Tuijotin tyhjää tietokoneen näyttöä, teamskokous oli ohi ja ajattelin, että on soiteltava kaikki aikavaraukset läpi. – Anteeksi, joudun perumaan… poikkeustilanne. Puheluiden jälkeen jupisin ääneen ja kirosinkin, etten ollut kuunnellut keskusteluja kahvihuoneessa, jossa oli ollut työkavereita ruuhkaksi asti. Varmasti minua valveutuneemmat olivat olleet tietoisia jo tunteja. Minulle tämä poikkeustilanne tuli, no, poikkeuksellisesti. Enkä ole tätä työtä ennen tehnyt etänä. Kun ei ole ollut tapana.
Minut valtasi hätä. Kuinka minä pysyisin terveenä, sairastuisivatko lapseni, entä jos ja jos. Voi kettu, miten ne perheet, joilta olin ajat perunut. Poikkeustilanteella ei makseta vaatteita tai täytetä pottukattilaa. Ohimoita pakotti ajatus, että lapset eivät tapaisi vanhempiaan tai riitoihin tulisi syvyyttä entistä enemmän. Riitojen raamittajana poikkeustilanne. Miten saisi hoidettua kaikki sopimusasiat ja allekirjoitukset taikka vanhempien välisien erimielisyyksien lieventämisen.
Siirsin puhelinta ja sen tummuva näyttö oli minulle merkki muutoksesta. Vielä äsken se oli hehkunut valoa ja yhdistänyt kaksi vanhempaa ja minut kolmanneksi. Olin soittanut poikkeuksellisesti kokouspuhelun, vanhempien erillisten aikojen sijaan. Erillisten, kun eivät olleet samaan huoneeseen mahtuneet eron jälkeen. Sopimaan edes lasten asioista. Kokouspuhelu oli toiminut, molemmat olivat vuorollaan sanoneet mielipiteensä ja yhdessä oli pohdittu lapsen tapaamiseen liittyviä pulmia. Pulmia, joihin liittyi vanhempien huoli riskeistä.
Eihän sen pitänyt olla edes mahdollista. Sen, että nämä vanhemmat sopivat keskenään asian näin, ei sopuisastikaan vaan yksimielisesti. Mikä ihme siinä vaikutti asiaan? Mistä tuli muutoksen voima? Mitä minä en tässä tilanteessa huomannut? Postitin elatusapusopimukset vanhemmille allekirjoitettavaksi, tämäkin oli tullut hoidettua samalla. Elatusvelvollisella oli lomautuksen vuoksi aikaa pitää lapsia, mutta elatusavun määrä oli kohtuuton. Näin oli isä sanonut äidin elatuskyvystä. Maksaa taas sitten kun pystyy, saanenko elatustukea tässä tilanteessa, hän oli vielä kysynyt minulta. Saat, olin sanonut ja tehnyt määräaikaisen elatussopimuksen puutteellisella elatuskyvyllä, sen jälkeen voimaan aiemmin vahvistettu sopimus. En pystynyt tässä tilanteessa muuhun, en vaan voinut. Olkoon kohtuullistamista ja perheen kokonaistilanteen hahmottamista. Ja sitähän se oli. Nyt ja tässä. Sanokoot muut mitä tahansa.
Poikkeustilanne jatkui ja kokemusta muodostui. Eihän kaikki vanhemmat olleet näin yksimielisiä tai valmiita uudenlaiseen neuvotteluun. Ei likikään. Mutta esinaisemme ohjauksessa jatkoimme työmme kehittämistä poikkeustilanteessa, etätyönä rotaatioiden mukaan. Lapset ja lapsiperheet ensisijaisena ajattelun kärkenä.
Pesin kädet, laitoin desinfiointihuuhdetta ja valmistauduin ensimmäiseen työpäivään loman jälkeen. Teamspalaveri muistutti alkuaan satunnaisilla äänillään mikrofonien jäätyä päälle. – Helli, hyräilysi kuuluu tänne, tervetuloa töihin. Kiittelin ja sanoin aidosti olevani iloinen töihin paluusta. Ja olinkin. – No niin, katsotaanpas ketkä ovat jo paikalla ja aloitellaan palaveri. Tuttu tuen ääni aloitti päivän, johdatteli uuteen varovaisuuteen ja kertoi ettei etätyörotaatiota puretakaan vielä. Ja huolellisuutta on kasvokkain kohtaamisissa noudatettava.
Tartuin puhelimeen ja näppäilin viiden kuukauden takaiset numerot. – Hei, soitin kuten sovimme… Minut keskeytti puhetulva. – Minä sanoin lasten isälle että tämä uusi puhumistyyli on hyvä kun me heti kuullaan mitä mieltä toinen on. Eikä tartte silleen katsoa toista koko ajan, sille me vähä naurettiinkin yhdessä. Eka kerran eron jälkeen, sille ettei tartte toista nähä, aattele. Lasten isän kanssa. Se sano että on turvallista puhua kun saa kotoa puhua, sillähän on ollut sitä paniikkia. Ja että aatellaan tämä tilanne lasten puolelta katottuna kun nähdään tämä oma koti, kumpikin siis omasa ja lapset voi niinku kuvitella siihen olemaan. Ja kyllä tästä selvitään, lomautus loppuu ja meen takaisin töihin ensi kuussa.
Katselin suljettua puhelinta ja ajattelin että koko kevään olin ollut uuden äärellä. Tapa tehdä työtä ja kohdata vanhempia toisin, olla läsnä äänenä herkässä tilanteessa. Eikä luoda viranomaishäkkiä, johon sisään astuminen jo pelottaa ja jossa vanhempien pitäisi tehdä päätöksiä elämänsä tärkeimpiin ihmisiin liittyvistä asioista. Lapsistaan. Ja vanhempien mahdollisuus kohdata toisiaan äänenä, omassa turvallisessa ympäristössään. Toki vielähän tavataan kasvokkain ja allekirjoitellaan sopimuksia. Mahdollisuuksia tuntuu nyt vain olevan enemmän. Kirjasin ylös neuvottelun tulokset ja avasin vielä uuden kansion, johon kirjoitin näkyväksi kevään työmenetelmiä, hyvää ja kehitettävää. Eläkeikään on vielä aikaa, ehtisin kuunnella vanhempia ja suunnitella heidän kanssaan hyviä käytäntöjä. Sen tekisin kyllä, joko tässä työssä tai sitten toisessa. Toteuttaminen vaatisi vähän asioiden selvittelyä, mutta jo pelkkä ajatus antoi uutta virtaa.
Etätyöpäivän päätteeksi poimin erilaisia kukkia maljakkoon. Vanhemmille, joilta vaaditaan enemmän uusissa tilanteissa. Vanhemmille, joiden kokemusten kautta voimme edelleen uudistaa työtämme niin että lasten olisi parempi. Ja yksi kukka minullekin, joka uskalsin kokeilla työtäni etänä. Työkavereille, joiden tuki tuli sähköisesti. Kukkia, jotka kuvastavat rohkeutta ajatella ja toimia toisin sekä päivittää ja vahvistaa hyväksi havaittuja toimintatapoja.
Nimim. Helli Kaarna