Tähtihetkeni sosiaalialan työssä

Tähtihetkeni sosiaalialan työssä

 

Sosiaalitiedon edeltäjän Sosiaaliturvan vuoden 2008 kirjoituskilpailussa pyysimme kertomaan tähtihetkestä sosiaalialan työssä. Kilpailuun sai osallistua joko nimellä tai nimimerkillä.

 

Tule vain minua varten tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan!
Jarmo Karjalainen, kirjoituskilpailun 1. sija

Pummi ja Pegasos
Pirja Peltomäki, kirjoituskilpailun 2. sija

Villisika, joka hymyili
Sirpa Kunnas, kirjoituskilpailun 3. sija

 

Ihmisen jättämä jälki Merja Svensk

Kesäsiirtolasta paluu Raija Kannisto

Melkein kuin enkeli Nimimerkki: Anna S.

Miten pieni sosiaalityttö kohtasi ”Ison tulitikkupojan”? Mirja Jussila

Olen yli 90-vuotias Seija Tamminen

”Rauta rautaa hio, ihminen ihmistä” Nimimerkki: ”Näin vuonna 2008, entä vuonna 2018?”

Tuommosestako pitäisi tykätä? Nimimerkki: Marliena

Yksi tähtihetki työssäni ja pian perään epäonnistuminen Nimimerkki: SuviTuuli

 

Tule vain minua varten tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan!

Kylmä tuuli tervehti minua hämärässä porttikongissa, kun painoin summeria popliinitakki päälläni.

Koulukuraattorin työhuone sijaitsi pitkän ja ankean käytävän päässä. Tosin hyvällä paikalla oppilaita ajatellen, yläkerran käytävästä sinne pääsi vaivattomasti, opettajien mielestä joskus jopa liiankin helposti. Koulukuraattorin maailmasta katsottuna työhuone oli keskellä elämää ja tärkeintä kosketuspintaa, nuorten maailmaa.

Ovi huoneeseen kävi tiuhaan, olihan monen nuoren maailma melkoisessa myllerryksessä lähes aina, monenlaisia kipuja ja kysymyksiä täynnä. Joku kaipasi muualle muuttanutta isäänsä, joku poti muuta aikuisen ikävää, enimmät heistä samaa vailla kuin useimmat meistä, kuuntelevaa korvaa ja ymmärtävää sydäntä.

Eikä tämän itäisen Suomen yhteiskunnallinen tilanne tuonut juurikaan helpotusta nuoren maailmaan, samassa ahdingossa taivalsivat monet aikuisetkin työttömyyden, alkoholismin ja mielenterveydenongelmien parissa. Mutta yhtä kaikki, elämä kulkee kulkuaan, nousetpa aamusi missä tahansa, käveletkö loskaisia hiekoittamattomia katuja pitkin tai pikkukengissäsi lämpöputkin varustellun uuden kävelykadun kannella.

Tähän aamuun, joskin taas kerran liian myöhään, oli noussut myös Jope, jonka jaloissa oli tiukkaan nyöritetyt maihinnoususaappaat, ehkä muutamaa numeroa liian isot, mutta kuitenkin kelpo kengät. Tuon viimeistä yläkoulun luokkaa käyvän nuoren miehen mieli oli maassa. Viimeiset kuukaudet olivat kuluneet muualla kuin koulussa ja päästötodistuksen saaminen oli vaakalaudalla.

Itse asiassa Jope oli jo kerran tuplannut peruskoulun viimeisen luokan. Koulunkäynti ei maistunut, luokassa olo tuntui ahdistavalta ja puuduttavalta. Jope kaipasi elämää, tekemistä ja toimintaa. Ei kalvoja ja kaavoja, joita koulussa tarjoiltiin.

Kouluun lähtemistä ei tehnyt helpommaksi sekään, että äiti oli pakannut laukkunsa jo pari vuotta aiemmin ja kotielämä sujui nykyisellään pelkästään isän ja pojan voimin. Tai jos ollaan täysin rehellisiä, pelkästään pojan voimin. Isä kyllä yritti poikansa eteen parhaimpansa, mutta vaikeaa oli pojan kouluun laittaminen aamuisin rekka-autosta, joka kiiti Suomen niemen liukkaita ja kapeita teitä pahimmallaan tuhannen kilometrin päässä.

Koulussa käymättömyys ei Jopea suuresti haitannut. Hän sai kyllä päivänsä kulumaan mukavasti: olihan lähellä pari huoltoasemaa, mopossa lukuisia ”fiksattavia” osia ja iltapäivän ja illan yksinäisiä tunteja helpottivat punttisali ja luokkakaveri Lissu, joka jostain kumman syystä välitti Jopesta kumman kovasti.

Koulussa Jopen asioita käsiteltiin usein, pidettiin palaveria opettajien kanssa, oppilashuoltoryhmää isossa ja pienessä kokoonpanossa. Joskus kokoonnuttiin erityisopettajien kera, joskus sosiaalityöntekijöiden ja psykologin kanssa, joskus mukaan saatiin Jopen äiti ja taisipa kerran mukana olla isäkin. Tulos oli kuitenkin aina sama, samat lorut luettiin, samat uhkaukset jaeltiin, samat interventiot mietittiin. Poika lupasi tulla ajoissa kouluun, lupasi olla lintsaamatta, mutta muutaman päivän jälkeen kaveri unohtui taas kujille ja kaduille.

Olin jutellut koulukuraattorina Jopen kanssa useita kertoja. Jos joku nyt kysyisi: ”Minkälainen nuorimies hän oli?”, sanoisin empimättä: ”Mukava, fiksu ja myönteinen. Tosin samaan aikaan nuori, villi ja vapaa!” Tilanne oli kuitenkin kärjistynyt niin, että poika oli jäämässä ilman päästötodistusta ja koska hän oli jo kertaalleen tuplannut viimeisen luokan, opettajat alkoivat olla närkästyneitä häneen.

Oppimisen ongelmia hänellä ei suoranaisesti ollut, oli vain muita ongelmia. Pahin puute siinä, mitä koulu vaatii eli läsnäoloa, saapumista tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan. Sitä sanottiin hänelle sosiaalistumiseksi yhteiskuntaan, sen sääntöihin, mutta ehkä ongelma olikin siinä, että ei ollut ketään kuka olisi ollut läsnä poikaa varten, ketään, kuka olisi saapunut häntä varten tiettyyn aikaan, tiettyyn paikkaan.

Tämän oivalsin eräänä päivänä, kun juttelin taas kerran pojan kanssa. Hän kysyi: ”Miksi olla jossakin johonkin aikaan, jos kukaan ei tule minun vuokseni mihinkään?” Oivallus seurasi tätä hänen kysymystään. Oivallus, joka täytyi saattaa käytäntöön, niinpä ehdotin Jopelle, että seuraavana aamuna tulisin soittamaan ovikelloa siihen ja siihen aikaan ja menisimme yhtä matkaa kouluun. En opettajille enkä muillekaan kertonut suunnitelmastani mitään. Moni olisi pitänyt sitä epäammatillisena toimintana, joten ajattelin pitää asian omana tietonani.

Aamuteetä juodessani vannoin itselleni, että kovin montaa päivää en tätä jatkaisi. Toisaalta vakuuttelin itselleni, miksi en kokeilisi, eihän muutama aamu voinut olla minulle niin tärkeä, jos kyseessä oli koko pojan elämä. Koko elämä siksi, että koulujärjestelmässä mukana pysyminen ja päästötodistuksen saaminen ovat yksi merkittävimpiä asioita, jotka muovaavat ihmisen koko tulevaisuutta. Päätin siis yrittää.

Kylmä tuuli tervehti minua hämärässä porttikongissa, kun painoin summeria popliinitakki päälläni. Siihen vastattiin heti ja muutaman minuutin päästä Jope käveli kanssani kohti koulua kuluneissa tiukkaan nyöritetyissä maihinnoususaappaissaan. Liian helppoa, ajattelin minä, liian helppoa.

Suvivirren soidessa katselin päästötodistuksen saanutta Jopea ja ajattelin, että joskus on tarpeen katsoa vain yhtä ihmistä ja olla vain häntä varten tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olkoonkin miten epäammatillista tai tehotonta tahansa, ihmisen kohtaamista tarvitaan!

Jarmo Karjalainen

Pummi ja Pegasos

Mies kaivaa muovikasseistaan verotodistuksia, automaattikuitteja ja tiliotteita. Paperit ovat liimaantuneet toisiinsa.

Ostoskeskuksen katolla rautainen Pegasos kohottautuu kohti taivasta teräksisin siivin. Kansaneläkelaitoksen, sosiaalitoimiston ja K-kaupan katot muodostavat kolmion, jota asiakkaat kiertävät kulmasta kulmaan. Lokakuun aamu nostaa sumua. Kerrostalojen ikkunariveissä on monta pimeää pystysuoraa sarkaa, joissa ei vielä ole herätty aamuun. Valvon ja tuijotan työhuoneen ikkunasta lasten hiekkalaatikkoa, jossa punainen lapio on upotettu syvälle märkään hiekkaan. On vielä hiljaista ja pimeää.

Aulassa istuu lihava mies repaleiset muovikassit sylissään. Hiukset painautuvat rasvaisina päälakea vasten. Miehen kasvot punoittavat. Harmaa pusero kiristyy vatsan ympärille kireänä kuin siskonmakkaran kuori ja puseron edusta on tahrojen kirjailema. Pysähtynyt kello lyö sekunneista minuutteja, minuuteista tunteja. Vuoronumerot vaihtuvat. Mies katsoo silmiin ja puristaa kättäni, kun pyydän hänet huoneeseen. Laittaessani oven kiinni pidätän hetken hengitystä.

”Päivää”, hän sanoo.
”Täyttäisittekö hakemuksen”, pyydän.
”No voi saatana. En minä näitä papereita osaa täyttää. Eikö tämä nyt muuten selviä. Ainoa kerta, kun minä tänne tulen enkä varmaan tule turhan takia. Mitä tähän laitetaan?”
”Täyttäkää henkilötietonne, osoitteenne, tulonne ja menonne.”
”Ei minulla ole osoitetta. Minä asun Lehmusojan leirintäalueella teltassa. Ei siinä osoitteita tarvita.”
”No, mikä teidän edellinen osoitteenne on ollut?”
”Joskus olen ollut Lahdessa kirjoilla, mutta siitä on jo aikaa.”
”Missä te asuitte viimeksi, vaikka viime talvena?”
”Teltassa minä olen asunut. Enkä turhaan ole tänne asti kymmentä kilometriä polkenut, että mikä saatana tässä on niin vaikeaa?”

Mies kaivaa muovikasseistaan verotodistuksia, automaattikuitteja ja tiliotteita. Paperit ovat liimaantuneet toisiinsa. Nousen ja suoristan villatakin helman. Jätän miehen huoneeseen ja siirryn kopioimaan. Yritän ojennella papereita suoraksi. Ruskeista laikuista jää märät jäljet kopiokoneen ikkunaan eikä tositteista saa mitään selvää. Oven suussa on jo jonoa. Minulla on päivystysvuoro.

Menen käymään esimiehen luona, mutta hän ei ole paikalla. Kokous on alkanut kymmenen minuuttia sitten. Olen myöhässä.

Kerron huoneessa istuvalle, että otan hänen asiansa esille. Pyydän soittamaan puhelinaikana. Hänellä ei ole puhelinta. Punakat hiostuneet kasvot muuttuvat laikukkaiksi. Hän huohottaa hyvin raskaasti.

Ovi läimäistään kiinni. Menen seisomaan ikkunan luokse. Lasten leikkikenttää ympäröivillä penkeillä istuu tuttuja. Katkolta palannut pariskunta horjuu ulos ravintolasta takertuen toisiinsa. Miehet retostelevat toisilleen viinan juomisella, parhailla ryyppypaikoilla sekä sossun kusettamisella. Susikoira kyyristelee penkin alla. Pitkätukkainen, farkkutakkinen mies kiskaisee sitä silloin tällöin hihnasta. Pullo kulkee ringissä piiloutuen povitaskuun poliisiauton kiertäessä ostarin edestä. Ikkuna on auki. Huoneesta pitää tuulettaa ihmisen haju pois.

Käyn kaupassa. Toivon, että en kohtaisi asiakkaita ainakaan kassalla. Hävettää, kun itsellä on rahaa ja toinen ostaa perunaa minun antamillani rahoilla. Avaan toimiston turvalukon avaimella ja lasken saldotunnit. Niitä on paljon. Esimies ei ole tullut. Kiireellinen lastensuojelutapaus.

Vahtimestari viuhtoo käytävällä vastaan ja supattaa. Aulassa odottaa asiakas. Tuttu mies ja muovikassit. Hän on käynyt uimahallin saunassa ja kertoo ottaneensa kovat löylyt. Ei ole vaihtanut vaatteita, sama harmaa pusero ja verryttelyhousut. En katso miestä silmiin vaan tuijotan tietokoneen näyttöruutua keskittyneesti. Minulla ei ole mitään sanottavaa.

”Te ette kuulu meidän alueellemme. Kuntien välinen raja kulkee Lehmusojan leirintäalueen vierestä siten, että leirintäalue jää toisen kunnan puolelle.”
”Mitä helvettiä?”
”Niin, teidän tulee ottaa yhteyttä toiseen sosiaalitoimistoon.”
”Pitäkää rahanne saatana!”
”Odottakaa.”
”Saatana tässä.”
”Minä hoidan teidän asianne.”
”Kiitos. Kiitos paljon.”

Ulkona mies avaa pyörän lukon ja lähtee polkemaan ostoskeskuksen kolmiosta poispäin. Lihava ruumis heiluu satulassa. Hän on paljain päin eikä hänellä ole päällystakkia. Lenkkitossut lipsuvat polkimilla. Keltaiset muovikassit hierovat toistensa täysinäisiä vatsoja pyörän sarvissa. Postin edessä mies joutuu väistämään humalaista pariskuntaa. Lehtensä ravistaneet puun oksat osuvat häntä kasvoihin ja hän horjahtaa. Minä avaan ikkunan ja hengitän syvään, kun mies ajaa ylikulkusillalta alas autojen sekaan. Hän heilauttaa kättään kuin vahingossa. Ja minä heilutan takaisin.

Pirja Peltomäki

Villisika, joka hymyili

Kun seisoimme yhdessä siinä sika-aitauksen reunalla tunsin, miten Maisa alkoi luottaa minuun.

Teen työtä sosiaalityöntekijänä pienen kunnan sosiaalitoimistossa. Keskiviikkoinen työpäiväni läheni jo loppuaan, kun työhuoneeseeni ryntäsi nainen nimeltään Maisa, jota en ollut tavannut koskaan aiemmin. Hän selitti kiihtyneenä, että hänen puolisonsa oli muuttanut pois ja hänet oli häädetty ja häätö pantaisiin toimeen poliisien avustamana ensi lauantaina.

Maisa kertoi puolisostaan, joka oli pettänyt häntä ja huiputtanut häneltä rahaakin. Hän kertoi samaan hengenvetoon ohimennen, että Putellekin olisi etsittävä uusi hoitopaikka. Hän kertoi olevansa hyvin väsynyt ja masentunut ja ajattelevansa itsemurhaa ainoana ratkaisunaan. Pyysin häntä kertomaan siitä lisää. Hän kertoi miten polttaisi talon, tavarat ja itsensä. Hän kertoi suunnitelmistaan hyvin pikkutarkasti. Hän tuntui kokevan tilanteensa ahdistavana ja lopullisena.

Myös Maisan taloudelliset asiat olivat sekaisin, koska hän oli ollut yli vuoden työttömänä eikä hänellä ollut ajoittain ollut tulona edes työttömyyskorvausta. Hän kertoi hoitaneensa ja kunnostaneensa kotia ja eläneensä puolisonsa palkkatuloilla.

Sovimme Maisalle sosiaalitoimistoon ajan seuraavaksi päiväksi. Tässä ei nyt pelkkä toimeentulotukipäätös pitkälle auta!

Torstaina aamulla heti töihin tullessani soittaa henkilö, joka esittäytyy Maisan ystäväksi. Maisa oli illalla kertonut hänelle suunnitelmistaan polttaa asuntonsa ja itsensä sen mukana. Ystävä oli hyvin huolissaan Maisasta ja kertoi tämän olleen ”sekaisin” ennenkin ja että noin vuosi sitten hän oli löytänyt Maisan köysi kaulassa. Hän ei kuitenkaan halua lähteä Maisan luokse tarkistamaan tilannetta, vaan toivoo, että Maisa lähetettäisiin heti hoitoon suljetulle osastolle.

Ystävän soitto jäi vaivaamaan siinä määrin, että soitin Maisalle, joka ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Soitin seuraavaksi terveyskeskuslääkärille, jolle kerroin huolestumiseni Maisasta ja hänen puheistaan edellisenä päivänä.

Seuraavana työpäivänä aggressiivinen ja vihainen Maisa kävelee toimistooni syyttäen minua ja terveyskeskuslääkäriä psykiatriseen sairaalaan joutumisestaan ja asioittensa vaikeuttamisesta. Hänet oli viety lääkärin lähetteellä ambulanssissa psykiatriseen sairaalaan, josta hän oli kotiutunut vasta myöhään illalla. Asiakastilanne oli täydellisesti jumissa ja asiakkaan kaaosmainen ja hektinen tunnelma siirtyi minuunkin – ja tietenkin sossusta tuli syyllinen.

Maisa vaati asuntoa, jonka sainkin hänelle monien vaiheiden kautta järjestettyä.

Sekä terveyskeskuksen työntekijät että minä sosiaalitoimistossa epäonnistuimme täydellisesti Maisan kanssa hänen ensimmäisissä yhteydenotoissaan.

Eri vaiheiden kautta onnistuin kuitenkin palauttamaan Maisan luottamuksen ja pääsin lopulta hänen kanssaan tulokselliseen psykososiaaliseen työhön. Työni onnistumisen kannalta keskeisimmässä asemassa oli Maisan lemmikkivillisika Putte, ja liittyminen Maisaan tapahtuikin Puten avulla.

Maisa alkoi käydä sosiaalitoimistossa säännöllisesti, aluksi päivittäin. Tapaamisemme saattoivat kestää jopa 1–2 tuntia. Niiden aiheena oli pitkän aikaa Putte, joka osoittautui Maisalle läheiseksi perheenjäseneksi. Maisa itse asettikin ensimmäiseksi tavoitteekseen saada Puten asiat kuntoon. Hän näytti minulle kuva-albumia, jossa oli kuvia talosta ja Putesta ”vauvana” ja ”lapsena”. Putella oli pihamaalla oma koppi ja aitaus.

Kuuntelin Maisaa tavatessani pitkän aikaa tarinoita Putesta, mutta vähitellen kertomukset siirtyivät koskemaan Maisaa itseään. Sitä ennen pohdimme 500 kiloa painavan villisian siirtämistä ja hävittämistä. Olin yhteydessä eläinlääkäriin ja tämän ohjeistamana jopa lääninhallitukseen ”tapporahan” saamiseksi. Monet säädökset rajoittavat villisian hävittämistä, koska sehän ei yleensä ole mikään lemmikkieläin.

Kävin Maisan kanssa katsomassakin Puttea, ja siellä sika-aitauksen äärellä Maisa kysyi minulta, huomasinko miten Putte alkoi hymyillä sillä hetkellä, kun se havaitsi emäntänsä. En ollut varma siitä, mistä tietää, että villisika hymyilee, mutta Maisahan selvitti sen minulle perusteellisesti. Kun seisoimme yhdessä siinä sika-aitauksen reunalla tunsin, miten Maisa alkoi luottaa minuun. Siitä hetkestä lähtien työni Maisan kanssa alkoi tuottaa vähitellen tuloksia. Onneksi esimiehenäni toimiva kunnanjohtaja ei tiedä työni tähtihetkestä sika-aitauksessa!

Puten kautta sain asiakkaani luottamuksen ja pääsimme käsittelemään hänen päättynyttä parisuhdettaan, työttömyyttään, masennustaan ja hänen suhdettaan aikuiseen poikaansa. Maisa oli asiakkaanani noin vuoden. Asiakkuussuhteen aikana tapahtui paljon. Maisa muun muassa työllistyi työvoimapoliittisen koulutuksen kautta uuteen ammattiin, sai asuntoasiansa kuntoon ja suhteensa ulkomailla opiskelevaan täysi-ikäiseen poikaansa toimivaksi.

Joulun aikaan sain Maisalta tekstiviestin, jossa hän toivotteli minulle hyvää joulua ja kiitti minua siitä, että olin pelastanut hänen henkensä.

Putenkin tarinalla on onnellinen loppu. Se sai uuden kodin ja asuu nyt saarella, jossa sillä on ystävänä toinen villisika.

Sirpa Kunnas

Ihmisen jättämä jälki

Tämä tarina on minussa oleva kertomus, jota elän todeksi joka päivä. Vähäpätöiseltä näyttävä, jo viisitoista vuotta sitten koettu tapahtuma on jättänyt pysyvän jäljen, josta saan olla elämälle kiitollinen. Tuon kokemuksen kasvot ovat Haliman*, jolle koin olleeni hetkellisesti, mutta pitkällisesti merkittävä.

Olin vuosien ulkomailla asumisen jälkeen palannut Suomeen ja muutaman lyhyehkön työsuhteen kautta päätynyt johtajaksi Malmin pakolaiskeskuksen yhdeydessä olevaan päiväkotiin. Päiväkoti tarjosi oleskeluluvan saaneille pakolaisperheiden lapsille turvallista päivähoitoa. Sen ohella lähdin henkilöstöni kanssa rakentamaan avointa toimintaa, johon varsinaista päivähoito-oikeutta omaamattomat turvapaikanhakijaperheet saattoivat ottaa osaa. Teimme tiivistä yhteistyötä pakolaiskeskuksen henkilökunnan kanssa, tarkoituksena poimia erityisesti tukea tarvitsevia naisia toiminnan ja puheen piiriin. Avoin toiminta olikin monelle turvapaikanhakijalle erityisen merkittävää ja usein ainoaa aktiivista toimintaa turvapaikkahakemuksen päätöstä odotellessa.

Myöhään syksyllä pakolaiskeskus otti vastaan asiakkaan, joka tuli Turkin vuorilta. Halima oli hintelä, pieni ja väritön kurdinainen. Hänen miehensä oli tullut Suomeen jo vuotta aiemmin. Haliman mukana tuli viisi pientä lasta, joista nuorin oli vasta vuoden. Halima itse oli hieman yli kahdenkymmenen, mutta näytti kaksi kertaa ikäistään vahemmalta. Hän oli vahvan anopin huomassa perheineen asunut lukutaidoton nainen, joka oli enemmän kuin hämmentynyt Suomeen saavuttuaan. Halima oli lamaantunut eikä kyennyt puhumaan.

Halima kieltäytyi kaikesta kommunikoinnista ja pakolaiskeskuksen ohjaajat olivat hämillään, oliko nainen toimitettava sairaalahoitoon? Ohjaaja toi Haliman avoimeen naisten ryhmään toivoen tämän saavan sieltä vertaistukea. Halima pysyi vaiti. Päivittäin saapuivat sekä Halima saateltuna että tulkki, kaiken varalle. Kaikkea oli koitettu; tulkkeja oli vaihdettu, Haliman mies oli maanitellut ja komentanutkin naista puhumaan. Halima pysyi vaiti. Naisryhmässä hän istui katse alas luotuna pitkissä hameissaan, huivi päässään, ei äännähtänyt ei koskenut eteensä tuotuihin käsityötarvikkeisiin. Hänen kätensä olivat paksun villatakin sisällä, mutta hänestä näki, että hänellä oli sisäisesti kylmä. Näin kului toista viikkoa.

Kun keskuksen ohjaaja tuli toisen viikon lopulla hakemaan Halimaa, nainen nousi ja seurasi ohjaajaa kuten aina ennenkin, katse tyhjänä, alas maahan luotuna. Minusta tuo nainen näytti niin pieneltä ja koko hänen olemuksensa tuntui huutavan apua; ikään kuin hän olisi jonkun näkymättömän vankina. Juoksin naulakolle ja nappasin uuden pitkän villakangastakkini. Tunsin itseni isoksi ja kömpelöksi, kun ryntäsin eteiseen ja otin Haliman tiukkaan halaukseen. Tuntui luonnolliselta, että hän vastasi halaukseeni. Seisoimme pitkään paikoillamme. Tiesin saaneeni häneen yhteyden. Erkaannuin hänestä ja hän katsoi minua silmiin ja hymyili. Autoin takkini hänen päällen ja napitin napit. Hämmentynyt ohjaaja avasi Halimalle oven. Pihalla tuo pieni nainen katsoi taakseen.

Tuo hetki oli käänne. Halima kykeni taas puhumaan. Hänestä tuli vähitellen aktiivinen toimintaan osallistuja ja hän oppi suomen puhekielen todella nopeasti. Seuraavana syksynä kysyin häneltä, eikö antamani takki ollut hänestä hyvä, kun en koskaan nähnyt hänen sitä käyttävän.

”Voi oikein hyvä, se on iso, painava, en minä jaksa”, Halima huokasi ja näytti kehollaan, miten takki painaisi hänet kumaraan. Nauroimme molemmat, vaikka minun teki miltei mieli pyytää takki takaisin. Olin saanut sen tädiltäni 35-vuotislahjaksi, eikä minulla sittemmin ole koskaan ollut niin kallista ja tyylikästä takkia.

Myöhemmin saimme kuulla Haliman sulkeutumisen syistä. Halima oli mm. saanut tuliaislahjaksi mieheltään tiukat farmarit ja toiveen tulla suomalaisnaisten kaltaiseksi. Vähemmästäkin identiteetti murenee.

Tapahtuman jälkeen en osannut selittää käytöstäni. Mistä sain voiman sekä materiasta luopumiseen että sosiaalityön käytännöistä poikkeavaan toimintatapaan? Mikään toiminnassani ei ollut tietoista, vaan ihmisyyden ja intuition ohjaamaa. Olin antanut Halimalle turvallisen kiinnittymiskohdan.Lähdin kotiin hämmentyneenä, ylläni lastentarhanopettajan jo parhaat päivänsä nähnyt pihatakki.

Tuo tapahtuma on vaikutanut minuun lähtemättömästi. Se on kiinnittänyt minut maahanmuuttajatyön kenttään ja ohjannut valintoja monella tapaa. Yhteys, jonka sain Halimaan on muisto ja tarina, joka todentuu valinnoissani, sanoissa joita käytän ja teoissa joita teen. Se on ihmisen jättämä jälki, joka ei onneksi parane.

Merja Svensk

* Nimi ei ole oikea.

Kesäsiirtolasta paluu

1970-luvun puolivälissä oli tavallista, että perheen saadessa häädön asunnostaan sijoitettiin lapsi lastenkotiin. Siis ainakin, jos oli kyseessä vähävarainen perhe ja erityisesti, jos perheessä oli alkoholiongelmia. Kerran luokseni sosiaalitoimiston lastenhuolto-osastolle tuli eräs äiti, joka kertoi, että hänen miehensä oli parhaillaan vankilassa ja häneltä itseltään olivat jääneet vuokrat maksamatta niin, että asunnosta oli tulossa häätö. Perhe asui kaupungin omistamassa puisessa kerrostalossa, jolla heillä oli asuntona huone ja keittiö, kylmä vesi tuli sisään ja sisävessa oli. Äiti oli innostunut viettämään ns. iloista elämää, kun mies ja lapsetkin olivat poissa kesäsiirtolassa.

Äiti kertoi, että hänen kaksi poikaansa palaisivat kesäsiirtolasta parin päivän päästä, eikä hänellä ollut paikkaa, minne mennä lasten kanssa. Hän pyysi minua sijoittamaan pojat tilapäisesti lastenkotiin. Itse hän menisi joillekin tutuilleen asustelemaan. Niinpä menin äidin ilmoittamana aikana eräälle koululle, jossa vastaanotettiin kesäsiirtolasta tulevat lapset. Heidät tuotiin sinne bussilla ja heitä oli koulun pihalla vastassa heidän vanhempansa. Jälleennäkemisen riemu oli neljän viikon eron jälkeen suuri sekä lapsilla että vanhemmilla – ainakin heillä, joilla vanhemmat olivat vastassa. Lapsille tehtiin ennen kotiin lähtöä terveystarkastus koulun terveydenhoitajan luona.

En ollut aiemmin tavannut kyseisiä poikia, eikä äiti ollut ilmoittanut kesäsiirtolaan, että poikia odotti sijoitus lastenkotiin. Menin terveydenhoitajan luo odottelemaan, milloin ”minun” poikani tulisivat tarkastusvuoroon. Pojat tavattuani jouduin kertomaan pojille, että me lähdemmekin sitten yhdessä täältä lastenkotiin eikä omaan kotiin. Pojat eivät panneet vastaan, koska he ymmärsivät – ehkä olivat jo arvanneetkin – tosiasiat, mutta kovin totisia poikia he olivat. Yhdessä matkustimme bussilla laitokseen, jonne jätin heidät. Varmaan tuntui haikealta katsella, kun muut lapset lähtivät vanhempiensa kanssa omaan kotiin.

Poikien sijoituksesta tuli pitkäaikainen, sillä se kesti aikuisuuteen asti. Laitokset vaihtuivat, mutta huostaanotto pysyi voimassa. Vanhemmat eivät saaneet elämäänsä järjestykseen omin voimin, mutta en muista kyllä itsekään sosiaalityöntekijänä työskennelleeni aktiivisesti heidän tilanteensa kohentamiseksi. Vanhemmat vain katosivat omille teilleen. Isällä jatkuivat vankilareissut vaihtelevin välein; hän oli tavallinen pikkurikollinen, tosin väkivaltaisuuteen taipuvainen. Erityisesti isä piti poikiin yhteyttä aina vapaana ollessaan. Mietin monta kertaa, oliko se yhteydenpito mielekästä, mutta ei sitä kiellettykään ja isä oli pojille tärkeä.

Yhteiskunta teki poikien kohdalla parhaansa: se tarjosi turvallisen elämän puitteet ja ulkoisen huolenpidon, se huolehti myös koulun käymisen loppuun. Sijoitukset olivat melko pitkiä, joten pidempiaikaisia ihmissuhteita syntyi laitosten henkilökuntaan, ehkä lapsiinkin. Mutta omia vanhempia henkilökunta ei voinut korvata. Isän malli oli voimakkaampi kuin laitoksen. Molemmat pojat syyllistyivät jo nuoresta rikoksiin ja käyttäytyivät muutenkin epäsosiaalisesti.

Opinko tästä mitään? Syrjäytymiskierre ei katkennut. Pelastin pojat asunnottomuudelta, mutta olisiko heidän elämänsä saanut toisen suunnan, jos he olisivat asuneet äidin tai vanhempien kanssa? Miksi lastenkotien kasvatus riittänyt, vaan isän antama malli elämälle voitti? Oliko sijoituksella mitään merkitystä poikien elämälle? Minulla ei ole siihen vastausta. Mahtaisivatko pojat osata itse kertoa sitä?

Raija Kannisto

Melkein kuin enkeli

Sosiaalityön opiskelijana päädyin eräänä joulukuisena päivänä vanhainkotiin. Tarkoitukseni oli tutustua vanhainkodin sosiaalityöntekijän tehtäviin. Tuoreena kaupunkilaisena harhailin kohti päämäärääni. Pehmeänkostea lumityrsky taivutti hiukseni sotkuun, kun etsin oikeaa sisäänkäyntiä suuren vanhainkodin pihamaalla.

Sosiaalityöntekijä, reilusti viisikymppinen nainen, otti minut ystävällisesti vastaan. Ymmärsin hänellä olevan työkokemusta ja harkittuja näkemyksiä, joiden kautta saattaisin löytää uutta sisältöä orastavaan ammatti-identiteettiini. Tai jätetään hienot sanat sivuun – tosiasiassa minä pelkäsin vanhuksia. En olisi astunut vanhainkotiin, jos en olisi ollut opintojeni takia pakotettu tutustumiskäyntiin. Menetin isovanhempani jo varhain, joten minulla ei ollut mitään luontaista yhteyttä ikäihmisiin. Sosiaalityön opintoni olivat kuljettaneet minut erääseen vanhainkotiin kerran aikaisemmin. Kokemus oli lohduton. En huomannut lämpöä tai hoivaa, en kauniita viherkasveja ja puhtaita käytäviä. Näin ihmisiä, jotka olivat mielestäni kuin toisesta maailmasta. Luiden hauraus, läpikuultava iho, syvät rypyt, huojuvat aistit ja lempeä väsymys kauhistuttivat minua. Halusin ehdottomasti kuolla ajoissa. Mieluummin liian varhain kuin liian myöhään.

Lähdimme kiertämään vanhainkodin osastoja. Opastajani valkoinen työtakki mietitytti minua. Yritettiinkö valkoisella takilla kohottaa sosiaalityöntekijän asemaa? Vastaus paljastui käytännölliseksi: Sosiaalityöntekijä kertoi joskus istuneensa vanhuksen sängylle. Huomaamatta jäi kostea lammikko. Tämä nyt vielä puuttui! En tahtonut joutua tekemisiin minkään eritteen kanssa tässä kuolevien talossa.

Sosiaalityöntekijän puhelin soi. Hän keskittyi selvittämään ilmeisen tärkeää asiaa. Otin muutamia askelia etäisyyttä, jotta en vaikuttaisi tungettelevalta. Asiaa tarkemmin ajattelematta kuljin käytävällä eteenpäin. Avasin ensimmäisen oven vasemmalta.

Avara huone oli täynnä vuoteita. Lämmin valaistus teki tunnelmasta kodikkaan. Iltapäivä hämärtyi joulunpunaisten verhojen takana. Hiljaiset askeleeni eivät herättäneet nukkuvia asukkaita. Viimeisessä vuoteessa ikkunan äärellä makasi reipaskatseinen mies.

”Se on lumisade tänään”, mies sanoi ja nyökkäsi ikkunan suuntaan. En ole koskaan ollut sanavalmis juhlien keskipiste, räväkkä riidanhaastaja tai tyhjänpäiväisyyksiä luontevasti jauhava seuranainen. Tällä kerralla löysin sopivat sanat.

En enää vuosia myöhemmin muista, mistä me keskustelimme. Sosiaalityöntekijä löysi minut vanhan miehen sängyn vierestä. Hän tunsi talon asukkaat ja tervehti iloisesti juttukaveriani. Vasta nyt ymmärsin, että en ollut esitellyt itseäni. Olin vain lipunut huoneeseen kuin tyhjyydestä.

Kättelin vanhusta, paljastin nimeni ja kerroin, miksi olen täällä tänään. Mies tarttui ranteeseeni pehmeästi kaksin käsin.

”Melkein olet kuin enkeli”, mies sanoi hymyillen. ”Siivet vain puuttuu.”

Säilytin sanat muistoissani. Kauniita lauseita olen kuullut sosiaalityöntekijänä myöhemminkin, mutta olen ottanut vastaan myös oikeutettua vihaa, huutoa ja kiroilua. Työ on pahimmillaan tiukan taloudenpidon sanelemien mielettömien sääntöjen noudattamista ja sellaisten päätösten tekemistä, joiden takana en voi rehellisin mielin seisoa. Vanhusten pelkäämisestä en päässyt eroon yhdellä ystävällisellä kädenpuristuksella. Hengitin vapaasti vasta myöhemmin, kun kaupungin sosiaalityöntekijänä harpoin isännöitsijän perässä eteisen ilmaisjakelulehtien yli. Radio soitti keskipäivän iskelmiä, verhot suojasivat yksiötä kesän lämmöltä. Vanha nainen makasi kuolleena omassa sängyssään. Meidän jokaisen tarinalla on alku ja loppu.

Älkää käsittäkö väärin. En muistele haikean nostalgian vallassa nuoruuteni enkelikiharoita. Minun tähtihetkessäni on kyse jostain aivan muusta. Vanhainkodissa hymyileväisen miehen vieressä ymmärsin sosiaalityön olevan syvimmältä ytimeltään kohtaamista. Kahden ihmisen välinen oivaltava hetki, josta jää luottavainen mieli molemmille. Me olemme samalla puolella, yhdessä tässä hetkessä, tässä elämässä. Minä en tiedä mitään sinun maailmastasi, sinun todellisuudestasi, mutta yhdessä me voimme selviytyä eteenpäin.

Ja sitä ei voi oppia yliopistossa.

Nimimerkki: Anna S.

Miten pieni sosiaalityttö kohtasi ”Ison tulitikkupojan”?

– tarina kertoo neljännesvuosisata sitten tapahtuneista sosiaalityöntekijän kohtaamisista alkoholistien huoltokodissa 1980-luvulla

Olin innokas ja idealistinen 26-vuotias sosiaalityöntekijä täynnä odotuksia ja haaveita. Uskoin, että voisin auttaa ja tehdä paljon lähimmäisten hyväksi, olivatpa he missä tahansa ja kohtasipa heitä mikä tahansa kohtalo. Uskoni oli vankka ja horjumaton. Olin toiveammatissani enkä jaksanut murehtia edes palkan pienuutta. Kenties paljon olisi jäänyt saavuttamatta ilman tuota idealistista uskoa ihmiseen.

Työpaikkani oli alkoholistien huoltokodissa. Huoltokoti oli miehille jotka olivat kodittomia – omasta syystään, tai ehkä sittenkin jostain muusta syystä? Tapasin monia ”laitapuolen kulkijoita”, joiden mitä ihmeellisimpiä elämäntarinoita kuunnellessani opin jotain ihmisen surullisesta puolesta. Toiveenani oli se, että voisin eheyttää sitä mikä on rikki mennyttä! Melko pian elämän realiteetit sanelivat myös työlleni reunaehdot, mutta uskoa työhön se ei onneksi vienyt.

Eräs viidestäkymmenestä miehestä kävi minulle erityisellä tavalla tutuksi asioidessaan kerran kuukaudessa toimistollani. Hän oli pitkä kumara mies, jonka hampaissa paloi lähes aina itse kääritty sätkä. Sormenpäät oli värjäytyneet tupakasta, hampaat olivat keltaiset, pitkät hiukset sojottivat pörröisesti uurteisen kasvon päällä. Mies liikehti nopeasti ja levottomasti. Toisaalta hänessä oli jotain arkaa, hyvin ujoa, toisaalta jotain uhmakasta ja suurta. Hänen tummat silmänsä olivat pisteliäät ja läpitunkevat. En tuntenut oloani lainkaan kotoisaksi tavatessamme ensimmäistä kertaa puisessa talossa, jossa toimistomme sijaitsi huoltokodin pihamaalla kaukana päätalosta. Olin yksin ensimmäistä kertaa tavatessamme, koska viereisen työhuoneen haltija, johtaja, oli asiointimatkalla Tampereella.

Mies kävi heti asiaan: ”Voisiko sossu tilata minulle sen kuukausirahan? Tarttisin tupakkaan nääs… Kaikki on loppu. Pian sitten!” Yritin kysyä mieheltä hieman tarkennusta, mutta samalla kaduin kysymystäni, joka sai hänen raivon valtaan. Hän punehtui ja löi nyrkkinsä pöytään niin että seinillä olevat taulut helisivät. Raha tänne ja äkkiä!!! Samalla mies yritti kaikin tavoin hillitä itseään. Hän mulkaisi minua tummien paksujen kulmiensa yli. Sopersin muka varmasti vain että hoidan asian pikimmiten, siitä hän sai olla varma. Erotessamme hän lähti ovet paukkuen ulos. Korvissani soi…. ei suinkaan ihana blues, vaan ”mustan miehen tango”…

Sain rahat järjestymään. Pian opin sen, että tämä mies tuli aina samaan aikaan ”tilipäivänä” anelemaan rahoja, jotka sitten hoidin hänelle jatkossa jämptisti. Opin tulkitsemaan häntä niin hyvin, että kommunikaatiomme oli parin sanan mittainen mutta sisälsi tärkeimmän. Kysyin lyhyesti ”Paljonko tällä kertaa”… Hoidin asian kuntoon pikaisesti. Mies kiitti lyhyesti, vaikutti tyytyväiseltä tähän niukkaan keskusteluumme. Kun raha oli tullut, vein sen pikimmiten miehelle ja sain kuittauksen. Näin toimimme kuukaudesta toiseen. Pikkuhiljaa tunsin luottamusta ja ystävällisyyttä miehen kanssa asioidessani.

Tämä mies oli erakko. Hän vetäytyi aina omaan seuraansa. Asiakirjatietojen mukaan hänellä oli joskus ollut pieni perhe, vaimo ja pari lasta. Lisäksi oli ollut vakituinen työpaikka, mikä oli taakse jäänyttä elämää. Elämään oli tullut suuremmat voimat – Kuningas Alkoholi, joka ei antanut tilaa millekään muulle. Kukaan meistä ei tiennyt sen tarkemmin, mistä hän tuli ja mitä elämää hänellä oli takana. Jotain surumielistä hänessä oli. Ja paljon salaisuuksia, jotka hän aikanaan vei hautaan mukanaan.

Jotain hän kuitenkin jätti pysyvästi ”sossun” sieluun ja mieleen. Hän saapui neljännesvuosisata sitten joulun alla toimistooni. Tällä kertaa hän ei pyytänyt mitään, vaan toi jotain hyvin arvokasta. hän piilotteli arasti muovipussia selän takanaan. Sitten hän ojensi tuon epämääräisen pussin pöydälleni ja sanoi että ”jos kelpaisi… niin kuin joululahjaksi kun olet minua hyvin palvellut. On itse tekemäni… Pieni juttu…. Änkytin ihmeissäni hiljaisen kiitokseni johon mies huitaisi kädellään vaivautuneesti vähätellen… ”Ei sitten mitään isompia kiitokseja..” Mies painui kiireen vilkkaan pois toimistostani.

Pussissa oli mitä viehättävin tulitikkutalo pihapiireineen. Sen tuo mies oli itse puhdetöinään väsännyt. Tuskin olisin voinut saada mitään kauniimpaa kiitosta työstäni.

Tuijotin ihmeissäni tulitikkurakennelmia. Olihan miehellä ollut joskus oma koti? oliko rakkaita, läheisiä enää olemassa missään? Halusiko hän tulitikkukodillaan kertoa siitä unelmasta joka oli häneltä jäänyt saavuttamatta, särkynyt?

Minä olin saanut aarteen jota arvostin. Olin saanut tulitikkukylän kautta viestin luottamuksesta ja siitä, että vaikeuksien kautta voi voittaa, saada arvokasta. Tuota miestä en unohda koskaan. Muut lienevät hänet unohtaneen jo aika päiviä sitten. Hän oli iso tulitikkupoika, joka oli etsinyt kodin lämpöä koko ikänsä. Ainut mikä häntä lämmitti oli tulitikun raapaisu – pieni hetken liekki ennen lopullista sammumista.

Mirja Jussila

Olen yli 90-vuotias

Tähtihetkeni tapahtui juuri äsken vanhainkodin asukkaan luona. Lähihoitaja oli ottanut hänestä verikoetta. Takana oli kaksi yritystä ja kaksi näytettä. Osa näytteistä oli vielä saamatta. Lähihoitaja pyysi minua, osastonhoitajaa ottamaan loput näytteistä.

Tullessani huoneeseen tutkailin asukkaan suonia, hyvät olivat. Kerroin, että osa hoitavan lääkärin määräämistä verinäytteistä oli saamatta. Tähän asukas vastaa: ” Enhän minä ole edes nähnyt lääkäriä moneen aikaan.” Kerroin, että kyse on vuosittaisista kontrollinäytteistä. Asukas ilmoittaa lempeästi: ” Ei niillä näytteillä ole merkitystä näin vanhan ihmisen kohdalla. Minä olen jo yli 90-vuotias.” Jatkoin juttua lääkärin etiikalla ja hyvällä hoidolla. Asukas sanoo hennolla hiljaisella äänellään: ”Ei lääkäri voi hänen elämäänsä jatkaa, se on muiden käsissä.” Heti mieleeni tuli ajatus, että hän on oikeassa.

Vanhus katsoi kaiken aikaa minua silmiin. Tunsin voimakkaan tunteen siitä, että nyt kunnioitan kuulemaani mielipidettä. Arvostan sitä niin paljon ja jätän verinäytteen ottamatta. Uskalsin tehdä merkittävän päätöksen asukkaan ja työtoverini kanssa. Vanhuksen kasvoilta kuulsi tyytyväinen ilme, ei neulan pistoksia enää ja saan ravinnotta olemisen jälkeen hyvän aamupalan.

Työtoveristanikin tuntui hyvältä, että näyte jätettiin ottamatta. Asukasta todella kuunneltiin ja kuultiin. Vanhuksen hoito ei kuitenkaan vaarantunut. Läheiset saivat tiedon tapahtuneesta ja antoivat kiitoksen asialle.

Me hoitajat teoreettisine tietoinemme ja taitoinemme oletamme tietävämme, mikä on ihmisen paras. Puhumme asiakaslähtöisestä palvelusta ja sen antamiseen pyrimme. Todellisuudessa se asiakaslähtöisyys jää vieläkin liian usein vain puheiden tasolle eikä näy arjessa kuin osittain.

Tähtihetkeni oli pieni, ainutkertainen, mutta itselleni sillä oli suuri merkitys ja toivottavasti myös vanhukselle.

Seija Tamminen

”Rauta rautaa hio, ihminen ihmistä”

Tätä psalmia ei opetettu opinnoissani – ei yliopistossa, ei muissa ammatillisissa opinnoissa eikä täydennyskoulutuksissa. Mutta ilman niitä en olisi oivaltanut ihmisten ja yhteiskunnan välisistä suhteista sitä, mihin asiakkaani ja työni ovat minua herättäneet. Oivaltamisen tähtihetkistä on tässä hippunen – ei lopullinen totuus ja viisaus. Jo 30-vuoden kokemukseni aikana oivallus näistäkin asioista on muuttunut. Hiottavaa riittää: viisastumisen tie jatkuu koko elämän – ei siis vain työuran ajan. Toivon ja uskon niin.

Kysymyksistä dialogiin – oivallus. Keskusteli eteni tasaisesti: kysymys, vastaus, kirjaus, kysymys, vastaus… Minun ja asiakkaani vuoropuheluko se siinä käy? Nopeaa ja sutjakkaa – tehokasta, kuten työssä nykyisin vaaditaan. Mitä asiakkaani ajatteli, koki, tunsi ja ymmärsi? Mihin hän nämä kysymykset ja vastauksensa liitti? Entä mitä minä ajattelin ja ymmärsin asiakkaani tilanteesta? Kuulin ainakin faktoja ja nopeasti kuvattuja tilanteita. Mutta teinkö minä sosiaalityötä?

On sanottu, että dialogi on ajatusten jakamista ja dialogia ei tapahdu, jos vuoropuheluun ei ole aikaa. Jakamista siis – ei vain vastaanottamista. Pyöriteltyäni asiaa mielessäni, olen oivaltanut että ajattelulle on annettava tilaa. Oivallan, että hitaus on kiirettä tehokkaampaa, jos pyrin dialogiin, uuteen yhteiseen ymmärrykseen: dialogia ei ole vain sanojen jakaminen ja kuuntelu. Minun on hyväksyttävä, että ajattelua ei voi tehdä nopeasti, vaikka joitakin tekoja voi ja pitää tehdä nopean tehokkaasti.

Varjossa on paha kasvaa – oivallus. Olen kokenut sosiaalityöntekijä; hallitsen vuorovaikutuksen, tiedän lait, osaan valita oikeat sanat ja teot nopeasti, mitä tarvitaan. Olen osaaja – sekä se että kokemukseni näkyy. Näin koin työparini rinnalla.

Kun sitten kerran kurkkuni oli kipeä enkä puhua tainnut. Työparini joutui hoitamaan asiakastilanteen. Hämmästyin, miten tyylikkääsi ja taidolla hän tilanteen veti. Taitavasti ja tilannetajua osoittaen hän kysyi neuvoani ratkaisusta – olinhan kokeneempi ja minulla oli ratkaisijan valtaa. Tuolloin minulle valkeni, että omalla käytökselläni olen ollut jarruna hänen urallaan. Minua nolotti, kun tajusin, että olin ärsyyntynyt siitä, että työparini ei ottanut kantaa, oli hiljaa ja vetäytyi asiakastilanteissa. Luulin, että hän ei kykene eikä osaa. Olin häpeissäni siitä, etten anna toiselle tilaa, vaan otan liian nopeasti asiat haltuuni.

Oivalsin, että vahvan varjossa ei ole hyvä olla – että osoittamalla että minä tiedän ja osaan, estän työparini mahdollisuuksia. Kuinkahan moni sosiaalityön asiakas jää myös kaiken tietävän sosiaalityöntekijän varjoon? Siinäkin on kaksi pätevää – molemmilla omat vahvuutensa. Mutta onko kasvutilaa molempien esiintulolle?

Nolotuksesta hyvään vertaiskokemukseen – oivallus.” Tässä seurassa on hyvä odottaa. Tajuan, että kaikille meillä on jokin syy olla täällä apua hakemassa, vaikkei se näy. Tiedän että nuo toisetkaan eivät selviä yksin tai ettei heilläkään ole ketään turvanaan. Tajuan etten ole yksin onneton.” Noin asiakkaani kertoili.

Taisinkin olla minä, jota nolostutti se, että ihmiset joutuivat odottamaan sosiaalitoimiston aulassa palvelua. Nuo asiakkaan sanat lohduttivat. Oivalsin, etten vain minä tiedä, mikä on kenellekin hyvä vertaiskokemus.

Koskaan ei voi tietää, mikä vaikuttaa – oivallus. Vuosien takainen asiakas kaupassa sanoi nuo ihmeelliset sanat: ”kun sinä silloin sanoit minulle, että … Siitä muutos alkoi. Elämä hymyilee nyt”. Minä en muistanut noita sanoja sanoneeni. Hänelle ne olivat olleet käänteentekeviä hänen muutostiellään. Oivalsin, ettei koskaan ole turhaa yrittää; sosiaalityössä ei voi olla varma, mikä puhuttelee ja aktivoi muutokseen.

Sosiaalityö on kohtaamista – oivallus. ”Ai että enkö voi käydä edes täällä sosiaalitoimistossa juttelemassa”, kysyi nuori yksin asuva mies. Minä olin esittänyt helpottavani hänen elämäänsä, kun hänen tarvitsee vain jättää hakemus postilaatikkoon saadakseen toimeentulotukensa. Hänen elämäänsä oli jo helpotettu, kun työvoimatoimistoonkaan ei tarvinnut mennä – ilmoitus vain postiluukkuun.

Tajusin, että tehostaessamme sosiaalityötä, häneltä ei kysy kukaan ”mitä kuuluu?” ja että yksineläville riittää paperi, missä vakuutetaan tulojen pienuus ja perheettömyys. Silloin oivalsin, että sosiaalityössä toimitaan eettisten sääntöjemme vastaisesti; siellä syrjitään asiakasryhmää. Toimeentulotuen asiakkaiden enemmistö – ihminen ei ole kiinnostava sosiaalityön kohde. Näin siitäkin huolimatta, että kunnan strategiassa lukee sanat ”tarjoamme asiakaslähtöistä palvelua”. Palvelujen tehostaminen on myös sosiaalista eristäytymistä vahvistava valinta. Nyt onneksi alkaa orastaa toisenlaisiakin näkymiä. Vai olenko sittenkin liian optimistinen; ennaltaehkäisevän työn ja sosiaalisen aika ei ehkä vielä olekaan?

Inhimillisyys ei ole vain ihmissuhdeammattilaisen ominaisuus – oivallus. Jos sähkömittarin lukijaa ei olisi, ei pappa olisi ehkä saanut asua kodissaan niinkään pitkään. Silloin minä sosiaalityöntekijä en olisi saanut tietää metsätyömiesten huumorista enkä näiden selviytymisstrategioista erämaassa. Sähkömiehen soitto paljasti sähkölaskun hoitamattomuuden ja tiedon, että pappa paleltuu, jos apua ei tule. Näin pääsin ihmeelliseen maailmaan, kohtaamaan ihmistä, jota kukaan ei halunnut kohdata, sillä ”sehän haisikin”. Vähitellen saimme työstettyä asuntohakemuksenkin jutustelun lomassa. Kun asunto löytyi, pappa tuumasi ”kotiin tulee ikävä, en lähde lokeroon”.

Vaihtui sähkömies, poistuin minä, tuli uudet tuulet työhön; asiakkaan on aktivoiduttava hoitamaan omat asiansa – ei saa holhota. Tuli myös pakkanen, kylmyys, voimattomuus, ambulanssi ja leikkaus. Kotiin ei tullut enää paluuta. Mutta tuli uusi lämmin rivitalokoti – ja koti-ikävä. Tulikohan myös ihminen joka kohtaa papan nyt lokerossaan? Kuka nyt kuuntelee papan elämänkokemuksia ja oppii niistä?

Itsepalvelu palveluyhteiskunta – oivallus. ”Pudota tähän hakemus” – palvelu Kelassa, työvoima-, vero- ja sosiaalitoimistossa, ilmoitamme tekstiviestillä tulokset, pankkilainaa netistä, tilaa internetin kautta, tankkaa kortilla, maksa päätteellä, ota uni- ja masennuslääke, kun yksinäisyys masentaa eikä nukuta… Loputtomiin tee- itsepalveluohjeita siitä, miten ihminen ohitetaan asiakaslähtöisissä (?) palveluissa kohtaamatta.

Näin tehostetaan palveluja; se on taloudellista – tässä ja nyt siis, huomisesta viis. Oivallan, että kehitystä on toimintastrategia: ”älä tule tiskille”, ”en ehdi ottaa vastaan, on mentävä palaveriin palveluja kehittämään”, ”olet meille arvokas, kun pysyt poissa”. Enkö minä sosiaalityöntekijäkään nosta esiin sosiaalisen arvoa, kun yhteiskuntaamme kehitetään suuntaan, jossa kukaan ei kohtaa ketään?

Nimimerkki: ”Näin vuonna 2008, entä vuonna 2018?”

Tuommosestako pitäisi tykätä?

Heti aamusta ensimmäisenä harjoittelujakson päivänä hän juoksi vastaani ja huusi: ”Tuommosestako pitäisi tykätä?”

Aloitin ensimmäistä opiskeluuni liittyvää harjoittelupäivää kehitysvammaisten lasten opetuskodissa. Olo oli epävarma. En tiennyt kehitysvammaisista paljoa ja kokemuksetkin olivat entuudestaan vähäiset. Olin toki nähnyt heitä ja käynyt tutustumassa laitokseen, mutta sittenkin epävarmalta tuntui. Tuo huuto tuntui hämmentävältä. Enhän ollut vielä päässyt edes sisälle saati sanonut nimeäni.

”Tuommosestako pitäisi tykätä?” Huuto kuului joka päivä ja useita kertoja päivässä. Usein huutoa seurasi läpsimistä ja tyrkkimistä. Välistä teki mieli huutaa, että ei tarvitse. Mene pois. Mitään keinoa selviytyä hyvin tuosta tilanteesta en keksinyt. Toisaalta ymmärsin, että harjoittelijat tulivat ja menivät eikä ystävystymistä kerinnyt tapahtua. Toisaalta epäselväksi jäi se mihin kokemuksiin tuo huuto liittyi. Mitä tuo nuori tyttö oli elämässään kokenut? Oliko hän koskaan ”tykännyt” kenestäkään? Oliko kukaan pitänyt hänestä? Millaisista olosuhteista hän oli tullut opetuskotiin? Ihan helpoimpia oppilaita hän ei kuitenkaan ollut. Hänestä ei ollut helppoa pitää.

Minunkin harjoittelujaksoni päättyi ja siirryin seuraavaan paikkaan. Valmistuttuani hain ja pääsin kehitysvammalaitokseen sosiaalityöntekijäksi. Siellä tapasin uudelleen tuon tytön tai silloin jo nuoren naisen. Enää hän ei huutanut minulle. Minulla oli kai hänen mielestään sellainen asema, että suhteita piti hoitaa, näin arvelin. Joskus hän sentään saattoi huomauttaa jotain varsin suorasukaisesti. Tietoni kehitysvammaisista lisääntyi vuosien varrella, mutta tarkemmin en ajatellut mitä hänen huutonsa taustalla oli ollut.

Nyt työurani loppupuolella sain mahdollisuuden osallistua lastensuojelun Pride-valmennuksen kouluttajakoulutukseen. Se osoittautui mielenkiintoisimmaksi ja innostavimmaksi koulutukseksi missä olin koskaan ollut. Koulutus avasi aivan uusia näköaloja lastensuojelulasten ja myös kehitysvammaisten elämästä. Yllättäen koulutus harjoituksineen vei minut prosessiin, jossa löysin itseni kokoamasta oman elämäni palapelin palasia, miettimästä syitä ja seurauksia. Löysin itsestäni ennen tunnistamattomia asioita ja sain myös työhöni uutta rohkeutta ja uusia ajatuksia.

Tuo harjoitteluajan tyttökin on tullut mieleeni. Nyt ymmärrän paremmin hänen huutonsa. Ehkä tuo huuto olikin kysymys: ”Voiko minusta tykätä?” Luultavasti hänen kohdallaan oli käynyt usein niin, että juuri kun hän oli oppinut luottamaan johonkin ihmiseen, tämä muutti pois. Parasta oli huutaa heti aluksi ”Tuommoisestako pitäisi tykätä?” Me emme useinkaan kysele noin. Me saatamme sanoa: ”Mitä väliä sillä on? Ei voisi vähempää kiinnostaa” ja kuitenkin samalla sisikunnasta kuuluu parkaisu ”On sillä väliä”.

Voiko tuommoisesta tai tämmöisestä tykätä? Uskaltaako olla ihminen ihmiselle kävelemättä välinpitämättömästi ohi. Rohkeutta se vaatii. Uskallusta laittaa itsensä likoon. Uskallusta elämän mittaiseen kasvuun ja kasvun mahdollisuuteen. Siihen voi liittyä pettymyksiä, mutta myös huikeita näköaloja. Se ei ole myöhäistä työuran loppupuolella eikä sen jälkeenkään eläkepäivien aikana.

Eräs ystäväni totesikin, että kaikessa ollaan matkalla, mutta ei valmiita milloinkaan. Suuri lahja on kuitenkin, että matkalle on ylipäätään päässyt, jottei koko elämäänsä tarvitse olla piilossa ja itselleen muukalainen. Nyt uskaltaisin sanoa tuolle tytöllekin, että tuommoisesta saa tykätä ja tämmöisestä.

Nimimerkki: Marliena

Yksi tähtihetki työssäni ja pian perään epäonnistuminen

Olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. Sairaanhoitajana en kunnolla joutunut kohtaamaan kuolemaa, vaikka muutama potilas kuolikin työvuoroni aikana lähinnä teho-osastolla työskennellessäni. Työ sairaanhoitajana oli niin hektistä, että kun vainaja oli saatu laitettua, uutta tehohoidon tarvitsijaa jo kärrättiin sisään ja työ vaati toimintaa. Vasta sairaalan sosiaalityöntekijänä olen pakosti joutunut pysähtymään kuoleman äärelle. Kuolevien potilaiden lisäksi olen joutunut kohtaamaan surevia omaisia, mikä on yleistä terveyssosiaalityössä.

Muistan, kun sijaistin sosiaalityöntekijäkollegaani teho-osastolla ja teho-osaston ovea aukaistessani tutun oloinen vanha mies oli myös tulossa sisään ja tervehti minua. Ilmeni, että mies oli ollut kuuntelemassa esitelmääni sosiaaliturvasta sydänleikkaukseen tuleville potilaille ja omaisille. Hän kertoi luottavaisesti ja intensiivisesti olevansa menossa jättämään jäähyväisiä vaimolleen, jonka sydänleikkaus oli epäonnistunut.

Ohjasin meidät käytävän sijasta omaisten huoneeseen. Kuuntelin miehen tuntoja; järkytystä, surua ja muistoja. Jonkin ajan kuluttua lääkäri tuli huoneeseen kertomaan vaikeasta tilanteesta, jossa mitään ei ollut tehtävissä. Ainoastaan lääkitystä voidaan vähentää, jotta potilas ehkä tulisi enemmän pintaan miehen saapuessa hänen vuoteensa äärelle. Sen jälkeen aktiivisista hoitotoimenpiteistä luovutaan.

Lääkäri kertoi viestinsä ja poistui huoneesta vilkaisten merkityksellisesti minuun. Kysyin mieheltä haluaako hän, että olen paikalla vai haluaako hän olla yksin. Hän halusi, että jään. Jäin ja olin läsnä ja itsekin ihmettelin, kuinka pystyin siihen, läsnäoloon, eikä minua edes ahdistanut. Koin, että olen oikea ihminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ilmapiirissä oli jotain hyvin kaunista ja pyhää.

Paljoa mies ei halunnut keskustella, vaan tilanne oli enemmän läsnä olevaa hiljaisuutta. Jonkin ajan kuluttua hän sanoi, että hän on valmis menemään vaimonsa vuoteen ääreen. Hän meni ja minä poistuin jatkamaan muita töitäni. Onneksi ne eivät olleet akuutteja kriisejä, jotka olisivatkin häirinneet tähän herkkään tilanteeseen keskittymistä. Kertaakaan ei kännykkä soinut tuon herkän tilanteen aikana, mikä osaltaan mahdollisti luontevan kohtaamisen ja tilanteen onnistumisen.

Jälkeenpäin kuulin kollegaltani, että mies oli vielä myöhemmin halunnut tavata teho-osaston sosiaalityöntekijän. Kollegani oli palannut töihin joten miehen kohtaama sosiaalityöntekijä ei ollutkaan sama. Mies oli kuulemma ollut selvästi pettynyt. Hän oli tarkoittanut tulla tapaamaan sosiaalityöntekijää, joka oli ollut läsnä vaimon hyvästijättötilanteessa. Omien työkiireideni keskellä en oivaltanut, että olisin voinut ottaa yhteyttä mieheen tiedustellakseni hänen tilannettaan, vaikka hänellä olikin ilmeisen hyvä sosiaalinen verkosto.

Aikaa kului ja mies itsekin tuli sydänleikkaukseen, joka lienee ollut hänelle melkoinen haaste ottaen huomioon miten vaimolle kävi. Hän oli minulle kuuluvalla osastolla ja pyysi tavata nimenomaisesti minua, jonka nimen oli nyt ottanut selville.

Minulla oli töissäni kiire ja tulin tapaamaan miestä keskittyen liiaksi hänen kotona selviytymiseensä. Miehellä oli nimenomainen tarve puhua vaimonsa loppuajan tapahtumista, joissa minä olin ollut myötäeläjä. Mies kantoi yllätyksekseni suurta syyllisyyttä siitä, että hän oli omasta mielestään tappanut vaimonsa, koska hän oli antanut tavallaan luvan ”letkujen irrotukseen”. Yritin korostaa, että aktiivisen hoidon lopettaminen oli lääkärin päätös ja perustui lääkärin arvioon tilanteesta. Mies kertoi, ettei hän ollut uskaltanut kertoa kenellekään sukulaiselle, että hän oli ”tappanut” vaimonsa.

Syyllisyys, jota ihmiset luonnostaan tuntevat omaisen kuoleman jälkeen mitä ihmeellisimmistä asioista, oli nyt saanut tällaisen muodon. Yritin kertoa tästä yleisestä syyllisyysilmiöstä, mutta jotenkin minulle jäi olo, että olin keskittynyt liiaksi miehen selviytymiseen kotona leikkauksen jälkeen ja ohittanut miehen todelliset tarpeet.

Opin, ettei kuoleman kohtaaminen vielä minullekaan loppujen lopuksi helppoa ollut, kun tällä tavalla pakenin tavallaan helppoihin asioihin eli kotipalvelun, ateriapalvelun ja kotisairaanhoidon järjestämiseen miehelle. Liian vähälle huomiolle jätin tilanteessa vaaditun henkisen ulottuvuuden. Sitten kun olin oikein oivaltanut asian ja olisi ollut aikaa yrittää paikata tilannetta, en muistanut enää miehen nimeä ja olin jo toisessa sairaalassa töissä. Lieneekö ollut osa psyykkistä puolustautumisreaktiota sekin.

Toisaalta voi olla, että miehenkin kohdalla herkkä hetki ja puhumisen tarve ja halu olisi kiitänyt ohi eli ”et voi astua kahta kertaa samaan virtaan”. Kenties, kenties. Liian usein sekä työelämässä että yksityiselämässä olemme eri aallonpituudella ja todellinen aito kohtaaminen on liian harvinaista herkkua.

Työssäkin työpäivät vaihtelevat ja välillä pystyy työntekijänä parempaan läsnäoloon ja herkkyyteen kuin toisina päivinä. Se lienee kuitenkin inhimillistä ja se sallittakoon. Armahdan myös itseäni hyvin alkaneen asiakassuhteen huonommin päättyneestä lopusta. Ehkä olen oppinut olemaan seuraavalla kerralla herkempi ja taitavampi.

Nimimerkki SuviTuuli