Läsnäoloa, kohtaamista, rinnalla kulkemista. Yhdessäoloa, yhteisöllisyyttä, konkreettista yhdessä tekemistä. Sitä oli oma tavallinen työni sosiaalialalla ennen koronaviruspandemiaa. Maaliskuinen perjantai 13. päivä muutti kaiken melkein kertaheitolla. Aiemmin kaukaiselta tuntunut uhka olikin yhtäkkiä ihan lähellä. Sähköposti alkoi tulvia kysymyksiä toimipisteemme aukiolosta ja tulevien asiakastapaamisten toteutumisesta. Samaan aikaan tiedotusta ja ohjeistusta sateli sekä yhteistyötahoilta että omalta organisaatiolta. Käytännön kysymyksiin ei kuitenkaan kellään ollut vielä antaa vastausta. Epätietoisuus aiheutti huolta ja turhautumista; mitä vastata kyselyihin, kun ei itsekään tiennyt tulevasta.
Keväästä 2020 tuli monella tapaa poikkeuksellinen. Kaikki tuntui pysähtyneen, mutta oma työ heikoimmassa asemassa olevien asiakkaiden parissa ei päättynyt, päin vastoin! Oman työni ohella siirryin tekemään muitakin tehtäviä sosiaalipalveluiden kentällä. Asiakaskohtaamiset eivät kokonaan kadonneet, vaikka kaikilla muilla toimijoilla tuntui olevan luukut tiukasti kiinni. Monille asiakkaille kotiin jääminen ja asioiden hoitaminen sieltä käsin ei ollut mahdollista. Kohtasin työssäni niitä, jotka eivät verkko- tai puhelinasiointiin pystyneet. Ahdistuneita, aloitekyvyttömiä, kieli-, luku- ja kirjoitustaidottomia tai muuten vain yksin ongelmiensa kanssa jääneitä ihmisiä.
Koronapandemia kohteli asiakkaita hyvin eri tavoin. Osa asiakkaista oli koko kevään ajan todella ahdistuneita ja kärsi poikkeuksellisesta tilanteesta. Kun perusarki muuttui ja tukitoimet päättyivät tai jäivät tauolle, oman olon kanssa yksin kotona kamppailu oli välillä sietämätöntä. Osalle oli tuskaa jäädä omaan kotiin, ja välttämätön kaupassakäyntikin aiheutti pelkoa ja huonoa omaatuntoa.
Toinen puoli asiakaskunnasta puolestaan koki kevään rajoitukset ja kiellot helpotuksena. Estyneet ja eristäytyneet persoonat, sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivät ja muuten vaan omissa oloissaan viihtyvät linnoittautuivat hyvällä omallatunnolla neljän seinän sisälle. Moni oli helpottunut, kun ei tarvinnutkaan väkisin yrittää jaksaa osallistua kodin ulkopuoliseen toimintaan. Koronakevät oli heille kuin pitkä loma. Ja tämän lomailun aikana vuorokausirytmi meni helposti sekaisin, aika kului pelaten, tv:tä katsellen tai muuten vaan oleillen, ilman rytmiä tai rutiineja. Kun olotila on jatkuvasti ”ikuinen sunnuntai”, entiseen arkeen palaaminen voi olla vaikeaa. Sosiaalityön näkökulmasta näiden ihmisten tavoittaminen, kuntoutuminen ja uudelleen palveluiden piiriin ja kodin ulkopuoliseen toimintaan saaminen tulee olemaan haastavaa ja aikaavievää.
Poikkeustilanne kuormitti asiakkaita, mutta myös meitä työntekijöitä. Välillä kannoin huolta omasta ja läheisteni terveydestä, välillä asiakkaiden. Käytännön ohjeistukset olivat epämääräisiä ja puutteellisia. Kuinka pitää turvaväli, jos asiakas tarvitsee kädestä pitäen apua ja asiansa hoitamiseen? Voiko mennä kotikäynnille asiakkaan tilanteen vaatiessa, jos pelkää oman terveytensä puolesta? Koronapandemia kohteli muutenkin työntekijöitä epäreilusti: osalla työt väheni radikaalisti, osa puolestaan teki oman työnsä ohella muidenkin töitä. Työntekijöistä osa pystyi hoitamaan perustyönsä etänä, toiset taas joutuivat tapaamaan asiakkaita kuten ennenkin. Kevään aikana korostui etenkin se, kun yhteistyötahot ja muu yhteiskunta tuntui laittaneen lapun luukulle, asiakkaat tulivat sinne, missä niin ei voitu kokonaan tehdä: sosiaalitoimeen.
Omassa työssä aiemman konkreettisen kohtaamisen ja läsnäolon tilalle pystyttiin nopeasti ottamaan uusia keinoja käyttöön. Esimerkiksi nuorten aikuisten parissa työskentely siirtyi mm. Discord-alustalle ja someen. Yhteydenpito uudessa uudessa ympäristössä tuntui yllättävän luontevalta. Suljetussa ryhmässä vaihdettiin kuulumisia porukalla tai henkilökohtaisesti. Työntekijöinä olimme läsnä ja tavoitettavissa, vaikka etänä. Ryhmäläiset vaihtoivat kuulumisiaan myös ilman työntekijöitä. Kerrottiin omasta arjesta ja jaettiin asioita. Monet kertoivat jo poikkeustilanteen alkuvaiheessa ”pään hajoavan”, mutta sitäkin tuskaa jaettiin yhdessä. Kuvien, viestien ja keskustelukanavan kautta tuntui, ettei oltaisikaan niin kaukana toisistamme.
Tämän yhteydenpidon verkossa mahdollisti se, että asiakkailla oli osaamisen lisäksi tarvittavat laitteet ja yhteydet käytössä. Kaikilla asiakkailla samaa mahdollisuutta ei ollut. Prepaid-liittymän puheajalla sinnittelevien ei ole mahdollista hoitaa asioitaan samalla tavalla verkossa tai soittaa ja jonottaa maksullisiin palvelunumeroihin. Kaikilla ei ole käytössä älypuhelinta, tablettia, tietokonetta ja nettiä. Kirjastot, matalan kynnyksen kohtaamispaikat ja yhteispalvelupisteet sulkivat ovensa, jolloin maksuton tietokoneella asiointi hävisi heikoimmassa olevien asiakkaiden ulottuvilta. Ja vaikka koneita ja yhteyksiä olisikin ollut käytettävissä, kaikilla ei ollut kykyä tai uskallusta hoitaa asioitaan verkossa ilman henkilökohtaista neuvontaa ja opastusta.
Kaikkia asiakkaita uudet mahdollisuudet, sovellukset ja alustat eivät siis palvelleet. Osa asiakkaista ei pysty myöskään asioimaan puhelimitse tai vastaamaan edes tekstiviestiin, mistä johtuen monen asiakkaan kanssa yhteydenpito jäikin pitkäksi aikaa. Kun toimipisteemme ovet avattiin pitkän tauon jälkeen, osa asiakkaista kertoi ihan ikävöineensä paikkaa. Ja kun tapasimme asiakkaiden kanssa ulkona pitkästä aikaa, se tuntui melkein hassulta. Aiemmin samojen ihmisten kanssa oli nähty monta kertaa viikossa, ja nyt se tuntuikin melkein oudolta. Aika nopeasti oli ehtinyt tottua siihen, mikä alussa tuntui epänormaalilta.
Eniten itseäni on huolestuttanut ne asiakkaat, joiden arki ennen koronapandemiaa sujui ihan hyvin erilaisten tukitoimien avulla. Kun säännöllinen työtoiminta, ryhmätoiminta, vertaistuki, kuntoutus, psykiatrinen hoitokontakti ja harrastukset loppuvat kaikki samalla kertaa kuin seinään, on vahvempikin resilienssi koetuksella! Nämä asiakkaat jäivät yksin vangeiksi sinne, missä eniten muutenkin ahdistaa: kotiin. Monet asiakkaat kertoivat, ettei asiointi puhelimitse psykiatrisen hoitajan tai terapeutin kanssa vastannut yhtään tavallista vastaanottokäyntiä. Vain harva pystyi jatkamaan terapiaa videoyhteyden avulla. Harmitti myös niiden asiakkaiden puolesta, joiden kuntoutuminen oli edennyt niin, että pitkään suunniteltu ja odotettu toiminta oli juuri alkanut tai alkamassa. Kun aiemmat tukitoimet ja säännöllinen toiminta jäi tauolle, seuraukset näkyivät nopeasti psyykkisessä voinnissa. Moni asiakas kertoi aiempien vaikeuksien ja ahdistuksen palanneen. Pidemmän tauon jälkeen paluu toiminnan ja palvelujen piiriin ei ole helppoa. Korjaavaa työtä tehdään pitkään, jotta asiakkaiden toimintakyky palautuisi taas ennalleen.
Työntekijänä jouduin uuteen tilanteeseen, jossa jouduin nopeasti sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen ja opettelemaan uutta. Arjen työn kannalta koronatilanne on tuonut myös paljon hyviä käytäntöjä. Työpaikkakokoukset, tiimipalaverit ja koulutukset siirtyivät verkkoon ja hoituivat yllättävän kätevästi Skypen ja Teamsin välityksellä. Palaverit hoituivat ilman aikaa vieviä siirtymisiä ja matkakuluja. Joskus huomasin melkein nauttivani siitä, miten sovitut palaverit rytmittivät ja selkeyttivät työpäivää. Oman työskentelyalueeni pitkistä välimatkoista johtuen kokoukset ja koulutukset tuntuivat tavallista helpommilta ja tehokkaammilta. Olin myös tavallista aktiivisempi verkossa pidetyissä kokouksissa, minkä toivon jatkuvan myös poikkeustilanteen jälkeen. Työntekijät olivat kuitenkin eriarvoisessa asemassa teknisen osaamisen ja jopa työvälineiden suhteen. Kun osalle etätyö ja verkossa työskentely oli itsestäänselvyys, toiset tuskailivat ohjelmien ja koneiden kanssa.
Vaikka omalla kohdallani tekninen osaaminen kehittyi nopeasti, kaikki etänä tapahtuva työskentely ei ollut helppoa. Pitkään sosiaalialalla työskennelleenä olen tottunut kasvokkain kohtaamiseen eikä asiakkaan kohtaaminen Skypen välityksellä ole yhtä luontevaa. Vaikein ”etätapaaminen” itselleni olikin uuden asiakkaan palvelutarpeen arvio, joka tapaamisrajoituksista johtuen toteutettiin videopuheluna. Olin aiemmin käyttänyt vain vähän Skypeä, videopuheluita en ollenkaan. Koin velvollisuutenani hoitaa asia mahdollisimman hyvin asiakkaan kannalta ja olisi tuntunut kohtuuttomalta käsitellä asiakkaan asioita, jos asiakas ei edes näkisi, kenen (vieraan) työntekijän kanssa hänen henkilökohtaisia asioitaan käsitellään. Alkujännityksestä selvittyäni onnistuin hoitamaan tapaamisen kunnialla. Tekniikka ja yhteys toimi, asiat saatiin hoidettua ja ensimmäisestä Skype-puhelustani selvittiin! Sekä asiakas että työntekijä!
Korona-aika vahvisti ainakin itselleni sen, miten pitkään sosiaalialalla on oltu jäljessä digitalisaation ja nykytekniikan mahdollisuuksien suhteen. Edelleen monet sosiaalityön aikavaraukset ja yhteydenotot hoidetaan kirjeenä postitse, asiakkaita tavoitellaan puhelimitse tai korkeintaan tekstiviestillä. Sähköposti on edelleen ensisijainen viestimisen ja yhteistyön kanava. Korona-aika opetti itseäni työntekijänä hyödyntämään niitä keinoja, jotka vapaa-ajalla on jo pitkään olleet arkipäivää. Toivoisin turhan byrokraattisen suhtautumisen häviävän ja sosiaalialalla työskentelevien saavan jatkossa uusia keinoja käyttöön asiakastyön sujuvoittamiseksi. Asiakaskunnassa on laaja kirjo, joten käytössä olevien yhteydenpidon ja viestinnän keinojen tulisi olla yhtä laajoja. Tällä tavoin voisi työntekijänä valita käytettävät menetelmät asiakkaan tarpeen mukaan, eikä toisin päin.
Nimimerkki ”Digimon”