Työympäristö: Sosiaalihuollon palvelut, vammaispalvelut, vammaisten työ- ja päivätoiminta, vammaisten asumispalvelut
Olen koulutukseltani sosionomi ja työskentelen pääkaupunkiseudulla kehitysvammaisten henkilöiden päivätoiminnan ohjaajana. Itse olen aina kokenut työtehtäväni tärkeänä sekä asiakkaitteni että yhteiskunnan kannalta. Kun Suomeen julistettiin poikkeustila, päivätoimintakeskukset suljettiin asumispalveluissa asuvien kehitysvammaisten asiakkaiden kohdalla kevään 2020 ajaksi. Meille päivätoiminnan ohjaajille tuli heti selväksi, että mitään etätöiden mahdollisuutta ei ole, vaan meitä tarvitaan asumispalveluissa ”turvaamaan asukkaiden tilanne” ja järjestämään heille ”korvaavaa päivätoimintaa” jalkautumalla ryhmäkoteihin. Sen tarkemmin ei asioita ehditty suunnitella tai käsitellä, vaan lähdimme kiireellä kesken työpäivän kukin meille määrättyyn asumispalvelun toimipisteeseen eri puolille kaupunkia.
Ryhmäkodissa toimiminen päivätoiminnan ohjaajan roolissa tuntui alussa hyvin sekavalta ja hämmentävältä. Paikka ja sen asukkaat olivat minulle täysin ennalta tuntemattomia. Eri tahoilta tuli meille päivätoiminnasta jalkautuneille erilaisia ohjeistuksia. Osa kehotti keskittymään asukkaiden perushoitoon ja huolenpitoon samaan malliin kuin ryhmäkodin vakituinen henkilökuntakin, osa taas painotti rooliamme päivätoiminnan ohjaajana ja sitä, että tehtävämme on ensisijaisesti tarjota normaalia päivätoimintaa korvaavaa ohjattua tekemistä ja virikkeitä asukkaille.
Pian huomasin, että poikkeavan tilanteen ja henkilöstöresurssien vuoksi työpanostani tarvitaan etupäässä asukkaiden kokonaisvaltaisessa hoito- ja ohjaustyössä ja päivätoiminta tapahtuu silloin, kun sille jää aikaa kaiken muun ohessa. Viikkojen kuluessa ryhmäkodin asukkaat ja rutiinit tulivat tutuiksi, mutta minua vaivasi järjestämäni päivätoiminnan vähäisyys sekä yksipuolisuus. Yllättävässä tilanteessa, uudessa ympäristössä ja uusien ihmisten kanssa monipuolisen, yksilöllisen ja asiakaslähtöisen päivätoiminnan järjestäminen osoittautui todella haastavaksi. Lisäksi minulla ei ollut tuttua ja turvallista työtiimiä, vaan ryhmäkotiin ilmestyi vaihtuvia päivätoiminnan ohjaajia eri toimipisteistä tasaisin väliajoin. Sain neuvoja ja tukea työkavereiltani viikoittaisten Teams-palaverien kautta, mutta silti tunsin olevani työssäni yksin ja riittämätön.
Korona ja sen tuomat rajoitukset vaikuttivat vahvasti ryhmäkodin kehitysvammaisiin asukkaisiin. Heille tutut ja turvalliset päivätoimintapaikat suljettiin ja päivistä ja viikoista poistuivat heille todella tärkeät rutiinit. Lisäksi heidän sosiaalinen elämänsä ja elinpiirinsä rajoittui, kun omaisten ja ystävien vierailut ja harrastukset jäivät tauolle. Monet asukkaista vaikuttivat tylsistyneiltä ja turhautuneilta ja oireilivat psyykkisesti yllättäen muuttuneessa tilanteessa. Monen oli mahdotonta käsittää, miksi he eivät päässeet päivätoimintakeskuksiinsa ja joitain puheet, uutiset ja ajatukset koronasta vaikuttivat pelottavan ja ahdistavan. Asukkailla oli kova tarve tietää, milloin he pääsevät taas palaamaan normaaliin arkielämäänsä, mutta meillä ei ollut antaa heille mitään vastauksia. Itseänikin mietitytti päivittäin, kuluuko uudenlaisessa työssäni vielä viikkoja, kuukausia vai kenties vuosia. Tietämättömyys tuntui kaikista vaikeimmalta.
Minua vaivasi luonnollisesti myös mahdollinen altistumiseni ja toisaalta myös muiden altistaminen koronavirukselle, koska jouduin kulkemaan pitkän työmatkani julkisilla kulkuvälineillä, työskentelin päivittäin eri ihmisten kanssa ja kehitysvammatyön luonteen vuoksi turvaväleistä on mahdotonta pitää täysin kiinni. Tehostin työssäni käsihygieniaa ja hengityssuojaimet ja hanskat olivat tarvittaessa saatavilla ja käytössäni, mutta en niidenkään avulla tuntenut olevani suojattu ja turvassa virukselta. Kevään aikana kävin pariin otteeseen erinäisten oireiden vuoksi koronatestissä ja olin joitakin päiviä sairaslomalla. Aina testituloksia odotellessani pyörittelin päässäni, keitä kaikkia olisin mahdollisesti ehtinyt altistaa virukselle ja millaisia toimenpiteitä mahdollinen positiivinen testitulokseni olisi työpaikallani aiheuttanut.
Järjestämäni päivätoiminta ryhmäkodissa keväällä parin kuukauden aikana oli lähinnä ulkoilua, satunnaisia askarteluhetkiä, pelihetkiä, keskusteluja ja yhteistä ajanviettoa. Alkuperäisessä työpaikassani toimintakeskuksessa kykenimme järjestämään tutun ammattitaitoisen työtiimin, resurssien ja tilojen ansiosta paljon muutakin. Mielelläni olisin tuonut enemmänkin ammattitaitoani ja osaamistani päivätoiminnan puolelta asumisen puolelle, mutta näissä poikkeusoloissa ymmärrettävästi myös asukkaiden kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtiminen kuului työtehtäviini. Nyt syksyllä palattuani fyysisesti takaisin toimintakeskukseen omaan työrooliini osaan arvostaa omaa työtäni ja sen tuomia mahdollisuuksia entistä enemmän. Toivon, että asumispalveluihin jalkautumisen seurauksena päivätoiminnan merkitys kehitysvammaisten henkilöiden arjessa tuli näkyvämmäksi myös asumisen puolelle ja muille yhteistyötahoille.
Päivätoiminnan ohjaaja