Hyvin nopeasti, yhdessä maaliskuisessa päivässä, tuli muutos; kuin tipahdus kaivoon, josta ääni ei kuulu, on ahdasta ja valo näyttäytyy häilyvänä jossain ihan liian kaukana. Alihankintatyöt lopetettiin ja kehitysvammaisten työtoimintakeskus laitettiin kiinni. Töihin ei saanut tulla. Liikaa riskiryhmiä, kuten sydänsairaita ja diabeetikkoja. Oli mentävä kotiin ja oltava kotona: iäkkäiden vanhempien luona, asumisyksikössä tai yksin omassa asunnossa.
Subjektiivinen oikeus suli lappuihin lukituissa ovissa: Olemme suljettuna toistaiseksi – lopulta koko kesän. Henkilökunta, kaikki ohjaajat, viskattiin omaan kaivoonsa. Siirryttiin lennossa ympärivuorokautiseen asumisyksikköön järjestämään viriketoimintaa. Mieli oli alkuun korkealla, siellähän meitä tarvitaan. Töihin mennessä oli käsidesi ja puhelimen desinfiointi, pukuhuoneessa vieraat työvaatteet, joiden niskassa luki ’sijainen’. Omaa kokoa ei riittänyt kaikille, oli otettava kaksi kokoa isompi paita. Kahvihuoneessa oli vieraita ihmisiä ja vieraat tavat. Kahvia ei koskaan riittänyt kaikille ja jääkaappi oli pieni. Istuintilaa oli liian vähän. Alkoi mietityttää, ahdas kahvihuone, mutta asiakastyöhönhän tänne tultiin. Pidetään nyt iloa yllä. Keksittiin saman tien peliryhmät ja askartelut.
Asiakkaat, asukkaat, osa tuttuja työtoiminnasta, olivat kummissaan. ”Miksi läheiset eivät saa tulla? Miksi avustajat eivät saa tulla? Miksi en saa mennä ystävän luokse? Miksi pitää syödä omassa asunnossa eikä ruokalassa? Älä lähde! Et lähde vielä! Milloin tulee seuraava hoitaja käymään?”
Yksinäisyyttä ja kyyneliä. Televisiossa ja radiossa hoettiin vain koronaa. Sanomalehdet olivat täynnä koronaa. ”Mikä tämä korona oikein on? Kuoleeko tähän? Eivätkö omaiset oikeasti saa tulla?”
Sovittiin WhatsAppissa videopuhelu ohjaajan kännykästä omaisen kännykkään. Se ilo! Miten kehitysvammainen muka voisi siirtyä digiaikaan, oikein loikata, yhtäkkiä?
Ahtaassa kahvihuoneessa annettiin rapsa. Tuli paljon tietoa hoitotyöstä, haavoista ja suolen toiminnasta. Siitä mitä se on, kun on sänkypotilas. Tieto ei tuntunut omalle – ohjaaja ohjaa, hoitajat hoitavat. Stressi nousi takaraivoon, työkaverit alkoivat tuntua ärsyttäviltä. Oma esimies oli jossain etätyössä. Oli vain vieras esimies, joka meni puolijuoksua kahvikuppi kädessä ja kännykkä toisessa.
Sitten joku keksi Teamsin ja alettiin opetella sen käyttöä. Saatiin yhteys esimieheen, tsempattiin ja hymyiltiin, kunnes Teamsin välityksellä kesälomat peruttiin ja sanottiin, että askartelut saa unohtaa. On oltava koronavararyhmässä, alettava hoitamaan, sijaisena. Ihan niin kuin niskassa lukee. Hämmennyksen seassa tuli ohjeet kasvomaskista, moneen kertaan sähköpostiin, aina erilaisina. Sähköpostiin tuli myös käsky tenttiä lääkehoitoa. Tuntui, että uppoan lopullisesti. Sanoin puolisolle, etten ole hoitotyöntekijä ja pysyin vapaapäivät kotona. Tuleva kesä ahdisti.
Työtoiminnasta tuttu kehitysvammainen asiakas katsoi asunnossaan pitkään ja hämmentyneenä, vältellen, vaikka olisi pitänyt mennä suihkuun. Tuli vilkaistua kylpyhuoneen peiliin: kasvomaskin alta ei suun hymy näkynyt. Lisäsin pirteyttä ääneen, puhuin yli-iloisesti. Asukas alkoi taas luottaa, itseäni alkoi uuvuttaa. Tuntui, ettei happi riitä. Oli silti oltava mahdollisimman tehokas.
Sähköpostista oli löytynyt uudet ohjeet: Kaikki tarpeellinen yhdellä maskilla, muuten ne eivät riitä ja asuntojen välissä maski vaihtoon. Vaan huomenna mennäänkin kävelylle! Kierretään lähitienoo. Ulkona ei maskia tarvita, happi tekee hyvää ja hymy näkyy.
Hoitotyön opettelun välissä soiteltiin työtoimintakeskuksen asiakkaita läpi. Niitä, jotka ovat omillaan. Mitä kuuluu? Oletko muistanut pestä käsiä? Oletko saanut kauppa-asiointiin apua? Pärjäätkö muuten? Oletko ollut yksinäinen? Kuinka vanhempasi voivat? Luvattiin lähettää postissa lisätietoa, vaikka ei tiedettykään, milloin toimintakeskus aukeaa. Kaikilla oli ikävä. Luvattiin taas soitella.
Lääketentti meni läpi. Teamsissa esimies kysyi, tarvitaanko työnohjausta. Sanottiin, että tarvitaan. Sitten Teamsissa kerrottiin lomautuksista. Koko kesä, sillä työtoimintakeskuksen ohjaajat olivat ylimääräisiä ja koronalta oli vältytty. Koronavararyhmää ei tarvittu. Itku tuli helpotuksesta. Työkaverin kanssa halattiin, vaikka ei saisi. Toimintakeskuksen asiakkaille lähetettiin jälleen postia: vammaispalvelun puhelinnumeroita, joihin soittaa, jos lomautuksen aikana tarvitsee apua tai on kipeä.
Saatiin viralliset lomautuslaput. Esimies muistutti, että jos ennen lomautusta arveluttaa oma jaksaminen, kannattaa mennä työterveyteen. En mennyt. Sinnittelin viimeiset päivät ja viimeisenä haettiin porukalla pitsat.
Lomautuksen aikana toivuttiin. Kerättiin voimia ja mietittiin irtisanoutumista, pois poukkoilun kehästä. Päätettiin katsoa syksyyn, kun toimintakeskus aukeaa. Töihin palattua alettiin selvittää, miten asiakkaat ovat pärjänneet. Ovatko osanneet mennä lääkärin hoitoon, jos on ollut tarve? Onko omaiset auttaneet yksin asuneita? Onko taloudellinen edunvalvonta ollut tilanteen tasalla, kun toimintakeskuksen lounaat on puuttuneet? Onko ollut tarpeeksi syötävää ja juotavaa? Onko raha muuten riittänyt? Entä kotiapu? Onko siivottu? Onko joku ollut pitämässä seuraa? Mentiin Papunettiin ja alettiin kerrata tietokoneoppeja. Kysyttiin samalla, onko mielessä murheita tai ahdistusta. Soitettiin iäkkäille omaisille ja varmisteltiin heidänkin vointiaan. Käytiin läpi käsienpesua, turvavälejä ja halauskieltoja ja iloittiin jälleennäkemisestä. Alettiin laittaa arjen palasia kasaan. Kokonaisia elämiä, jotka pohjaavat työtoiminnasta saatavalle tuelle ja ohjaukselle. Käynnistettiin ohessa alihankintatyö, sillä työtä ihminen tarvitsee. Omaa rakasta työtään ja työyhteisöään, niin kehitysvammaisena asiakkaana kuin työtoimintakeskuksen ohjaajanakin.
Samalla alettiin pelätä toista aaltoa: Millaiseen kaivoon, miten syvään ja yksinäiseen, silloin tiputaan? Miten pitkä matka sieltä on takaisin ja kuka silloin auttaa?
nimimerkki Anni Maa