Heinäkuinen kotikäynti alkoi aivan kuin kotikäynti entiseen, hyvään aikaan. Siihen aikaan, jota elettiin ennen kevättä 2020 ja koronapandemiaa.
Pakkauduimme yhdessä sosiaaliohjaajan kanssa autoon. Saavuttuamme perille kaupungin laidan kerrostaloalueelle pohdimme, mitä ”pysäköinti sallittu vain merkityille paikoille” tarkoittaa.
Tarkoittaako ”merkitty” sähkötolppaa? Ovatko näin ollen sähkötolpattomat paikat talon sivustalla käytettävissämme? Päätimme, että kyllä sen täytyy sitä tarkoittaa.
Rupatellen kävelimme ulko-oven eteen odottamaan tulkin saapumista. Tulkkia ei kuitenkaan näkynyt. Muutaman puhelun jälkeen selvisi, että hän oli mennyt väärään osoitteeseen. Varttitunnin kuluttua tulkkimme jo ilmestyikin kiireisin askelin ja itseään soimaten. Rauhoittelimme häntä. Pääasia on, että olemme kaikki nyt paikalla ja viimeinkin saamme työskennellä asiakkaiden ja työkavereidemme kanssa kasvotusten.
Vuorovaikutus vie mukanaan
Asiakas avasi oven hiukan pöllämystyneen näköisenä. Hän kertoi, ettei hän ollut muistanut tätä tapaamista. Olimme kuitenkin tervetulleita. Asunnossa oli vain muutamia huonekaluja. Hän oli muuttanut asuntoon pari viikkoa aiemmin vastaanottokeskuksesta, oleskeluluvan ja kuntapaikan saatuaan.
Keskustelu vei nopeasti mukanaan. Oli paljon selvitettäviä asioita. Puhuimme asumisesta, tulevasta kielikoulutuksesta, elämäntilanteesta ja terveystarkastuksesta. Kävi ilmi, että asiakas oli jo käynyt terveyskeskuksessa akuutteja vaivojaan hoitamassa. Hän ei kuitenkaan voinut mennä sairaanhoitajan määräämään röntgenkuvaukseen, koska oli flunssainen.
Nyt huomasin, että asiakashan niiskuttaa tästä kertoessaan. Kysyin, oliko hän käynyt koronatestissä.
”En käynyt. En uskaltanut, koska pelkäsin joutuvani karanteeniin.”
Asiakas jatkoi, että flunssa oli sairastettu useita viikkoja sitten ja tämänhetkinen niiskutus on krooninen, perussairauteen liittyvä vaiva. Keskustelua jatkettiin, kunnes tärkeät asiat saatiin selvitettyä. Pysäköintipaikalle päästyämme valelimme käsiämme autossani olevalla desinfiointiaineella. Keskustelimme riskistä ja toivoimme parasta. Toivottavasti asiakkaan nuha todellakin oli jotain muuta kuin flunssaa.
Ajatus siitä, olimmeko altistaneet itsemme pahimmassa tapauksessa jopa koronavirukselle, jäi hiukan kaihertamaan. Tuota tunnetta en enää halua kokea. Se pieni kysymys ei saa enää jäädä kysymättä. On ehdittävä soittaa asiakkaalle jokaiselle kotikäynnille lähtiessä ja selvittää, onko hänellä flunssaoireita. Jos vastaus on myönteinen, eikä kotikäynti ole pakollinen, muutetaan tapaaminen puhelintapaamiseksi.
Virus on uhka ja häpeä, karanteeni on uhka
Kotoutumispalveluiden asiakkaille pandemian alku keväällä 2020 oli järkytys. Kokemukseni mukaan koronavirus merkitsi lähes kaikille pelottavaa uhkaa ja he käyttäytyivät sen mukaisesti, eli hyvin varovaisesti. Osa oli kuullut kotimaistaan hirvittäviä uutisia, kun sukulaiset ja tuttavat eivät saaneet hoitoa koronavirukseen ja kuolivat. Osa oli kuullut suomalaisia uutisia omalla tavallaan ja ymmärtänyt Suomen kuolemantapaukset satakertaisiksi todellisuuteen verrattuna. Joillakin ahdistus meni niin voimakkaaksi, että he lakkaamatta pesivät itseään, kotiaan ja käyttötavaroitaan.
Asiakkaille on ollut selvää, että toimistolle ei tulla flunssaisena. Tutuille asiakkaille ei enää ole kesän tultua ja tartuntariskin lievennyttä tarvinnut toistaa flunssaa koskevaa kysymystä. Kotikäynti on kuitenkin eri asia. Asiakas voi olla flunssainen ja toimii ohjeiden mukaan ja pysyy kotona. Kotiin tulevan vieraan vastuu korostuu.
Voi myös käydä niin kuin nyt kävi, asiakas ei muistanut varattua aikaa. Kohteliaisuussääntöihin ei kuulu, että kotiin tuleva vieras ajetaan pois. Koronan vuoksi aloitetut varotoimet ovat suomen kieltä heikommin osaavalle vaikeita hahmottaa. Koronatestit ja karanteenit kuulostavat pelottavilta. Sosiaali- ja terveyspalveluita paljon tarvitsevan, autottoman ja yksin asuvan henkilön on ehkä syytäkin pelätä karanteenia. Saako hän apua, jos ei pysty nousemaan bussiin ja tulemaan kotoutumispalveluiden tulkkipäivystykseen kysymään neuvoa?
Kielitaidottoman on vaikea hoitaa asiointejaan puhelimitse. Hän ei myöskään voi soittaa koronapuhelinnumeroon, kertoa flunssaoireistaan ja saada neuvoja, mikäli puhelinneuvoja ei liitä puheluun hänen oman kielensä tulkkia. Helpompaa on sairastaa kotona vähin äänin. Helsingin yliopiston uhkaavien infektiotautien apulaisprofessori Tarja Sironen (Helsingin Sanomat 26.7.2020) on huomannut koronaviruksen herättävän häpeää yleisesti. Tartuntaa halutaan piilotella, vaikka pitäisi toimia juuri päinvastoin. Juuri tätä häpeäprosessia vastaan tarvitaan riittävästi omakielistä, mielipiteen muodostamista helpottavaa tietoa ja keskustelumahdollisuutta.
Miten syrjäytymistä voitaisiin ehkäistä
Pandemia ei ole merkinnyt kotoutumispalveluiden asiakkaille yhtä suuria muutoksia kuin väestölle yleisesti. Kotoutumisvaiheessa olevat asiakkaat eivät yleensä vielä ole niin tiiviisti yhteiskunnassa, että heillä olisi työpaikkaa menetettävänä. Toki kieli- peruskoulu- ja ammattikoulutukset sekä lasten koulunkäynti kärsivät etäopetuksesta. Samalla kuitenkin nähtiin merkittävä digiloikka. Asiakkaistamme jopa ne, joiden luku- ja kirjoitustaito on puutteellinen, oppivat käyttämään digitaalisia yhteyksiä ja käymään kurssejaan puhelimen välityksellä.
Pitkän aikajakson syrjäyttävät vaikutukset voivat kohdistua erityisellä voimalla maahanmuuttajiin. Työnhakijoiden etninen tausta on jo aiemminkin voinut johtaa ilmoitukseen “valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun”. Pandemia nosti työttömien työnhakijoiden määrän kesällä 2020 lähes 420 000:een, mikä on yli 160 000 työtöntä enemmän kuin vuosi sitten. Kuinka työpaikan saanti voisi olla helppoa maahanmuuttajalle, kun se on yleisesti käynyt vaikeammaksi?
Minua huolestuttaa, saammeko oikeasti aikaan uusia toimintamuotoja mahdollisen toisen aallon vyöryessä. Voidaanko esimerkiksi omassa työyhteisössämme ottaa viimein käyttöön tietoturvallinen etävastaanotto -sovellus, jolla asiakkaat voivat videoyhteydessä
esitellä esimerkiksi kotiin tulleita kirjeitä tai kodissa olevia pulmia. Pystymmekö pitämään kiinni tärkeistä varotoimista silloinkin, kun toreilla ja tanhuvilla on palattu vanhaan normaaliin, estottomaan pärskintään ja tungeksimiseen.
Ja mikä tärkeintä, miten pidämme asiakkaat kärryillä siitä, miten virukseen pitää suhtautua? Paikalliset koronatiedotteet saatiin käännetyiksi asiakkaiden kielille toukokuussa. Pystytäänkö kaupungissamme organisoimaan uudet käännöstyöt, kun tilanne muuttuu? Pitäisikö meidän kotoutumispalveluiden työntekijöiden lähettää jälleen linkit näihin tiedotteisiin uusissa joukkotekstiviesteissä asiakkaille? Mitä pitää tapahtua, ennen kuin tiedottamisen tarve nähdään niin suureksi, että resurssit uuteen tiedotuskampanjaan järjestyvät?
Etätyö onnistui, puhelinpalvelussa haasteita
Kun poikkeusaika alkoi, ryhdyimme vuorotöihin. Toinen vuoro työskenteli etänä, toinen toimistossa. Kannettavia tietokoneita ei ollut aivan tarpeeksi, joten toimistossa työskentelevä lainasi oman kannettavansa sitä tarvitsevalle etätyöläiselle. Onneksi videopalaverit oli otettu käyttöön jo vuodenvaihteessa koko kaupungissa.
Tulkit eivät enää tulleet mukaan keskustelemaan vaan tulkkasivat puhelimen välityksellä. Opimme, miten helppoa on lisätä tavalliseen puheluun kolmas, neljäs ja viideskin osanottaja ja miten monet asiat selviävätkin pelkän puhelun avulla.
Huomasimme etätyön monet mahdollisuudet. Sosiaalityöntekijän kiireelliset päätöksetkin voitiin tehdä etänä. Ne lähetetään tietoturvallisella sähköisellä yhteydellä toimistolla läsnäolevalle sosiaalityöntekijälle allekirjoitettavaksi ja asiakkaalle annettavaksi.
Asiakkaiden tapaamisessa puhelimitse on kuitenkin selviä miinuksia. Kasvokkain tavatessa työntekijä voi avustaa lomakkeen täyttämisessä ja asiakas itse opettelee kirjoittamaan oikeihin kohtiin oikeita asioita. Puhelimitse palveltaessa työntekijä täyttää lomakkeen asiakkaan puolesta ja asiakas oppii, että itse ei osaa. Puhelinkeskustelussa ei myöskään näe asiakkaan ilmeitä ja eleitä, eikä esimerkiksi huomaa, jos asiakas itkee. Empatia jää vähemmälle, luottamusta on vaikeampi rakentaa.
Tee niin kuin minäkin teen
Heinäkuun lopun torstaiaamuna, kaksi viikkoa kotikäynnin jälkeen, huomaan olevani hiukan flunssainen. Nenä vuotaa ja aivastuttaa. Hetken kuulostelen oloani ja keskustelen puolisoni kanssa. Miten helppoa ja houkuttelevaakin olisi toimia aivan normaalisti, kun arkiset velvoitteet ja tekemiset kutsuvat ja niiden tekemättä jättämisellä on omat seurauksensa! Jos oireet ovat lievät, ei kukaan varmastikaan huomaisi niitä. Sama pätee toisinkin päin. Samalla tiedostimme sen, että emme me itsekään huomaa toisten ihmisten alkuvaiheen flunssaa. Eilisessä kauppajonossahan saattoi olla monta tartuttajaa.
No, oikeasti en tietenkään voisi riskeerata työkavereideni ja asiakkaideni terveyttä. Soitan esimiehelle ja sovimme, että jään kotiin etätöihin. Vaihdan tapaamiset puhelintapaamisiksi. Kerron asiakkaille tapaamisten aluksi, että kasvokkainen tapaaminen vaihdettiin puhelintapaamiseksi pienen flunssani vuoksi. Toivon, että oikea ajattelutapa välittyy asiakkaille myös oman toimintani kautta.
Koronatestitulos kilkahti kännykkääni lauantai-iltana kello 22:15. Tulos oli negatiivinen. Nyt tiesin, mikä olisi tämän kirjoitukseni aihe.
Arja Liinamaa