Ei tälle kaverille maistu ruoka eikä elämä. Villavat krakulit tunsivat hyvin hänet aikoinaan. Ja hän tunsi puolestaan niistä jokaisen. Uuhet ja pässit luottivat häneen, samoin kyläläiset. Lampaiden hyvinvoinnista hän ei tinkinyt koskaan. Kilit kampesivat kylkeen rapsuteltaviksi. Isommat pökkivät puun juurella, seurankipeitä mokomat. Nyt kaikki oli toisin. Laitumilla käyskentelivät diilerit ja niihin luottamus oli kaverilla mennyt jo aikoja sitten. Nyt viranomaiset laskivat laumaansa ja yrittivät pitää ”karjaansa” silmällä.
Äiti, minä en jaksa enää
Tänään minä soitan tälle kaverille: siinä me sitten ollaan koolla kaikki, korva korvaa vasten. Samassa pikku puhelussa, puristetaan laitteitamme – turvassa koronaa ja pahaa maailmaa – kukin tahoillamme. Luodaan läheisyyttä, hengitetään samaan tahtiin. Tulkki, minä ja hän. Korona-ajan ensimmäinen etäyhteys on syntynyt.
Huomaan heti äänestä, että kaveri on taas koukussa. Retkahtanut, ties monennenko kerran. Ei sen pää kestä yhtään, kun annos on nollissa, minä tiedän – yhdellä annoksella se jaksaa kuitenkin vastata puhelimeen.
Kaveri puhuu kuin robotti, jonka akku on lähes lopussa. Lause katkeilee, sanat hakevat paikkaansa, ajatus pätkii. Ei näissä linjoissa ole mitään vikaa. Hän nukahtelee luuriinsa pitkin keskustelua. Havahtuu hetkeksi, jatkaa kappaleen matkaa – unohtaa, kuka soittaa ja minkä takia.
-Äiti, kaveri sanoo minulle, vaikka me ollaan melkein samanikäisiä. – Minä en jaksa enää. Syvä huokaus. Kaveri on ollut ”ulkoilemassa” koko yön, vaikka muut tässä maassa ovat nyt kotona ja karanteenissa.
Elämä jatkuu. Katukaupassa ei ole tarjolla käsidesiä. Eikä siellä ole silkinpehmeitä pyyhkeitäkään. Mutta vieroitusoireita sieltä saa kaupan kylkiäiseksi – joskus myös turpiinsa.
Vieroitusoireita elämästä
Katson väreilevää kuvaa puhelimeni ruudulla: Kaveri istuu likaisella patjalla surkean näköisenä. Sulatejuuston paloja ja taateleita levinneenä lattialle, mustaksi palanutta paahtoleipää siellä täällä. Pöydänrotiskon kulmalla muutama – ehkä varastettu – repaleinen lompakko. Ei hän sitä millään pahalla, vain oman arkensa pitimiksi. Se kaikki muistuttaa siitä, että pian täytyy taas lähteä etsimään annosta, vaikka joka paikkaan sattuu – ja etenkin juuri siksi.
-Minä tulen tänään käymään, päätän siinä hetkessä. Luurin toisessa päässä hiljaisuus, myöntymisen merkki? Minä tiedän, että kipu raiskaa jo nyt kaverin kehoa ja ahdistus painaa sielunkin matalaksi. Ne ovat vieroitusoireita elämästä, kipua ja kolotusta päästä pahasta. Kaverille sanotaan joka paikassa, ettei hänellä ole motivaatiota. Ei ole halua, eikä voimia. Kevät puskee vehreää elämää ja tuossa tuhkanvärisessä kämpässä tehdään kuolemaa.
Kuka pelkää koronaa?
Tulkki puhuttelee kaveria tämän omalla kielellä. Herättää tämän hetkeksi eloon, tukalaan todellisuuteen. Koronakevääseen. Mitä se sitten onkaan. On hän kuullut sanan. Korona – jossain kaukana kuulemma tauti tappaa. Pitääkö sitä pelätä täälläkin, näissä luteiden valtaamissa nurkissa, noilla pillerinpyörittäjien saartamilla kaduilla? Ei niin mitään pelättävää. Kuoleman kohtaa joka tapauksessa kaikki – jossain vaiheessa.
Kyllä ne varottelevat kaveria, käskevät pysyttelemään kotona. Nyt ei ole aika mennä ihmisten ilmoille. Mutta ei hän pelkää mitään, paitsi ehkä alitajuisesti sitä, että loppu tulee sittenkin liian aikaisin – tai ainakin kaverin rahat loppuvat, ja nehän toki loppuvat joka kerta liian pian.
Puhelu yrittää syytää korville varovaisia toiveita, piirtää päämääriä. Vähän lisäpotkua maanantaihin, tulevaisuudentuntoa tiistaihin ja kirkkautta keskiviikkoon. Energiaa luvataan antaa milligramma päivässä, annostellaan voimavaroja tasaisesti pitkin viikkoa. Kaveri haluaisi saada vahvemman reseptin, jotain muuta kuin lämmintä kättä, mutta reseptiä ei voida kirjoittaa. Ehkäistään väärinkäyttöä. Mitä se 15 viimeistä vuotta sitten on ollut?
Lutikkaisella laverilla
Kuulen, kuinka kaveri luurissa rykii. Se yskäisee pahaa oloaan kertakäyttöiseen nenäliinaan ja heittää heti pois, niin kuin korona-aikana pitääkin. Nyt pitäisi täyttää lomakkeita, lähettää liitteitä, tulostaa lisäselvityksiä ja hankkia lausuntoja. Ei ole tietokonetta, ei tulostinta, ei suomen kielen osaamista, eikä luku- ja kirjoitustaitoa. Ei ole isää eikä äitiä. Ei rahaa, ruokaa eikä ystäviä. Mutta sosiaali on ja tämä lupaa tulla käymään! Lupaa avata kirjeet, täyttää lomakkeet, lähettää liitteet ja avata umpisolmut. -Takaovi on auki, kaveri toteaa. Avaimet hukassa jo kuukausia.
Ja sosiaali ei petä, vaan tulee: lukee, kirjoittaa, puhuu ja pajattaa, haluaa vetää kuiville ja kannatella kaveria, joka makaa siinä virtsan ja oksennuksen hajuisessa lukaalissaan lutikkaisella laverilla ja luulee hetkensä koittaneen. Vaikka eiväthän luteet hylkää. Ne palaavat kainaloon joka yö, jos vaan malttaa olla kotona.
-Kuinka olet voinut, sosiaali kysyy. Ääni haluaa, että kaveri selviää seuraavaan päivään. Entä haluaako hän? Hän haluaisi ummistaa silmänsä, nukkua pitkään. Sanovat, että hän on päihderiippuvainen. On hän kyllä sitäkin: päissään monestakin syystä: varsinkin pelosta, huolesta ja epävarmuudesta.
Kun elämä paskoo nurkkaan
-Muistat kai pitää huolta hygieniastasi, sosiaali sanoo. Muistat pestä kädet ja desinfioida. Tämä on tautista aikaa. Verisiä käsipyyhkeitä lentäneenä vessan nurkkaan, desinfiointilappunen läjähtäneenä lavuaarissa. Koko asunto on räjähtänyt ja elämä paskonut jälkiään joka nurkkaan. Pesukoneen veivät lopulta velkojat ja vanha pyykki jäi odottamaan seuraavaa maksusitoumusta.
Siitä asti, kun hän oli tullut tähän toiseen maanosaan, tähän toiseen maahan, tähän vieraaseen kaupunkiin, ihmiset olivat pitäneet häneen turvaväliä. Ei se alkanut koronasta, ei nyt eikä viime viikolla. Se alkoi jo viime vuonna, tai ehkä kaksikin aikaisemmin. Hän muistaa sen päivän, kun oli kaatunut, lyönyt päänsä katuun ja kaikki pitivät jo silloin ”väliä”, kiersivät kaukaa. Jättivät maahan makaamaan ja juoksivat kauemmas.
-Ei itseään voi vaan tunkea pyykkikoneeseen ja lingota elämäänsä puhtaaksi. Oma elämä pitää j ä r j e s t ä ä, sosiaali sanoo. Kaverilla on tyhjä tupakkatoppa taskussa. Rasiassa elämän tämänhetkinen tärkeysjärjestys: neula ja ruisku. Vanhoja välineitä, unohtuneet taskunpohjalle, vähän kuin kaikki haaveetkin. -Ne pitää hävittää, täyttää rasia toisella tavalla.
Psyyke kuormittunut ja fysiikka pettää
Kaveri haluaa katsoa nyt sosiaalia suoraan silmiin. Katse ei karkaa, vaikka ajatus lähtee hakoteille. Videoyhteys on pistellyt verkkokalvolla, mutta ei pistele enää, tämä tässä on totta. Hän on tullut käymään. Vesi pyrkii silmäkulmaan. Kaveri koittaa muodostaa sanoja, sanoja, joista ei saa itsekään selvää. Mieli pätkii, tunteet pätkivät.
-Kaverin pyyke on kuormittunut, sosiaali puhuu jollekin puhelimeensa. – Ja kaverin fysiikka saattaa pian pettää. Sosiaali sanoo, että pitäisi syödä enemmän: kaverille ei maistu. Ei maistu elämä eikä sen antimet, ei maanantai enkä muutkaan päivät. On vain yksi asia, joka nostaa ylös: puolikas pilleri. Se pelastaa kivuilta, itsemurhalta, kuolemalta – kaiketi koronaltakin.
Se on pieni ihme, joka pelastaa kaikelta: nöyryytykseltä te-toimistossa, jonottamiselta ilmaisen ruuan jakelupisteessä, laskujen maksamiselta, siivoamiselta, poliisin kotietsinnältä, häädöltä ja ulosotolta.
Mun oma sosiaali!
Sosiaali on kaverin oma agentti. Se haluaa pitää kaverin puolia. Se on lempeä prinsessa, joka ei uhkaile. Se on pitkämielinen sairaanhoitaja, joka tukee. Se on osaava opettaja, joka jaksaa muistuttaa. Se on äiti ja tiukan paikan talousneuvoja. Onhan se myös ärsyttävä tyhjäntoimittaja, kun kaikki tyssää ja hitonmoinen kiristäjä, kun yrittää marssia omia polkujaan ja varsinainen paholainen, kun ei saa haluamaansa. Se osaa olla myös peto. – Minun oma sosiaali, kaveri sanoo. Hymyilee hampaatonta hymyään. Hetken ajan näen siinä sen lupsakan lammaspaimenen, joka rakastaa yhä papupalleroita ja taateleita yli kaiken.
Sosiaali sanoo puhelimessa jollekin, että kaveri etsii euforisia hyvänolon tunteita ja että sillä on emotionaalinen taakka, joka tippuu kyllä välillä harteilta. Kaveri on hukannut itsensä aikoja sitten: henkkarit, passi ja oleskelulupa varastettu. Silmälasit rikki – onko elämässä vielä jotakin nähtävää? Lompakossa reikä ja raha katoaa, kun sen sinne laskee. Hampaat iskenyt sisään joku, kun on ollut liikaa saatavia.
Sosiaali sanoo, että kaveri ei huolehdi itsestään eikä omasta hyvinvoinnistaan. Mitä vielä! Hän seisoo suihkussa päivittäin kaksi tuntia ja silti on aina hiki ja paha olla. Lisäksi tuli iso vesilasku, joka olisi pitänyt maksaa. Sosiaali sanoo, että kaveri ei osaa hoitaa omia asioitaan ja että hän tarvitsee apua. Sosiaali ei ymmärrä mitään! Ainakaan rahasta!
Kun vaikutus lakkaa, Kela on edelleen kiinni
Viidestä sisaruksestaan kaveri ei ole kuullut mitään kuukausiin. Ehkä ne on kuolleet kaikki, ehkä eivät enää halua pitää yhteyttä. Pienessä pilvessä muistot palaavat, muistikuvat piirtyvät uudelleen mieleen, ne lämmittävät. Niinäkin päivinä, kun Kela, poliisi, ulosotto, sähkölaitos, terveysasema ja diakonissa kyselee, muistuttaa ja uhkailee.
Paluu todellisuuteen on koittaa kuitenkin aina muutaman tunnin päästä piikistä. Ja silloin Kela on edelleen kiinni, vaatteet pesemättä, uuni palanut karrelle ja mahassa murisee. Sähköt sammuneet ja vuokranantaja raivona ovella.
-Entäs terveys, sosiaali kysyy. On hänellä ollut oireita, aina siitä alkaen, kun hän saapui tähän maahan. Koti-ikävä tuntuu pakottaa lihaksissa asti, velvoitteet viiltävät. Henkeä ahdistaa aina kun joku huutaa ”mene kotiisi”. Maskin takana on kuitenkin helpompi hengittää. Kertakäyttöhanskat kädessä kukaan ei huomaa viiltoja ranteissa. Saippuasta ei saa mitään irti, vaikka koko elämä pitäisi puunata.
Sosiaali sanoo, että kaverin pitää lähteä katkolle. Lisäksi hänen elämänhallinta on heikoissa kantimissa ja kaverin sanotaan olevan itsetuhoinen. Sydämeen sattuu, mutta sydänfilmissä ei näy mitään. Diagnoosi jäänyt jumiin koneeseen. Tänään hän lähtee, huomenna ei.
Joskus täällä on tarjolla ilmaista ruokaa, pyhää henkeä ja suuria lupauksia. Päivät ilman poliisia ja velanperijiä laskee hetkellisesti stressitasoa. Nuuskaamalla maanantai maistuu tuokion, suonensisäisesti tiistai toivoa täynnä ja perjantai palaa pikemmin pilvessä leijaillen. Sosiaali yrittää kyllä kannatella, mutta kaikkivoipainen hänkään ei ole.
Te-toimistosta sanotaan, että kaverin pitää suunnitella tulevaisuutta. Pitää käydä koulua, mennä töihin, kotoutua. Miten tämä kaveri voi tehdä töitä, kun postin avaaminenkin kaataa jo uupumuksesta petiin. Voimavarat loppu 24/7.
Turvassa pahaa maailmaa
Piikki törröttää terassilla. Aurinko sieppaa keittiön ikkunasta savurenkaita, joita kaveri puhaltelee patjallaan. Lattianraja tuhkaa täynnä.
Toimistot toimivat puolitehoisesti, neuvontapisteet laitettu lomalle. Tulkit työnnetty takavasemmalle. Ihmisten välille pingotettu tiukat pleksit. Ilmeet verhottu maskein ja kosketus kahlittu käsinein. Mutta oma sosiaali on tässä ja se on totta.
Ei löytynyt yhteys lukutaidottomaan lammaspaimeneen puhelimitse. Ei kohdannut katse päihdekoukussa rimpuilevaa videoneuvottelussa. Ei ollut etäyhteys oikotie köyhän kaverin kämpälle. Ei jaksanut stressireaktiosta kärsivä kielitaidoton virtuaalikävelylle.
– Ä-i-t-i, kaveri sanoo. Autan hänet ylös. Mennään yhdessä. Osastolle. Kaikki järjestyy.
Nina Pietiläinen-Guillard
sosiaalityöntekijä