Se päivä oli seitsemästoista huhtikuuta, kun päätin tehdä sen. Tulen muistamaan sen koko loppuelämäni ajan, koska se on myös tyttäreni syntymäpäivä. Olin jälleen kerran sopinut viikoittaisen palaveriajan esihenkilöni kanssa. Viikkopalaveri oli meillä jo pitkään toteutettu tehokkaasti puhelinneuvotteluna. Mutta tänään. Tänään olin päättänyt toimia toisin ja ajaa toimistolle kasvokkain tapaamiseen Ison Pomon kanssa.
Ajoin palaveriin irtisanomaan itseni juuri organisaatiossa tapahtuneiden muutosten jälkeen ja keskellä pahinta koronakriisiä, eikä mikään silti ollut tuntunut pitkään aikaan niin hyvältä. Vaikka moni kollega ja lähipiiri sanoikin minun tulleen lopullisesti hulluksi. Heittäytyä nyt täysin tyhjän päälle heti uuden vuosikymmen aluksi ja millaisena aikana! Aikana, jolloin mikään ei ole enää varmaa ja elossa pysyminenkin oli alkanut tuntua tuuripeliltä.
Olihan se ollut hyvä ja koulutusta vastaava työ ja palkka, ja etätöitäkin olin saanut tehdä työnantajan ohjeistukseen mukaan jo pidempään. Työ ei kuitenkaan hienosta tittelistä huolimatta täyttänyt enää niitä omia ammatillisia kriteereitä, toiveita ja odotuksia mitä itse olin jo alalle suuntautuessa ja vuosikymmenten työuran varrella itselleni muodostanut. Arvotyhjiöni oli alkanut pienin askelin muodostua aina vain suuremmaksi taakaksi muuten vahvoilla hartioilla. Erityisesti oman etiikan ja arvojen kanssa olin huomannut käyneeni päänsisäistä painia jo pidemmän aikaa.
Olin myös kaikkea tapahtunutta ja urani välitilinpäätöstä läpikäydessäni joutunut väistämättä sen tosiasian eteen, että viimeisen kymmenen vuoden ajan sote-alalla yleistyneet yhteistoimintaneuvottelut olivat jatkuvien työssä tapahtuneiden muutosten ohella alkaneet muokata yllättäen myös omaa ajatella ja tapaani katsoa työtä, ja sitä miten työhön ja hyvään, merkitykselliseen elämään nykyään suhtaudun. Olin vuosien varrella kouluttautunut jatkuvasti lisää ja edennyt tavoitteellisesti uralla tehtävä kerrallaan yhä korkeammalle. Siinä samassa olin tosiasiassa ollut menettänyt jotain todella oleellista ja palkitsevaa. Asiakkaat ja aidot kohtaamiset.
Heräsin siihen tosiasiaan, että minulle merkityksellisen työn lähde olisi ollut ehtymässä pian kokonaan. Se suorastaan aneli, että saisin sen jälleen pumppaamaan ihmisten kanssa tehdystä työstä kumpuavaa innostusta, sisäistä motivaatiota ja oivalluksen hetkiä.
Minun tärkein tehtäväni pitkän linjan sosiaalialan ammattilaisena oli ollut olla heikompien puolella. Tukea, ohjata ja kannatellakin joskus kaveria kappaleen matkaa. Tällaisina erikoisina aikoina ihmisyyden ydin ja arvostus elämää kohtaan nousee väistämättä esiin. Minulla se oli jo aiemmin yksityiselämässä tarkoittanut suunnitelmallista elämän hidastamista ja itselle sopivien ratkaisujen löytämistä. Siltä osin olikin jo onneksi helpompi suunnistaa.
Tunnollisena ja työn haastavuudesta nauttivana työntekijänä yhä kiivaampi työelämä oli se, joka alkoi toistamiseen koputella olkapäille ja haastaa minua jälleen uuteen muutokseen. Ensin pitkään jatkuneiden yt:n ja heti perään koronan keskellä erityisissä olosuhteissa töitä tehdessäni tajusin sen. Voidakseni hyvin työelämässä nyt ja tulevaisuudessa ja auttaakseni kanssaihmisiä jokapäiväisessä arjessa, minun oli irtisanouduttava nykyisestä työstäni. Muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Ihmiset eivät elä kvartaaleissa, vaan täyttä elämää joka päivä. Kaikkine iloineen, suruineen, kokemuksineen, haasteineen ja onnistumisineen. Toiset ilon kautta ja toiset syvällä pimeässä taivaltaen.
Koin, että oli juuri oikea aika saatella itseni takaisin hyvien ihmisten puolueeseen. Olemaan ja toimimaan tukea tarvitsevien parissa ja tarvittaessa ravistamaan edes pieniä toivon hippusia nykyhetkeen. Nyt tuntuu, että koko tätä elämänmittaista matkaa suorittaessa omaksi elämäntehtäväksi onkin lopulta muodostunut tietynlaisen elämän keveyden löytäminen. Pienin askelin, pienin askelin. Paluu ihmisen näköiseen, kokoiseen ja mittaiseen työhön on alkanut. En odota mitään muuta niin paljon, kuin että pääsen jälleen auttamaan eri tavoin tukea tarvitsevia lapsia, nuoria ja perheitä elämässä eteenpäin.
Tuntuu kuin liian kauan aikaa päälläni ollut painopeitto olisi vihdoin nostettu pois. Huomaan askellukseni olevan entistä kevyempää ja puheeni innostuneen pulppuavaa. Kaikista talven ja kevään murheista huolimatta ja juuri niiden takia olo on aiempaa varmempi. Tästä on hyvä lähteä kulkemaan kohti uutta ja tuntematonta.
Ja ulkona aurinko paistaa.
nm. Aamunkoi
