lasta ja hyväksyä katse. Nyt jaamme hämmennyksen uuden äärellä, kun tutut toimintatavat ovat ulottumattomissamme.
Naapuritalon rappukäytävässä tuoksuu mausteinen ruoka. Seinällä julisteet ohjeistavat yskimään oikein ja pesemään käsiä. Soitan ovikelloa useampaan kertaan, yritän yhteyttä puhelimella. Luovutan istuttuani hetken portailla odottamassa. Iltapäivällä saan viestin. Isä on unohtanut tapaamisen ja lähtenyt lapsineen maalle, missä pääsee ulos koskematta kaiteisiin ja ovenkahvoihin. Poikkeustila näkyy ja tuntuu. Tyhjillä pihoilla kulkiessani pohdin olemmeko sodassa, ja mitä vastaan.
Toisaalla oven avaa tuttu äiti välittömästi halaten. Halauksessa on paitsi kohtaamisen onni, myös pelko, avuttomuus ja turvattomuus. En haluaisi luoda välimatkaa, mutta sen tekevät väistämättä sanat, jotka olen määrätty lausumaan. Olen pahoillani, ei halauksia, tapaamisen edellytyksenä on turvavälien säilyttäminen. Sanani työntävät pois ja etäännyttävät. Seuraavilla tapaamisilla istun eri puolella huonetta, desinfioinnista halkeilleet käteni avuttomina sylissäni. Tulee päivä, jolloin turvavälien merkitys tässä perheessä murenee. Mustelmat ympäri äidin kehoa puhuvat sinisenkirjavaa kieltään, ilkkuvat kosketuksen karttamiselle. Halaan turvakotiin lähtevää äitiä, pidän lapsia lähelläni, kun äiti pakkaa ja piilottaa arvotavaroita. Voisinko olla kaukana, kun tuntuu siltä, että halaukseni, käteni ja sylini ovat niitä harvoja asioita, jotka tässä hetkessä pitävät perheen kasassa? Sanat eivät aina riitä. Ihmisellä on paitsi mieli, myös keho.
Mistä on kyse, kun elämä nykyhetkessä ohittaa koronanpelon? Silloin ollaan sosiaalityön ytimessä, keskellä tilanteita, joissa ihmiset ovat jo haavoittuneet. Ei heitä jätetä pärjäilemään. Nämä ihmiset ovat lapsia ja vanhempia, joiden haasteet eivät odota rajoitusten päättymistä. Rajoitukset on tehty suojelemaan sairaudelta ja kuolemalta, joiden edessä olenkin ehdottoman nöyränä, mutta on kaikki voimat vaativia kamppailuja, joiden keskellä mahdollinen sairastuminen näyttäytyy toissijaisena uhkana. Perhetyössä on oltava rohkea ja osattava katsoa yli ja eteenpäin. Inhimillisiin tarpeisiin on vastattava välittömästi. Kohtaamisen hetkissä tämä on itsestäänselvyys.
Pelko vyöryy päälle toisenlaisina hetkinä. Silloin, kun olen poissa ytimestä, pysähtyneenä, silloin, kun pitäisi olla läsnä itselle ja omille läheisille. Pelko ei välitä vuorokaudenajoista. Lepohetkinä mieli ei lepää, eikä palaudu, vaan työstää eettisiä ristiriitoja. Pelko tartuttamisesta istuu olkapäällä, vastuu painaa ja iltaisin lasken ihmisiä, joille pitäisi ilmoittaa, mikäli minulla todettaisiin tartunta. Säälin läheisiäni oman ammatinvalintani vuoksi. Voisinko lopettaa, irtisanoutua, vaihtaa alaa? Miksi teen tätä päivä toisensa jälkeen? Harhailevat ajatukset vievät edellisille vuosikymmenille, joilta poimin talteen vanhat haaveet ja kutsumukset. Tuon muistoista mukanani motiivin, työn merkityksellisyyden, joka auttaa heräämään taas uuteen päivään, taas uusien koronapainajaisten jälkeen. Työni on tarpeellista yhteiskunnallisesti ja ennen kaikkea inhimillisesti. Joka päivä minun työni koskettaa jonkun elämää.
Seuraavina viikkoina moni kohtaaminen tapahtuu ruudulla. Kuilun reunoilla taas kurkottelemme, minä ja asiakkaat. Minä istun keskittyneenä työpöydän ääressä, kunnon kone itsestäänselvyytenä, toimivat ohjelmat valmiiksi asennettuina. Toisella reunalla yhteys pätkii, ei riitä pyörittämään Skypeä. Poistamme videon käytöstä, välillä se auttaa. Yhteys toimii paremmin, kohtaaminen ei niinkään. Pinnistelen kuullakseni tunteet sanoista, ilman eleitä, ilman ilmeitä. Kuuntelen rivienvälejä väsyneen äidin tajunnanvirrasta. Teinin yksitavuisesta puheesta niitä on vaikeaa löytää. Liikun sovellusten välillä kuin seiniin törmäilevä lintu, etsien ikkunaa, josta nuoreen saa luontevan yhteyden. Whatsapp on hänelle muumiokamaa, Snappiin minä olen liian hidas. Instassa olen vähän vähemmän hukassa, hän kuin kotonaan. Löydämme ohuen langan välillemme.
Välillä pääsen lähelle. Puhelin kuljetetaan omaan huoneeseen, sisälle tyynymajaan, pehmoeläinten syntymäpäiville. Saan myös osallistua lähietäisyydeltä sisarusten väliseen nyrkkitappeluun. Silloin tosin näen vain katonrajaan, puhelin makaa lattialla pahimman matsin ajan. Kattoja näen muutenkin paljon, ja taivasta: Vauvaperheissä puhelin on usein pöydällä, kun vaihdetaan vaippaa tai ruokaillaan. Lenkillä puhelin matkustaa vaunukopan päällä. Olen mukana arjessa olematta kuitenkaan paikalla.
Miten moneen suuntaan olenkaan auki, enkä silti riitä. Päivän mittaan joudun tarkistamaan useasti, millä välineellä kenetkin kohtaan. Kotikäyntejä on kovin vähän. Toisaalta olen helpottunut, kun iltaisin käyn läpi mahdollisia altistuneita. Jos tuntisin onnistumisen iloa sääntöjen noudattamisesta, olisin tyytyväinen. Minun onnistumiseni tulee kuitenkin siitä, että voin saada aikaan muutosta, olla yhdessä keskellä myrskyä ja nähdä perheen selviävän. Sen eteen on tehtävä nyt moninkertaisesti työtä. Lähetän videotervehdyksiä, suunnittelen virtuaalitapaamisia, joissa jokainen perheenjäsen voisi saada äänensä kuuluviin, pudottelen perhetehtäviä postiluukuista, puhun pitkiä puheluita korvat soiden.
Kesän kuluessa kuilun yli on rakennettu monta siltaa. Välillä sen olemassaolon melkein unohtaa, kunnes pelästyy ja ottaa reippaat askeleet taaksepäin. Muistaa kantavansa vastuuta tulevasta, josta kukaan meistä ei vielä tiedä. Taaperokärry on jäänyt pois Sinisilmän ja minun väliltä, lapsi etenee jo omin voimin, useimmiten kohti äitiä. Säilytän kärryn mielikuvana, punamustana kilpenä, jota lähemmäs en mene. Äidillä ja Sinisilmällä on ollut paljon yhteistä aikaa. Nuo loppumattoman pitkät vuorokaudet vailla aikuiskontakteja olisivat voineet tarjota äidille synkeitä ajatuksia, tutun tummuuden, johon upota. Kuitenkin hän löysi niistä valoa, vilpittömän hyväksyviä katseita, joita Sinisilmä tarjoili väsymättömästi. Yhdessä pysähdyimme niihin, uusiin ja taas uusiin.
Äidin ja Sinisilmän naapurissa mausteinen ruoka tuoksuu yhä. Sen lisäksi tuoksuu jauhelihakastike. Isä ja lapset ovat palanneet kotiin. Pyrin torjumaan halaukset, joita olisi oven avautuessa heti tarjolla useampia. Otan kuitenkin vastaan tarjotun vesilasin, jonka kylkeä koristavat tahmaiset sormenjäljet. Pyrin kääntämään päätäni, kun lapset kertovat sylki lentäen mummolan kuulumisia. Heistä huokuu ilo ja elämä. Isä hymyilee varovasti kertoessaan, miten ovat päättäneet uskaltautua pihalle keinumaan. Minunkin ylitseni vyöryy ilo. Ehkä hetkellinen, mutta niin oikeutettu ja tarpeellinen. Selvisimme keväästä ja kesästä. Selviämme tästäkin eteenpäin.
Elina
Asiakastapauksia on muunneltu, ne eivät ole yhdistettävissä yhteenkään yksittäiseen perheeseen tai henkilöön.