Kevättalvella 2020 meidän kaikkien arki nytkähti uuteen asentoon. Maailmasta kodin seinien ulkopuolella tuli yhtäkkiä uhkaava. Koronatartunta, näkymätön paha, vaani kaikkialla, eikä siltä ehkä välttyisi, vaikka kuinka huolellisesti noudattaisi suositeltuja varotoimia. Viisainta oli luopua kaikista turhista ihmiskontakteista ja vetäytyä omiin oloihin.
Muutaman ahdistavan viikon ajan elimme kaikki, niin kuin jotkut meistä elävät vuosia.
Psykoosipoliklinikalla asiakaskontaktit suositeltiin tautitilanteen vuoksi toteuttamaan etäyhteydellä aina kun se suinkin arvioitiin mahdolliseksi. Monet asiakkaat peruivat käyntejä, aluksi tilanteen odotettiin palaavan normaaliksi ehkä piankin. Vähitellen todettiin, että niin ei kävisi. Elämä jatkui ja asioita piti hoitaa: asunnottomuutta, velkoja, häätöjä, peliongelmaa, etuusasioita, perheiden ongelmia. Ja mielenterveyttä, tietenkin. Ne, joilla oli taidot ja tietokone, näkivät avohoidon työntekijänsä etäyhteyden päässä ruudulla. Suurin osa asiakkaista ei tekniikkaa hallinnut, eikä ollut tästä vaihtoehdosta myöskään kiinnostunut. Jutteleminen tietokoneruudulta katselevan ihmisen kanssa tuntui oudolta, eikä kuvan laatukaan aina ollut kehuttava. Työkyvyttömyyseläkeläisen tietokone – jos sitä on – on yleensä vanha ja nettiyhteys heikkolaatuinen. Puhelin tuntui usein tutummalta.
Monet halusivat kuitenkin tulla vastaanotolle, kun tarve nähdä edes joku ihminen, alkoi olla polttava. Suuri osa vaikeista mielenterveyden häiriöistä kärsivistä on yksinasujia, eikä läheisten verkostoa välttämättä ole kodin ulkopuolellakaan. Kaukaa lähiöistä tultiin bussilla, niin kuin ennenkin. Harvalla on varaa omaan autoon. Onneksi tartuntariskiä pienensi julkisen liikenteen vähentynyt matkustajamäärä. Ei se tunnu miltään, tämä koronaeristyneisyys, kommentoivat jotkut. Ei yksinäisyydessä ole mitään uutta sille, joka jo kauan sitten on todennut, että yksin kotona ahdistavia kuuloharhoja on vähemmän, on vähän helpompaa, ei tarvitse jännittää, eikä pelätä tuntemattomia. Ei me käydä muutenkaan missään, hymähti huostaanotettujen lasten äiti. Ei ole rahaa, eikä ole niin totuttukaan. Ja ehkä joku tosiaan kerrankin sai rauhassa olla sellainen kuin on ja sellaisena hyvä. Kukaan ei patistanut siihen, mikä aina oli tuntunut niin tuskallisen vaikealta: osallistumiseen, ulos lähtemiseen, aktiivisuuteen.
Osalle meistä ihmiskontaktien väheneminen aiheutti tietenkin tuskaa, niin myös psykoosipoliklinikan asiakkaille. Ei enää mitään paikkaa, missä nähdä toisia ihmisiä! Ei kirjastoa, ei kolmannen sektorin kohtaamispaikkaa, kaupassakin suositeltiin käytäväksi vain mahdollisimman pikaisesti ja harvoin. Ammatilliseen kuntoutukseen osallistuminen loppui kuin seinään. Työvoimakoulutus ei alkanutkaan. Eristäytyminen lisäsi ahdistusta ja masensi. Myös suoranainen kuolemanpelko romahdutti jonkun maailman ja lietsoi päänsisäiset kauhukuvat sellaisiksi, ettei sairaalahoidoltakaan vältytty. Näin kävi kuitenkin harvalle. Paljon pitempään hoidetaan eristyneisyyden aiheuttamia kolhuja. Onnistuuko ponnistelu neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille sitten kun se taas on sallittua? Onko taival helpompi vai vaikeampi, jos sitä rohkeutta on itsestään yrittänyt kaivaa ennenkin?
Ainakin yhden asian korona-aika on tehnyt selväksi: ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja jos heitä ei luontaisesti ole ympärillämme, on luotava tiloja, joissa kohtaaminen on mahdollista.
Näitä tiloja isommissa kaupungeissa onkin kiitettävästi, mutta poikkeusolot ovat saaneet miettimään tilannetta myös pienempien paikkakuntien kannalta. Mihin ihmeeseen syrjäseutujen yksinäiset ja arat voivat mennä halutessaan juttuseuraa? Paljon jää aktiivisten kansalaisten varaan. Toivottavasti muuttotappoalueillakin joku jaksaa pitää elossa yhdistyksiä ja omaehtoista harrastustoimintaa ja toivottavasti toimintaa yhteiskunnan taholta tuetaan myös rahallisesti.
Toinen huomio koskee ihmisten erilaista kykyä luoda ja ylläpitää ihmissuhteiden verkostoa. On täysin mahdollista kokea riittävää läheisyyttä toisiin, vaikkei olisikaan varsinaisesti ystäviä. Tila voi täyttyä viikoittaisen ryhmän järjestetyistä tapaamisista, osallistumisesta ilmaistapahtumiin, omannäköisestä elämänrytmistä. Mutta mitä tilalle, jos jokin koronakriisin kaltainen odottamaton tekijä hävittää nämä kaikille avoimet sosiaaliset ympäristöt? Ystäviä, edes hyviä tuttavia, moni kuitenkin kaipaa.
Voisiko ystävystymisen taitojen opettelua konkreettisella ja systemaattisella tavalla olla tarjolla niille, jotka kokevat neuvoja kaipaavansa? Mielenterveyspalveluissa, opiskelijaterveydenhuollossa, ties vaikka terveystiedon oppimäärään ujutettuna? Voisiko ystäviä kaipaavia auttaa yhteen hienotunteisesti ja jokaisen itsemääräämisoikeutta kunnioittaen jopa psykiatrian poliklinikalla tai sosiaalipalveluissa vai pyyhkäistäänkö tällaiset ideat vaitiolovelvollisuuden järkähtämättömän muurin taakse ilman että ajatusta viitsitään edes pohtia? Vertaistuki on tunnetusti yksi psyykkisen jaksamisen suurimpia tukijoita. Ja kuinka paljon iloa koituikaan aikoinaan ryhmästä, jonka aktiivinen äitiysneuvolan terveydenhoitaja kokosi samanhenkisistä, ensimmäistä lastaan odottavista äideistä? Kohtaamiset yksinäisessä vauva-arjessa muuttuivat säännölliseksi kyläilyksi ja jatkuivat, vaikka pikkupiltit jo lähestyivät täysi-ikää.
Netissä on paljon ohjeita siitä, miten tutustua toisiin ihmisiin. Joskus vain tarvittaisiin vielä pientä harjoittelua. Verkossa on myös sosiaalisen median mahdollisuudet, jos niitä osaa käyttää. Jostain syystä itsensä yksinäiseksi kokevien määrä ei silti ole vähentynyt.
Digiloikan me työntekijät korona-aikaan teimme, se on moneen kertaan todettu. Joku sai kimmokkeen kokeilla etätyötäkin – tosin pienesti, työn luonteesta johtuen. Vähitellen tilanteen pitkittyessä saatiin välineistökin melkein sellaiselle tasolle, joka sujuvaan yhteydenpitoon vaaditaan: lisää tietokoneita, joilta pystyy luomaan etäyhteyden, kaiuttimia, systeemi yhteiskäytössä olevien koneitten varaamiseen. Monet kokoukset ja tiimit ammattilaisten kesken saatiin hoidettua etäyhteydellä yhtä hyvin kuin jos oltaisiin istuttu samassa tilassa.
Mutta asiakastyössä kohtaaminen ei ole tietokoneen välityksellä sama kuin silloin, kun tapaamme toisemme naamakkain. Ihminen on kolmiulotteinen olento. Siihen, joka lupaa hoitaa asioitamme on voitava uskaltaa luottaa. Varsinkin psyykkisesti huonokuntoisten ihmisten oli kankeaa asioida ruudulla näkyvän sosiaalityöntekijän, edunvalvojan, palveluasumispaikan uuden ohjaajan tai muun ennestään ehkä vieraan henkilön kanssa. Jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla tilanne tuntui heistä epämiellyttävältä.
Ehkä totumme kaikki etäyhteyksiin, emmekä ajan saatossa enää edes kaipaa suoria ihmiskontakteja. Uusille sukupolville yhteydenottotapa on tulevaisuudessa kenties samantekevä. Vai onko tähän uskomukseen ihmisen perusluonteen muuttumisesta haksahdettu ennenkin? Toivottavasti meillä on jatkossakin vaihtoehtoja.
Jäänee nähtäväksi.
nimimerkki Soitan täältä poliklinikalta