Tanskalainen teologi ja filosofi Sören Kierkegaard (1813–1855) kirjoittaa ”Jos haluan onnistua johdattelemaan jonkun ihmisen tiettyyn päämäärään, minun on ymmärrettävä hänen tämänhetkinen tilansa ja aloitettava juuri siitä. Jos en sitä osaa, petän itseäni uskoessani pystyväni auttamaan häntä.”
Se että voi auttaa toista ihmistä vaikeassa elämäntilanteessa vaatii kunnioitusta, ymmärrystä ja luottamusta. On vaikea luoda luottamuksellinen suhde, jos kohtaaminen ei ole onnistunut, tai jos kohtaaminen ei ole mahdollista. Yksi tärkeimmistä asioista laadukkaassa ja muutoksia aikaan saavassa sosiaalityössä on ihmisen kohtaaminen. Hyvä ja aito kohtaaminen saa aikaan suurempia vaikutuksia kuin mitä voisi kuvitella. Kohtaaminen on usein avain auttamiseen, ilman sitä toinen ihminen ei päästä meidät tarpeeksi lähelle, eikä luottamuksen rakentaminen ole mahdollista. Aito, hyvä kohtaaminen on vaikea arvioida, sen tietää ja tuntee ainoastaan se ihminen, jonka kohtaamme. Hän, joka siinä hetkessä on heikoimmillaan, hän, joka siinä hetkessä päättää luottaako hän meihin. Hän tuntee sisimmissään, voimmeko me ymmärtää hänen tämänhetkinen tilansa. Kohtaaminen, vuorovaikutus ja kommunikaatio ovat näin ollen meidän tärkeimmät työkalumme sosiaalityössä.
Kevät 2020 tulee ikuisesti jäämään meidän mieleemme. Maahan julistettiin poikkeusolot ja valmiuslaki otettiin hallituksen toimesta käyttöön. Koko maailma tuntui pysähtyvän. Sosiaalityön asiakkaiden suhteen koronakevät oli mullistus monelle jo ennestään vaikeassa tilanteessa kamppailevalle. Media oli täynnä kauhuskenaarioita ja sosiaalisessa mediassa huudeltiin ”pysykää kotona!” Miltä sellainen tuntuu lapsesta, joka ei koe oman kodin turvallisena? Tai perheessä, jossa on lähisuhdeväkivaltaa ja ainoa turva on päästä ulos hetkeksi? Tai ihmiselle, joka kamppailee oman mielenterveyden kanssa, jolle ainoa valopilkku on ystävien tapaaminen, jotta seinät eivät kaatuisi päälle? Kaikki ei ole niin helppoa, vaikka ”pysykää kotona!” kuulostaa helpolta. Maailma ei ole niin mustavalkoinen. Mitä sinä valitsisit, jos tarjottimella olisi Covid-19 tai pahoinpitelevä vanhempi? Koronakevät ahdisti. Sekä asiakkaita että työntekijöitä.
Koronakriisi ei ollut ennakoitavissa, ja se vaati, että sosiaalityössä ja etenkin sosiaalityön avopalveluissa oli löydettävä uusia ratkaisuja ylläpitääkseen sitä tukea, mitä asiakkaat ovat lain mukaan oikeutettuja saamaan. Kaikilla on ollut vaikea ymmärtää ja käsitellä näitä aikoja, ja etenkin haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset herättivät paljon huolta sosiaalialalla työskenteleville. Kuinka ne ihmiset selviävät, joilla muutenkin on vaikeuksia selviytyä siitä elämästä jonka ehdoilla he elävät? Hauraassa asemassa olevat lapset, vähävaraiset perheet ja heikoilla olevat aikuiset. Tukikontaktien ylläpitäminen näille asiakkaille muuttui normaalia tärkeämmäksi. Samalla oli tarve kehittää uusia työskentelytapoja lyhyessä ajassa. Erilaisia työskentelytapoja kuin ne, jotka ovat hallinneet sosiaalityötä kaikkia aikoja, eli henkilökohtainen tapaaminen asiakkaan kanssa, kohtaaminen.
Etätyö ei koskaan ole ollut merkittävä osa sosiaalityötä, etenkin verrattuna muihin aloihin. Sosiaalialan työntekijät ovat kuitenkin tottuneita vastaamaan kriiseihin, pysymään rauhallisina ja reagoimaan nopeasti, oli tilanne mikä tahansa. Tämä on vahvuutemme sosiaalityön ammattilaisina ja se on nyt myös näkynyt uusien työmenetelmien käyttöönotossa, digitalisoinnin ja sähköisten palveluiden avulla.
Olen itse työpaikastani ylpeä. Aikana, jolloin moni palvelu jäi tauolle, tuki meidän kauttamme säilyi. Olemme tavanneet paljon asiakkaita koko kriisin aikana, kuitenkin pitämällä huolta turvallisuudesta, niin työntekijöiden kuin asiakkaiden. Olemme siirtäneet tapaamiset esimerkiksi ulkotiloihin. Olemme nähneet kuinka paljon kävelylenkki autiolla rannalla saa henkisesti pahan voivan perheen äidin avautumaan. Olemme pitäneet yhteyttä yksinäiseen koululaiseen ja tukeneet häntä koulutehtävissä. Olemme pelanneet nuoren kanssa korttipeliä ruudun välityksellä. Olemme tehneet kaiken tämän, ja paljon enemmän, pitämällä yhteyttä asiakkaisiin joko henkilökohtaisesti, puhelimitse tai videovälityksellä. Olemme ottaneet vastaan asiakkaidemme huolia ja murheita, tilanteessa jossa meillä kaikilla itsellämme myös on ollut huolia ja murheita vallitsevasta tilanteesta johtuen. Olemme kuitenkin olleet tukena, koska se toinen on ollut heikoimmassa asemassa. Hän on tarvinnut meitä. Olemme myös nauraneet yhdessä, käyttäneet huumoria keinona selviytyä.
Olen iloinen ammatistani ja työpaikastani. Minun ei tarvitse kuin ajatella miltä tuntuisi olla neljän seinän sisällä monta kuukautta. Ainoastaan kuulla musertavia uutisia ympäri maailmaa, yrittää suojella itseäni ja läheisiäni siitä. Ilman läheiskontakteja. Ilman niitä tavallisia arkirutiineja, joihin olen tottunut. Voin vaan kuvitella, kuinka ulkomaailma alkaa tuntumaan vielä pelottavammalta, kun on eristyksissä muista. Kun kaikki on epävarmaa, turvallisuudentunne järkkyy. Ja minä olen alan ammattilainen, minulla on asiat hyvin. Minua hirvittää pelkästään ajatus miltä tämä kaikki tuntuisi, jos kaiken lisäksi kamppailisin oman elämänhallinnan kanssa. Tai miltä tämä tuntuu lapsesta, jonka turvallisuuden tunne on järkkynyt jo aikoja sitten, jonka koti ei ole turvallinen. Tämän kaiken pidän mielessäni kuin tapaan asiakkaita, kun kohtaan heidät. Näitä asioita pidän mielessäni, kun tarkoituksena on auttaa ja tukea heitä. Minä yritän ymmärtää. Ja kuinka voin parhaiten ymmärtää? Myöntämällä itselleni, että myös minulla on tunteita, pelkoja ja huolia. Myös minä olen ihminen. Koronakevät osoitti, että me olemme loppupeleissä kaikki haavoittuvaisia, enemmän tai vähemmän.
Olen onnellinen siitä, että minulla on työ johon minun oli mentävä, työ joka ei voitu hoitaa täysin etänä. Minulla säilyi rutiinit, minulla säilyi lohtu siitä että maailma vielä pyörii, me autetaan heitä jotka tarvitsevat apua ja me tuetaan toisiamme. Jotkut uudet työmuodot ja työmenetelmät säilyy mukanamme kun korona joskus, toivottavasti, poistuu keskuudestamme. Löydän paljon positiivista tästä ajasta, paljon hyviä asioita, joita opimme itsestämme ja toisistamme ja työyhteisöstämme. Olen vahvasti sitä mieltä, että osasimme pitää yhtä, osasimme luoda turvallisen työpaikan ja turvallisen olon, jotta pystyimme tukemaan ja auttamaan meidän asiakkaita. Tämä tunne pysyy toivottavasti mukanani pitkään, myös silloin kun korona enää on muisto vaan.
Vaikka luottamuksellinen suhde asiakkaisiin säilyi puhelimitse ja videotapaamisilla, niin osaan jatkossa entistä paremmin arvostaa aidon kohtaamisen. Tiedostan mitä se merkitsee, koska olen itsekin joutunut elämään epävarmuudessa ja huomannut kuinka paljon yksi läheinen ihminen, yksi ymmärtäväinen katse merkitsee, siinä hetkessä kun oikeasti kaipaa toista ihmistä. Meidän ei tarvitse olla sankareita eikä superihmisiä vaikka työskennellään sosiaalialalla. Meidän tarvitsee olla ihmisiä, rohkeita lempeitä ihmisiä.
”Auttaakseni jotakuta, minun on toki ymmärrettävä asiasta enemmän kuin hän, mutta ennen kaikkea minun on ymmärrettävä, mitä hän ymmärtää. Jos en siihen pysty, ei auta, että osaan ja tiedän enemmän kuin hän.”
Malena Lutz