On sanomattakin selvää, että korona herättää kaikissa meissä epävarmuutta ja pelkoa. Tätä pelkoa kenties lieventää median esiintuomat sankaritarinat etulinjan eri ammattiryhmien työntekijöistä, jotka urheasti ja pienellä palkalla pelastavat epäsopivissa suojavarusteissa ihmishenkiä tuntemattoman viruksen uhatessa. Kyseiseen etulinjaan nostetaan terveydenhuollon työntekijöiden lisäksi esimerkiksi poliisin ja pelastuslaitoksen henkilöstöä. Kaikkien ammattiryhmien palkkausta ja arvostusta toivotaan nostettavan. Toivetta tehostavat dramaattiset kuvat pimeähköjen sairaalakäytävien seiniin nojaavista uupuneista hoitajista ja lääkäreistä. Tässä yhteydessä puhutaan tyypillisesti sote-henkilöstön palkkauksesta ja sen suhteesta tai suhteettomuudesta siihen, minkä verran he uhraavat omaa terveyttään ja jaksamistaan tilanteissa, missä he työnsä ja virkansa puolesta asettavat pelastettavat tai hoidettavat itsensä etusijalle. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että olen täysin samaa mieltä siitä, että jokainen näistä yhteistyökumppaneistani ansaitsisi koronatonnin tai enemmän. Arvostukseni edellä mainittuja ammattiryhmiä kohtaan on suuri, eikä tässä tekstissä ole tarkoitus mitätöidä minkään ammattiryhmän palkkausta tai tehdyn työn arvoa, millä se sitten ikinä mitataankaan. Toivon vain, että myös etuliite ”so” saa hieman näkyvyyttä, kuuluen myös etulinjaan heittäytyvien työntekijöiden ammattiryhmiin.
Sosiaalipäivystyksellä tarkoitetaan välttämättömien ja kiireellisten sosiaalipalvelujen ja muiden tukitoimien järjestämistä erilaisissa sosiaalisissa hätä- ja kriisitilanteissa kaikkina vuorokauden aikoina. Sosiaalihuoltolaki edellyttää, että sosiaalipäivystystä toteutettaessa on toimittava yhteistyössä muun muassa ensihoitopalvelun, terveydenhuollon päivystyksen, hätäkeskuksen, pelastustoimen ja poliisin kanssa. Useissa sosiaalipäivystyksissä vastataan myös akuutin ja traumaattisen kriisityön ympärivuorokautisesta järjestämisestä. Kun ajatellaan koronan välittömiä ja välillisiä vaikutuksia, voidaan todeta molempien näkyvän sosiaali- ja kriisipäivystyksen työskentelyssä. On tarpeen muistaa myös, että koronan aiheuttamat ilmiöt ovat vain yksi osa-alue työskentelyn kokonaiskuvasta. Työtehtäville mennään usein vähäisin ennakkotiedoin, tarkoittaen esimerkiksi sitä, että arvio koronalle altistumisesta tehdään puhelimitse joko asiakkaan itsensä kanssa häntä haastatellen tai mahdollisesti toisen paikalla olevan muun viranomaisen kautta. Kukaan arviota tekevä henkilö ei välttämättä kuitenkaan ole terveydenhuollon ammattilainen. Mikäli arvio koronalle altistumisesta ilmenee, siihen varaudutaan tilanteessa kuin tilanteessa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että suojavarusteet puetaan ylle missä tahansa, vaikka tien pientareella.
Muistan erään helteisen kesäyön, kun työtehtävällä täysissä suojavarusteissa yritin nähdä visiirin takaa mihin kävelen. Hetkeä aiemmin oli alkanut vesisade, ja pisaroiden valuessa pitkin muutenkin huuruun menevää visiiriä yritin maskin takaa puhaltaa enimpiä kosteushaittoja silmiltäni pois. En onnistunut, ja kävelin päin pihakeinua. Tuolloin ajattelin, että visiiri on suurempi terveysriski kuin sen pois ottaminen. Työparini piti kädessään vihkoa, kynää ja puhelinta, koska suojapuvussa ei ole taskuja. Kädessäni aiemmin olleet autonavaimet olin laittanut mukana olleen konstaapelin haalarin taskuun, koska steriilimpääkään paikkaa niille ei ollut. Korvissamme meillä oli hupun ja visiirin alla korvanapit, mitä kautta kuuntelimme meille mahdollisesti siirtyviä uusia hätäkeskuksen välittämiä työtehtäviä. Päivystystyössä on oltava valmius ottaa vastaan uusia työtehtäviä samalla, kun suorittaa meneillään olevaa. Näin kävi nytkin. Työtehtävän jälkeen riisuimme työparini kanssa kadulla suojavarusteet pois. Kiireessä oli yhtäkkiä vaikeaa muistaa, missä järjestyksessä niistä kuoriudutaan. Työpuhelimet, muistiinpanovälineet, autonavaimet ja virve-puhelimen laitoimme sateen kasteleman auton katolle siksi aikaa, kunnes pääsimme desinfioimaan itsemme ja työvälineemme mahdollisuuksien mukaan. Tämän työtehtävän jälkeen lähdimme suoraan seuraavalle, joten vaatteitamme vaihdoimme autossa. Tilanteessa ei ollut seinää mihin nojata, saati aikaa siihen, mutta jos olisi ollut niin tämän option olisin käyttänyt. En siksi, että siitä olisi saanut hyvän tilannekuvan vaan siksi, että olimme olleet yhtäjaksoisesti tien päällä siihen mennessä jo neljä tuntia.
Sosiaali- ja kriisipäivystystyöskentelyssä yhdelle työparille voi työvuoroon sisältyä esimerkiksi kiireellisiä lastensuojelutarpeen arviointeja, vanhuspalvelulain mukaisia toimenpiteitä, aikuissosiaalityöhön liittyviä tukitoimia, lastensuojeluilmoitusten kirjaamisia, viranomaiskonsultaatioita ja lisäksi akuutteja kriisityön tapaamisia. Työtä tehdään paljon kentällä, missä varautuminen ja ennakoiminen samoin kuin työntekijän ja asiakkaan asianmukainen suojaaminen koronan suhteen on hataraa. Poikkeusolosuhteissa työskenteleminen on erityisen haastavaa, kun se tapahtuu esimerkiksi kodeissa, onnettomuuspaikoilla tai jopa autossa. Turvavälien noudattaminen kotikäynneillä on jo tilojen vuoksi haastavaa, lisäksi osa paikalla olevista henkilöistä saattaa olla päihtyneitä. Riski koronalle altistumiselle myös kumuloituu, kun sitä tehdään monissa sellaisissa paikoissa ja tilanteissa, missä varautuminen ei voi olla riittävän suunnitelmallista. Tuskin kukaan tätä kliseisesti ”rakkaudesta lajiin” tekee, mutta varmasti jokin palkkausta suurempi tekijä motivoi meitä altistuksenkin uhalla tähän näkymättömämpään etulinjan työskentelyyn. Jossakin vastikään lukemassani artikkelissa harmiteltiin sitä, ettei hoitajille tuoda kukkia kahvihuoneeseen. Mekin sosiaali- ja kriisipäivystyksessä ostamme itse omat kukkamme kahvipöytään.
Hannaleena Immonen
Sosiaaliohjaaja ja kriisityöntekijä