Gerontologista sosiaalityötä korona-ajassa
On kevättalvi 2020. Ajan keskellä peltoja ja koen olevani kuin tieteiselokuvassa. Yleensä vilkkaalla valtatiellä ei nyt näy muita autoja. Tien laidassa olevan huoltoaseman piha on autio. Katson taivaalle, näkyykö siellä ufoja. Havahdun radiosta alkavaan uutislähetykseen, joka alkaa uusilla koronaluvuilla. En ole elokuvassa vaan keskellä koronakevättä.
Olen menossa iäkkään asiakkaani Erkin luokse varmistamaan, että hänellä on kaikki kunnossa. Erkki ei tiedä käynnistäni, koska hänellä ei ole puhelinta. Erkillä ei ole läheisiä huolehtimassa hänestä. Lapsia on kyllä Erkin mukaan muutama, mutta he eivät ole olleet yhteyksissä vuosikymmeniin eikä heistä ole mitään tarkempaa tietoa. Iäkkäät naapurit ovat lopettaneet kaupassa käymisen Erkille, koska he eivät uskalla mennä kauppaan tässä oudossa poikkeustilanteessa.
Matka taittuu tavallista nopeammin, koska ei ole liikennettä. Kaartaessani Erkin pihaan lähes tunnin ajomatkan jälkeen koen taas olevani tieteiselokuvassa sonnustautuessani ulko-ovella kasvomaskiin, saappaisiin ja kenkäsuojiin. Pidän yleensä Erkin luona myös kertakäyttöhansikkaita, koska hygieniataso on alhainen. Talossa ei ole toimivaa viemäröintiä eikä tule vettä. Varmistan, että laukussani on kaikki tarvittavat tavarat mukana. Laitan laukun olan yli, jotta saan kädet vapaaksi.
Talon ulkoverhoilu repsottaa ja irrallinen räystäs roikkuu kohti maata. Jo vuosikymmeniä ikkunoita peittäneet verhot ovat liimautuneet kiinni ikkunaan. Kolkutan oveen ja huudan Erkin nimeä. Hetkeksi huolestun, koska mitään vastausta ei kuulu. Ryskytän ovea ja ikkunanpieltä. Kierrän toiselle puolelle taloa koputtamaan kammarin ikkunaan. Maa on märkää ja upottavaa ja täynnä epämääräistä sammaleista romua. Hetken kuluttua Erkki tulee avaamaan oven hämmästyneenä. Hän kertoo, että kaikki on hyvin eikä hänestä tarvitse olla huolissaan. Erkki kysyy äkäisesti, miksi minä en anna naapureiden mennä hänen luokseen käymään. Kerron, ettei tämä ole minusta johtuvaa. Erkki kertoo kuulleensa radiosta viruksesta, muttei sillä ole niin väliä, jos sairastuu. Kun ehdotan puhelimen hankkimista, Erkki vastustaa ja jupisee puhuneensa puhelimessa tarpeeksi työssään. Hän sanoo, että jos jotakin käy, sieltähän hänet sitten löydetään ja arkkuun pistetään. Erkki kertoo luottavansa, että huolehdin sitten siitä.
Astuessani sisään teen aikamatkan 60-luvulle. Vanha lipasto on varmaan aikanaan ollut ylpeydenaihe. Nyt sen päälle on kasaantunut röykkiöittäin tyhjiä pinaattikeittorasioita. Jääkaapissa on yksi avattu maksalaatikko ja sipuli. Pöydällä on vesikanisteri. Erkki kertoo, ettei ole mitään väliä, mitä sitä syö ja mitä kaupasta tilataan. Mitään laskujakaan ei ole tullut. Tiedän, että kauppapalvelulasku on jo tullut. Jos sitä ei saada maksupalveluun, ostosten tulo loppuu. Asunnossa on tunkkaista ja haisee eritteille, hajut tulevat läpi kasvomaskinkin. En pysty laskemaan laukkuani lattialle, koska se on pinttyneen lian ja paperisilpun peitossa.
Keskustelemme niitä näitä. Erkin tarinat lähtevät rönsyilemään vuosikymmenien taakse aikoihin, jolloin kaikki oli paremmin. Erkki on ollut oikein toimitusjohtaja. Koetan samalla löytää pimeässä kammarissa kauppalaskua. Yhtäkkiä Erkki hihkaisee löytäessään tahraisen laskun lehtiröykkiöiden välistä. Mutta mikä olikaan se tilinumero ja missä tiliote? Uusimmat tiliotteet on heitetty pönttöuuniin, mutta onneksi kirjahyllystä löytyy parin vuoden takainen. Erkki tekee laskuun hienon toimitusjohtajan allekirjoituksen.
Oltuani Erkin luona lähes tunnin, maskini on hieman vettynyt, silmälasini ovat huurustuneet ja minua pyörryttää. Erkki tulee ovelle saattamaan ja kiittelee käynnistä. Yritän ottaa oikeaoppisesti maskin pois: ensin käsidesiä, sitten maski pois ja roskapussiin. Saappaat ja kengänsuojat meinaan unohtaa jalkaani noustessani autoon. Kiihdyttäessäni valtatiellä auton vauhtiin minulle tulee taas elokuvatähtifiilis: koen olevani Superman, joka on jälleen kerran pelastanut yhden vaarassa olleen kansalaisen.
Hetken aikaa leijun tyytyväisessä olotilassa. Alan kuunnella vastaajaviestejä. Useassa viestissä Eino kertoo olevansa erittäin tuohtunut, koska palvelutalon henkilökunta ei anna hänen mennä enää kauppaan eikä pankkiautomaatille. Eino on sitä mieltä, että hänen ihmisoikeuksiaan poljetaan ja häntä syrjitään ikänsä vuoksi ja minun tulee puolustaa häntä. Huokaisen, koska tästä asiasta on keskusteltu useasti aiemminkin. Toisaalta hymyilyttää: olen yllättynyt, että Eino on noin tietoinen oikeuksistaan.
Toimistolla teen tietokoneella heti Erkin kauppatilauksen. Jos unohdan sen, Erkillä ei ole mitään syötävää tulevalla viikolla. Pohdin, mikä olisi terveellistä, helppoa ja halpaa ruokaa. Samalla ajatukseni kulkeutuvat jo iltapäivään. Odotan työpaikan Skype-palaveria. Kaipaan työtovereitani ja yhteisiä keskusteluja, tuttujen kasvojen näkemistä. Olen ollut koko viikon yksin, koska työparini on pois. Muut kollegat työskentelevät joko etätyössä tai eri työpisteissä.
Lounastauko jää kovin lyhyeksi, mitäpä sitä yksin höpöttelisi. Palaverin alkaessa petyn, koska vain osa työtovereista on paikalla. Kenenkään kasvoja ei näy ruudulla, mutta tuttuja ääniä on mukava kuulla. Osa on hiljaa ja pohdin, ovatko he edes paikalla. Suurin osa palaverista kuluu koronan tiedottamisasioihin. Aluksi esimies esittää joka palaverissa esitettävän kysymyksen: miten korona vaikuttaa asiakkaisiin? En jaksa vastata, koska sama kysymys toistuu viikoittain. Mikään ei ole muuttunut viime viikosta eikä edellisestä. Turhauttaa. Ajattelen iltapäivälle suunniteltuja puheluja asiakkaille. Erityisesti olen huolestunut Sirkasta, jota en ole päässyt tapaamaan suunnitellusti.
Havahdun siihen, että palaveri on loppumassa. Viimeisenä tiedotusasiana kuulen, että kesälomatoiveet pitäisi ilmoittaa, mutta loma voidaan joutua perumaan. Miten tässä mitään lomaa voi ajatella, kun ei mihinkään voi lähteä ja kuka sitten käy varmistamassa Erkinkin tilanteen? Palaverissa kollega oli kertonut vieneensä asiakkaan autollaan lääkäriin ja olen hämmentynyt tästä. Olen ymmärtänyt, että kontakteja pitää välttää ja vain akuutit tapaamiset tehdään. Olenko ollut liian varovainen? Vai olenko toiminut oikein rajatessani kontakteja? En itse ainakaan vapaaehtoisesti haluaisi mennä mihinkään sairaalaan, nehän on varsinaisia viruspesäkkeitä. Olen ymmälläni.
Sirkka vastaa puhelimeen ja on aluksi loukkaantunut, etten ole soittanut hänelle edellisellä viikolla. Olemme keskustelleet puhelimitse lähes viikoittain ja Sirkka on kertonut toistuvasti kärsivänsä flunssaoireista ja pohtivansa, voiko se olla koronaa. Sirkalla on ollut aiemminkin yskää ja nuhaa. Olen rauhoitellut häntä, etteivät oireet mahdollisesti liity virukseen. Sirkkahan ei liiku kodin ulkopuolella eikä hänen luonaan käy juuri ketään. En tällä kertaa ota puheeksi, että Sirkan oireet aiheutuvat todennäköisesti asunnon huonosta sisäilmasta. Asunto on kovin siivoton ja täynnä tavaraa.
Harmittelen, etten voi mennä Sirkan luokse, koska hänellä on oireita. Olen kehottanut Sirkkaa olemaan yhteydessä päivystysnumeroon. Hän kertoo soittaneensa johonkin numeroon useasti, mutta siitä ei ollut mitään apua. Häntä on kielletty menemästä vastaanotolle, koska on oireinen. Sitä vastoin hänen pitäisi tehdä tietokoneella joku alkuselvitys. Eihän Sirkalla ole tietokonetta eikä hän ole koskaan käyttänyt vastaavia vempeleitä. Flunssan sijaan olen huolissani Sirkan kokonaistilanteesta. Onko hän maksanut sähkölaskut ja vuokran? Milloin hänelle saataisiin siivousapua? Häätöuhka on ollut jo muutaman kerran. Pelkään asunnon menettämistä. Siitä seuraisi valtava työmäärä. Toisaalta tässä poikkeustilanteessa vuokranantaja voi olla normaalia armollisempi. Kehotan Sirkkaa soittamaan uudelleen päivystysnumeroon ja palataan sitten taas puhelimitse. Sirkka pohtii lopuksi, että korona taitaa olla Donald Trumpin tekosia tai joku muu salajuoni.
Minulle jää huoli Sirkasta, hän oli kuulostanut päihtyneelle. Sirkka oli myös kertonut, että rahat ja ruoka ovat vähissä eikä hän ehkä selviä seuraavaan eläkepäivään asti. Mistä saisin Sirkalle ruokaa, kun Ruoka-pankkien ruokajakelu ei ole nyt toiminnassa? Ehkä joudun taas turvautumaan diakoniatyöhön. Toimeentulotukihakemuksen tekeminen on ihan mahdotonta. Sirkalle ei tule tiliotteita puhumattakaan että hänellä olisi verkkopankkia käytössä. Huokaisen syvään.
Alan kirjaamaan Erkin käyntiä. Kirjaukset pitää olla ajan tasalla, jos vaikka itse sairastun. En halua Erkin tapaamisen jäävän näkymättömäksi työksi. Kesken kirjaamisen saan huoli-ilmoituksen Markusta. Markku käy lähikaupassa usein ilman asianmukaista vaatetusta eikä osaa toimia. Markku haisee pahalle eikä hän saisi kaupan henkilökunnan mielestä asioida kaupassa. Markku ei ymmärrä, mikä korona on. Markku on tuttu mies sosiaalityössä ja hänestä tulee tiuhaan tahtiin ilmoituksia eri tahoilta. Markun muistitutkimukset ovat jääneet kesken korona-aallon vuoksi, koska tutkimusyksikkö on suljettu toistaiseksi.
Markulla ei ole vielä diagnosoitua muistisairautta eikä siten lääkitystäkään, mutta oireet viittaavat vahvasti muistisairauteen. Ei ole mitään järkeä, että muistipoliklinikkakin on suljettu eikä tietoa, milloin tutkimukset jatkuvat. Olen turtunut Markusta tuleviin ilmoituksiin. Miten lähestyisin häntä tällä kertaa? Aiemmin hän ei ole huolinut apua. Ei ole puhelinta eikä hän taida avata postejaan. Ja voinko mennä Markkua tapaamaan, koska hän voi olla viruksenkantaja…
Päivän päätteeksi ajatukseni vaeltavat takaisin Erkkiin ja pohdin, saisiko hänelle kotihoidosta apua. Sitten minun ei tarvitsisi huolehtia ostosten tilaamisesta ja huoli Erkistä vähenisi. Mutta Erkki osaa lämmittää itse ruokansa ja on aiemmin vastustanut palveluja. Erkki ei ehkä täytä kotihoidon kriteerejä – vielä. Jos olisin elokuvasankari, voisin teleportata itseni Erkin luokse vaikka päivittäin…
***
Nämä edellä mainitut tapaukset ovat arkipäivää gerontologisessa sosiaalityössä, mutta asiakkaiden nimet on muutettu ja tilanteet ovat osittain muunneltuja.
Kotikäyntityö muutti muotoaan koronakevään aikana. Asiakkaiden auttaminen muuttui entistä haasteellisemmaksi, konkreettisemmaksi ja vaadittiin innovatiivisuutta. Kun kasvokkaiset kontaktit asiakkaisiin vähenivät, jäi monen asiakkaan tilanne hetkeksi pimentoon. Sosiaalityöntekijän rooli muuttui aiempaa enemmän yhteydenpitäjäksi ja informoijaksi. Ulkopuolinen paine ja media aiheuttivat osalle asiakkaista suunnatonta ahdistusta. Osa jatkoi kuitenkin normaalisti arkeaan välittämättä tai ymmärtämättä koko poikkeustilannetta. Minua hymyilyttää, kun puhutaan digitalisaation mahdollisuuksista. Digiloikka ei ole toteutunut ikääntyneiden heikko-osaisten arjessa, ja tätä loikkaa saamme varmasti odottaa vielä jonkin aikaa.
Kirsi Sihvo