Käynnistän auton ja kollegani vieressäni alkaa soittelemaan asiakkaita läpi. ”Oletko kotosalla siihen normaaliin aikaan, jos tuomme ruoan? Eihän sinulla ole flunssan oireita?” kollegani varmistelee. Lähdemme ensin kiertämään lähiseudun kouluja, joissa pakkaamme koululaisilta jäänyttä ylijäämäruokaa kertakäyttöastioihin. Pakkaamme parhaimmillaan 30 ruoka-annosta, jotka sijoittelemme tarkoin auton penkeille ja takakonttiin. ”Eihän me haluta, että ruokaa menee hukkaan”, totean kollegalleni. Lähdemme ajamaan kohti kaupungin lähiöitä ruoka-annokset kyydissämme.
Ensimmäinen asiakas tulee meitä pihalle vastaan. Ojennan hänelle autosta ruoka-annoksen, jonka kylkiäisinä sai tänään koululta myös jälkiruoan. Hän katsoo meitä silmiin ja kiittää. ”Olen syönyt viimeksi eilen, kamala nälkä. Onneksi toitte taas ruokaa”, asiakas toteaa. Hän on syönyt viimeksi eilen sitä ruokaa, jonka me olemme hänelle koululta tuoneet. Ruoka-avun saaminen esimerkiksi erilaisista päiväkeskuksista tai seurakunnalta on ollut tauolla vallitsevan koronaviruspandemian vuoksi, eikä asiakkaan taloudellinen tilanne ole mahdollistanut ruoan ostamista kaupasta. ”Jos ei tätä ruoka-apua olisi, joutuisin varastamaan ruoan”, asiakas kertoo.
Sen helpompaa ei ole ollut muillakaan asiakkailla, joille viemme seuraavia ruoka-annoksia. Paikalliselta järjestöltä, joka on asiakkaille suljettuna, olemme saaneet lahjoitusleipää, jota jaamme ruoka-annosten rinnalla halukkaille. Tarvetta olisikin enemmän, mitä leipää on antaa. Sydämeni särkyy viimeisten asiakkaiden kohdalla, joille lahjoitusleipää emme pysty enää tarjoamaan. ”Tuon huomenna sinulle leipää, säästän kuormasta sinulle pari pussia”, sanon asiakkaalle ja toivon tämän lohduttavan edes hieman. Eihän se lohduta. Ei siinä tilanteessa, kun ihmisellä on nälkä.
Koronaviruspandemia on ollut meille kaikille raskas. Ihmiset ovat menettäneet työpaikkojaan ja monet ovat joutuneet pelkäämään itsensä tai lähimmäistensä puolesta. Minä olen pelännyt yhteiskuntamme marginaaleissa elävien puolesta. Niiden puolesta, joiden oma ääni on hiipunut tai vaiennettu. Niiden katujen sankareiden, jotka sulautuvat katujen harmauteen ja vilskeeseen. Niiden puolesta, joilla ei ole mitään. Onneksi kaikista rajoitustoimenpiteistä huolimatta sosiaalialan eturintamalla työskenteli läpi pahimman koronaviruspandemian vankka joukko ammattilaisia, joiden ensisijaisena tarkoituksena oli, ja on, ylläpitää asiakkaiden hyvinvointia. Koska ruoka-apu oli monilla organisaatioilla tauolla, vietiin niitä sosiaalialan työntekijöiden toimesta asiakkaille heidän omiin ympäristöihinsä – tarkoitti se sitten kotia tai jotain muuta oleskelupaikkaa. Koska kuntouttavaa työtoimintaa tai yksilövastaanottoja ei ollut, huolehdittiin asiakkaiden jaksamisesta säännöllisillä soitoilla ja tekstiviesteillä. Asiakkaita ohjattiin etäterapiaan ja muuhun etänä toteutettavaan kuntoutukseen. Niiden asiakkaiden kohdalla, joiden kanssa digitaalisiin palveluihin turvautuminen ei ollut mahdollista, innovoitiin muita tukimuotoja. ”Hei, miten olet jaksellut?” kysyin jokaiselta asiakkaalta, jolle ruoka-annoksen ojensin. ”Voinko olla jotenkin avuksi?” oli minulta pieni kysymys, mutta sillä oli varmasti suurempi merkitys monelle asiakkaalle.
Koronaviruspandemia muistutti minua sloganista ”soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa”. Sopalla ja saippualla oli koronaviruspandemiassa suuri merkitys, mutta sielunhoito tahtoi vaihtua etänä tai etäämmältä tapahtuvaan kohtaamiseen ja tukeen. Onko se kaikille riittävää? Valitettavasti ei. Moni yhteiskuntamme syrjässä olevista kaipaa sen läheltä tapahtuvan kontaktin ja tuen. Tämän vuoksi minun panokseni koronaviruspandemian aikana oli siirtyä hallinnollisesta sosiaalihuollon päätöstyöstä auton rattiin kuljettamaan asiakkaille ruoka-apua sinne, missä he olivat. Lainata työpuhelintani samalla, jotta he saivat soitettua Kelaan ja hoidettua etuusasioitaan. Avustaa heitä vieroitushoitopaikan tai kiireellisen lääkäriajan varaamisessa, koska fyysinen ja henkinen kunto oli romahtaa. Olla lähellä ihmistä – vaikkakaan ei fyysisesti, mutta henkisesti. Toivottavasti sain tarjottua kohtaamilleni asiakkaille edes jonkinnäköistä sielunhoitoa sopan ja saippuan lisäksi.
Nimim. ”mielenterveys- ja päihdetyön sosiaaliohjaaja”