Alkukevät Helsingissä vuonna 2020. Olen väsynyt työssäni päihdepalveluissa. Oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee, yksikön rakenteet tuntuvat pettävän, jokainen selviää, miten parhaiten taitaa. Olen rakentanut ryhmämuotoista matalan kynnyksen hoitoontuloväylää vertaisten ja yhteistyökumppanien kanssa kaksi vuotta, ja kävijämäärät ovat jatkuvasti kasvussa. Vertaisohjaaja on kiinnittynyt keskusteluryhmään, joka ahkerien kollegojen ansiosta järjestyy ilta-aikaan. Näyttää siltä, että kova työ uusien ja vanhojen työmuotojen kehittämisessä ja yhdistämisessä tuottaa vihdoin tulosta, ja asiakkaiden tarpeeseen kyetään vastaamaan hieman paremmin, ryhmämuotoisuus luo tukea, rutiinia, vertaisuutta, innovaatioita, ja pystytään vastaamaan hieman isompaan tarpeeseen. Suurempaa tukea tarvitseville saadaan näin vapaututettua resursseja. Ehkä tästä selvitään. Ehkä suuri ja jäykkä organisaatio kykenee sittenkin taipumaan jatkuvasti muuttuvan tarpeen edessä. Työni on luoda ja ylläpitää toivoa, pienetkin onnistumiset luovat sitä minullekin. Ehkä väsymys väistyy.
Sitten tulee tieto: Covid-19 on julistettu pandemiaksi. Yli kymmenen hengen ryhmäkokoontumiset kielletään. Ihmiset katoavat työpaikalta tekemään etätyötä. Mietitään akuutin palvelun turvaamista, suojavälineitä, niiden riittämistä. Nyt viimeistään kaikkien pitäisi tehdä kaikkea, ammattikunnasta riippumatta. Asiakkaat tavoitetaan puhelimitse. Siis heidät, joilla on puhelin. Aletaan puhua etäryhmien järjestämisestä. Työvälineet, ovatko ne ajantasaiset, pystytäänkö järjestämään etäryhmiä, entä tietosuoja? Mikä ohjelma, mikä sovellus, kenen lupa tarvitaan, kuka organisoi, kuka ottaa ohjat käsiinsä? Mikään ei etene, kukaan ei tiedä mitään, pieniä tiedonmurusia tulee sieltä täältä. Entä ne, joilla ei ole tarvittavaa teknologiaa tai kotia? Tärkeintä on tarjota edes jotain! Edes jollekin.
Päihdekuntoutukset sulkevat ovensa. Päihdepalveluiden päihteettömät asumispalvelut sulkevat ovensa. Kentältä tulee viestiä, että ihmiset luulevat kaikkien päihdepalvelujen sulkeneen ovensa. Yritetään tiedottaa. Lähityö ja matalan kynnyksen palvelut jalkautuvat, yrittävät tavoittaa kaduilla asuvia, ohjata, neuvoa ja tukea. Ruokaa, puhtaita käyttövälineitä. Jono huumevieroitukseen ei suinkaan lyhene. Ihmiset kertovat olevansa peloissaan siitä, mitä heille tapahtuu, kun huumeita ei enää saa. Alkoholivieroitusarvio pystytään edelleen tarjoamaan samalla tavalla, kuin ennen pandemiaa. Ennestäänkin ihmisille vaikeasti hahmotettava hoidontarpeen arvio huumevieroitusta edeltävästi kuulostaa entistä kryptisemmältä. Kuinka monta kertaa pitää tavata, ennen kuin saan lähetteen vieroitukseen? Mitä minä sen aikaa teen? Tulinko tänne nyt siis ihan turhaan?
Aikaisemminkin työn raskaimpia hetkiä ovat olleet ne, kun joudut kertomaan ihmiselle, että päihteettömyyden tavoittelu, toipuminen, on muutakin kuin päihteiden käytön lopettamista. Että vieroitushoito ei vielä tarkoita oikeastaan muuta, kuin ensiaskelta loppuelämän pituiselle matkalle. Loppuelämän? Tarvitsen apua nyt. En voi odottaa kolmea viikkoa päästäkseni vieroitukseen. Minulla ei ole kotia. Minulla ei ole puhelinta. Minulla ei ole rahaa. Minä pelkään. Etkö voi tehdä mitään juuri nyt?
Voisit mennä tänne tai tänne… Ai mutta ne ovat kiinni. Haluaisitko soittaa meidän kokemusasiantuntijoille? Ai niin, mutta sinulla ei ole puhelinta. Jos tulisit viikon päästä tapaamaan minua uudelleen, niin kartoitetaan sitä sinun hoitoasi, mitä vieroituksen jälkeen tapahtuisi. En tietenkään voi luvata, että saamme kuntoutuspaikan järjestymään, mutta meidän kannattaa suunnitella. Ette te voi mua auttaa. Ja ovi käy. Kumpikin on väsynyt ja pettynyt.
He, joilla on voimavaroja, tukiverkostoja, puhelimia, koti, edes vähän toiveikkuutta omasta takaa, he, jotka kykenevät sitoutumaan, he ovat nyt paremmassa asemassa. Mutta he, joilla ei ole mitään, jotka väsyneinä toivoivat, että vieroitushoito nostaisi heidät edes kahdeksi viikoksi turvaan elämältä, Koronalta, he pettyvät. Heidän voimansa menevät selviytymiseen päivästä toiseen. Eriarvoisuus alkaa todella konkretisoitua. Yritämme parhaamme, verkostoista kaivetaan kaikki mahdollinen tieto siitä, missä tapahtuu, mitä tapahtuu. Ihmisille soitellaan, kannatellaan, vakuutellaan, motivoidaan, houkutellaan. Tehdään kaikki, mitä tehtävissä on, vaikka se ei aina tunnu riittävältä. Jokainen kohdataan, ja oman riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaillaan. Mutta silti tehdään.
Palvelujärjestelmä on rakennettu heille, jotka pystyvät osallistumaan. Entä he, jotka eivät ennen Koronaakaan tulleet hakemaan apua? Ja entä sitten, kun tämä kaikki on ohi, jos se on ohi? Pystymmekö me silloin vastaamaan avun tarpeeseen, jos siihen ei pystytty aikaisemmin, eikä siihen pystytä nyt? Päihdepalveluiden aukot tulevat kivuliaan näkyviksi pandemian aikana. Kysymys onkin, haluammeko paikata ne ja rakentaa uusia, erilaisia hoitopolkuja? Haluammeko vastata jatkuvasti muuttuvaan avun ja tuen tarpeeseen tarjoamalla erilaisia mahdollisuuksia sen sijaan, että jokaisen tulisi mahtua samalle hoitopolulle?
Päihderiippuvuus ei katso sosioekonomista statusta, se ei katso ikää tai sukupuolta. Toipuminen on mahdollista, myös päihdesairauden sisällä. Mutta jokainen tarvitsee siihen tukea, apua, tietoa, vertaisuutta, ammattilaisuutta, joskus nopeasti, joskus rauhassa suunnitellen. Tämä globaalisti maailmanjärjestystä järisyttänyt virus voi myös avata silmämme sille, että mahdollisuuden saaminen on ihmisoikeus. Ja ne vertaiset, jotka alussa mainitsin, he odottavat ryhmien uudelleen alkamista, sillä he ovat saaneet mahdollisuuden ja haluavat nyt antaa sen muille, oman kokemuksensa kautta. He kannattelevat muita ja pitävät huolta itsestään. Pidetään me huolta heistä, itsestämme ja toisistamme. Päivä kerrallaan. Kyllä aurinkokin meille vielä paistaa.
Nimim. Naapurin Irina