Iloa sosiaalialan työstä

Iloa sosiaalialan työstä

Vuoden 2009 kirjoituskilpailussa pyysimme kertomaan, mikä on sosiaalialan työn suurin anti, ilon ja tyydytyksen lähde. Kilpailuun sai osallistua joko nimellä tai nimimerkillä.

 

Ilon pilkahduksia

Heli Kantola, kirjoituskilpailun 1. sija

Ovisummeri soi
Nimimerkki Ariel, kirjoituskilpailun 2. sija

Sosiaalialan vetovoima, viehätys ja ilo?
Nimimerkki Kanelipulla, kirjoituskilpailun 3. sija

 

Työelämäni valinta – sosiaalityö Nimimerkki Kuurapuu

Miten minusta tuli sosiaalityöntekijä! Irma Lehtonen

Syytöntä iloa Antero Marjakangas

Oodi jokapäiväiselle Ilolle ja Työlle Raili Nuutinen

Ammattiauttamisen varjossa iloiten Lea Ruuskanen

Kohtalonomaista sattumaa? Jade Simolin

Iloinen työntekijä Nimimerkki Tellu

Ne pienet ohikiitäneet kohtaannot Raija Väänänen

 

Ilon pilkahduksia

 

”Oletko SINÄ sosiaalityöntekijä?” Romanimiehen tuijotus oli peittelemättömän kauhistunut. Myönteisen vastauksen saatuaan mies huusi perääni. ”Vaihda hyvä tyttö alaa vielä kun voit!”

 

Työhuoneeseeni päästyäni naurahdin ääneen sosiaalitoimiston käytävällä saamastani palautteesta huvittuneena. Miehen sanoiksi pukemat ajatukset olin lukenut jo aiemmin useiden asiakkaiden katseista. Olin 23-vuotias, ikäisekseni nuoremmalta näyttävä tyttönen, joka teki sosiaalityöntekijän sijaisuutta tunnetusti vaativalla alueella eteläisessä Suomessa.

 

”Tämä tulee olemaan urasi tulikoe”, minua ohjeistettiin työhaastattelussa. ”Sinun on vaikea löytää vaativampaa asiakaskuntaa.” Olin kolmannen vuoden sosiaalityön opiskelija ja saanut juuri toisen sosiaalityöntekijän paikkani. Puhkuin intoa ja taistelutahtoa selvitäkseni kunniallisesti neljän kuukauden sijaisuudesta kuntouttavana sosiaalityöntekijänä.

 

Ensimmäisenä työpäivänäni katsoin pelonsekaisella kunnioituksella sosiaalitoimiston korkealle kohoavaa seinää. Mitä tulenkaan kohtaamaan tämän kovaseinäisen talon sisällä? Miten selviän? Sisäsyntyinen auttamishaluni ja nuoruuden toimintatarmoni ohitti pian pelon, ja kävelin vartijoiden ohi johtavan sosiaalityöntekijän huoneeseen hakemaan avaimia. Työni oli alkanut.

 

Alku oli haastavaa uuden tietojärjestelmän, moniongelmaisiin asiakkaisiin tutustumisen ja alueen monipuolisen yhteistyöverkoston oppimisessa. Vastasin ensimmäisten asiakkaiden puheluihin kahden tunnin päästä työni aloittamisesta. Iltapäivällä minulla oli pitkä lista selvitettäviä kysymyksiä. Tunsin tekeväni töitä isolla T:llä.

 

Tajusin pian olevani erilaisten avunpyyntöjen ristitulessa. Niitä tuli puhelinvastaajasta, käytävillä näkemiltäni asiakkailta, sosionomityöpariltani, sovituilla tapaamisilla asiakkaiden kanssa. En ollut koskaan kokenut yhtä vahvasti pystyväni vaikuttamaan toisen ihmisen elämään. Jos en myöntänyt harkinnanvaraista avustusta ostaa pyykkikonetta hajonneen tilalle, asiakkaani joutui pesemään pyykkinsä käsin. Omaksuin pian, mitä avustusta voin myöntää ja miten paljon, mutta avun riittämättömyydestä tuli usein palautetta.

 

Asiakkaista monella oli kaksoisdiagnoosi eli sekä mielenterveys- että päihdeongelma. Työtiimimme oli todennut, että joidenkin asiakkaiden hyväksi ei voinut tehdä enää mitään. En halunnut myöntää tätä. Välillä tunsin surua ja syvää myötätuntoa asiakkaitteni puolesta, mutta pystyin tekemään heidän hyväkseen vain parhaani. Se riitti harvoin asiakkaiden kokonaistilanteen korjaamiseksi. Tiesin, ettei siihen olisi kyennyt kukaan muukaan.

 

Erään puhelintunnin aikana kävin mieleenpainuvan puhelusarjan. Asiakkaani soitti, että hänen asuntonsa olivat vallanneet erilaiset tuholaiset ja hän tarvitsee niille myrkyttäjän. Hänellä oli edunvalvoja, joten meidän kuului järjestää elukoiden hävittäminen.

 

Tavoitin huoneistohyönteisiä tuhoavan yrityksen, ja sovimme jo ylimääräisten asukkien hävittämisestä. Yritys kuitenkin halusi tietää, mitä hyönteiset tarkalleen ottaen olivat. He vaativat selvittämään ne ja lähettämään listan olioista. Asiakkaani ei kuitenkaan pystynyt määrittämään yhdenkään otuksen nimeä. Yrityksen edustaja puolestaan sanoi, että heidän työnkuvaansa kuuluu ainoastaan hyönteisten tuhoaminen – ei tuholaisten nimen selvittäminen. He vaativat, että jokaisesta tuhottavaksi toivotusta otuksesta olisi saatava näyte purkissa.

 

Asiakkaani ei kyennyt tuholaisia pyydystämään, eikä yritys katsonut sen kuuluvan toimenkuvaansa. Jäljelle jäi sosiaalityöntekijä eli minä. Olin oppinut viikkojen aikana jo monenlaiseen, mutta tämä oli jotain arvaamatonta. Kuvitellessani itseni pyydystämään torakoita kärpäslätkä kädessä asiakkaani asunnossa en voinut hillitä itseäni. Nauroin ajatukselle ja tilanteen koomisuudelle katketakseni! Ensin puhelimen toisessa päässä oli hiljaista, mutta pian yrityksen edustaja alkoi hänkin nauraa. Sain naurultani sanottua, ettei yliopisto ole kouluttanut minua hyönteisten pyydystäjäksi. Firma hoiti lopulta homman alusta loppuun.

 

Jouduin pohtimaan romanimiehen antamaa suoraa palautetta monta kertaa kuukausien aikana. Onko minusta sosiaalityöntekijäksi? Onko minulla tarpeeksi tahtoa ja intoa auttaa näitä ihmisiä? Miksi ylipäätään teen näin vaativaa työtä? Eikö lahjatavarakaupan kauniiden häälahjojen paketoiminen olisi mielekkäämpää? Siellä olisin tekemisessä iloisempien asiakkaiden kanssa. Kiireinen työtahti esti liian pohtimisen. Kalenteri ohjasi päivieni toimintaa, ja työpäivät menivät hujauksessa ohi. Niin viikotkin.

 

Neljä kuukautta sosiaalityöntekijänä ehti opettaa minua paljon – ihmiskohtaloista, sattumista, elämän yllätyksellisyydestä, itsestäni. Kokemattoman viimeinenkin naiivius karisi todellisuuden tullessa asiakkaiden elämänkulkujen muodossa eteeni. Ymmärsin, että voin harvoin todistaa asiakkaitteni elämäntavan muuttuneen toivottuun suuntaan. En pystynyt takaamaan, että pullon toisensa perään tyhjentävä raitistuu. En voinut olla varma, että perheväkivallasta kärsivä lähtee parisuhteestaan henkensä uhallakaan. Joskus viimeinen varoitus vuokrien maksamisesta tuli ajankohtaiseksi, ja olin pakotettu todistamaan asiakkaitteni kadulle joutumista. Vaikeiden ja haastavien tilanteiden kohtaamisesta huolimatta viimeisenä työpäivänäni olin haikealla mielellä.

 

Olin saanut kunnian olla monen ihmisen luottamuksen arvoinen. Työpöytäni toiselta puolelta olin vastannut juopuneen sumeaan katseeseen, jossa humalan tuoman hilpeyden takana häivähti joskus epäröinti ja häpeä. Ajoittain minun oli vaikea olla näyttämättä tunteitani niitä kohtaan, jotka olivat tehneet asiakkaani katseista mustan. Eikä mustuus ollut vain silmän ympärillä.

 

Nuoren kyynelten kirkastamissa silmissä kohtasin toisinaan epätoivon ja masennuksen: ”Onko minun elämäni vielä huomisen arvoinen?” Tunnin, joskus kahdenkin keskustelun jälkeen toisten asiakkaitteni katse ei muuttunut. Osan silmät lopettivat kuitenkin itkemisen, ja saatoin havaita niissä varovaisen iloa enteilevän pilkahduksen. Olimme saaneet tehtyä yhdessä suunnitelman, johon tarttua. Näiden asiakkaiden sulkiessa oven perässään nostin peukun pystyyn ja hymyilin.

 

Palatessani jatkamaan opintojani tunsin olevani yhä vahvemmin sosiaalityöntekijä. En kuitenkaan olisi edelleenkään pystynyt selittämään romanimiehelle, miksi tein sosiaalityötä. Nyt tiedän vastauksen: Minä en ole valinnut sosiaalityötä, vaan sosiaalityö on valinnut minut.

 

Vuosien tutkijana toimiminen ei ole poistanut edellä kerrotusta työpaikasta saatua paloa tehdä sosiaalityötä ihmisten keskellä. Toivon, että tuo palo tulee heijastamaan valoa kohtaamieni ihmisten vaikeiden elämäntilanteiden varjoihin. Ehkä se antaa jonkun elämään niitä ilon pilkahduksia, joista heijastaa valoisampi tulevaisuus.

 

Heli Kantola

 

Ovisummeri soi

 

Paljon on näitä kekejä, joiden yksi harvoista asiointikontakteista on se tiukkanuttura sossu.

 

Nousen tuoliltani avatakseni oven, vaikka puhelintuntia on vielä vartti jäljellä. Keke on epävarma tullako sisälle vai ei, kun sanon, että puhelintunti on kyllä vielä meneillään. Viittaan hänet kuitenkin istumaan – eihän nämä ”pojat” muista noudattaa puhelintuntien pyhyyttä. Eivät, vaikka niistä useasti on ollut mainintaa ja aikavarauslapussakin ne ovat, joka ikisessä.

 

Alta kulmiensa ja krapulaisena, repun lukkoa riuhtoen hän vetää repustaan sähkölaskun ja vilkaisee äkkiä kasvojani pari kertaa. Hän etsii niillä salamannopeilla välähdyksillä ilmeitäni, olinko ärtynyt, vihainen, kertooko ilmeeni mitään negatiiviseen viittaavaa, koska hän tulee luokseni silloin, kun hänelle sopii.

 

Ei, minun kasvoni eivät kerro, että olen jättänyt jonkun muun asiakkaan laskelman tekemisen kesken hänen tulonsa vuoksi tai että pöydällä odottaa viiden muun asiakkaan keskeneräiset laskelmat ja jokainen heistä odottaa saavansa vähäiset rahansa tänään.

 

Ei kasvoni kerro myöskään sitä, että haju huoneessa hänen tulonsa jälkeen on heti paksua, vanhan viinan, lian ja hien sekamelskaa. Minun kahdenkymmenenkahden euron parfyymini ei jaksa sitä ylittää. En avaa ikkunaa asiakkaan läsnä ollessa, kyllä minä tämän kestän. Eikä kasvoistani näy sekään, että palaveri on juuri alkamassa ja tehtävänäni oli tulostaa siihen asialistaa ja muuta materiaalia enkä ehdi nyt ottaa puhelua ennen palaverin alkua.

 

Otan sähkölaskun. Siinä on vielä reilusti maksuaikaa eikä sillä olisi ollut niin tulenpalava kiire. Mutta hän polkee pyörällään kuusi kilometriä suuntaansa tuodakseen laskun heti, ettei se jää tuomatta. Vaikka hänen krapulansa on kova ja olonsa huono, vatsansa tyhjä eikä syötävää ole, viima ja pakkanen käy ohuiden vaatteiden läpi, hän tuo sen heti, kun se postissa tulee. Ja siitä minä olen ylpeä.

 

Hän hoitaa nykyisin asioitaan ja käyttää sanoja kiitos ja anteeksi. Alussa, kun olin ”taas uusi tiukkanuttura sosiaalitoimistossa, hän kiroili ja herjasi, varasteli, kieroili ja oli tappeluissa mukana eikä ollut kovinkaan toivottu asiakas. Kun hän huumepäissään aamutuimaan oli murtautunut tietämättään juuri veljeni autoon jotain myytävää saadakseen ja kun hän itse siitä kuulusteluista tullessaan minulle kertoi ja kysäisi ”ei kait se vaan ollu sun sukulainen kun oli sama sukunimi” ja minä kerroin, että sattuipa se olemaan – hän pyysi sitä minulta anteeksi.

 

Näiden viiden vuoden aikana hän lopetti rikosten teon, kärsi rangaistuksensa eikä uusia ole tullut, vähensi huomattavasti päihteiden käyttöään, siivosi kielenkäyttöään, pyysi, etten vaan siirtäisi häntä asioimaan kenellekään muulle, alkoi kertoa elämästään ja alkoi ottaa neuvoja, apua ja vastuuta elämästään kykyjensä ja taitojensa mukaan.

 

Viis siitä, että hän tulee luokseni silloin kun lasku saapuu, viittaan hänet sisälle ja tuoliin istumaan, jos se on juuri silloin vapaa – pääasia, että hän sen laskun tuo. Kyllä minä niihin palavereihin ehdin vähän myöhästyneenäkin.

 

Kun hän taas kiitellen poistuu, en ole ihan varma, mistä hän itse asiassa kiittää. Siitäkö, että otin hänet vastaan kun hän yllättäen tuli, vaiko siitä, että juuri minä hänet otin. Tuliko kiitos siitä, että saimme hetken juteltua hänen kuulumisiaan vai mikä kiitoksen takana tosiasiassa on?

 

Paljon on näitä kekejä, joiden yksi harvoista asiointikontakteista on se tiukkanuttura sossu. Ja kun keke käy hetken vastapäätäni ja hoitamattomat, harvenneet hampaat pilkahtavat hymynhäivähdyksen lomasta, mietin aina, että minäkin voisin olla keke.

 

Minun elämänkorteillani on ollut yhtä suuri mahdollisuus kääntyä niin, että olisin vapisevana ja kasvot viinasta turvonneena tuossa ovenraossa pyrkimässä inhimillisen ihmisen luokse. Ihmisen, johon voi luottaa ja joka kohtelee minua vertaisenaan – ei aliarvioi eikä nöyryytä minua edes täällä, katseillaan, ilmeillään tai jopa sanoillaan. Olisin voinut yhtä hyvin ajautua elämänpolulta sivuun – mikäpä minä siis olen ketään halveksimaan ja moittimaan. Tässä kuitenkin olen, pöydän tällä puolella, ottamassa keken vastaan silloin, kun hän tulee.

 

Niin, se keke minut tässä työssä pitää, kaikki ne keket, jotka ovat sitä ”pohjasakkaa”, joita kukaan ei mielellään ota missään vastaan. Se kun keken kanssa saadaan tehtyä vuokrarästien maksusuunnitelma ja katto pysyy hänen päänsä päällä tai kun hän ei enää lähde ryöstelemään ja pelottelemaan kaupungin asukkaita. Tästä ne ilot ja onnentunteet tulevat, katosta ja sähkölaskusta. Tulkoon vaan sen sähkölaskun kanssa taas puhelintunnilla.

 

Nimimerkki Ariel

 

Sosiaalialan vetovoima, viehätys ja ilo?

 

Rehellisyyden, oikeudenmukaisuuden ja hyvän etsintä on tärkeää. Mikä etuoikeus onkaan saada tehdä sitä työkseen.

 

Minulla, kuten varmaan suurimmalla osalla sosiaalialan kentällä työskentelevistä, on omassa taustassani päihteiden ja mielenterveysongelmien kanssa kipuilevat vanhemmat. Lapsuudessani toivoin, että joku aikuinen olisi puuttunut tilanteeseen, sanoittanut ääneen asioita ja pakottanut vanhemmat toimimaan toisin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, meillä oli kulissit kunnossa ja vasta oma aikuistuminen päästi irti lapsuudenkodin ahdistavasta tilanteesta.

 

Monien mutkien ja pitkän oman terapiani jälkeen toimin nyt lastensuojelun sosiaalityöntekijänä – puuttuen tilanteisiin, joihin minun kohdallani ei puututtu. Se on varmasti itsekäs lähtökohta tähän työhön, mutta olen ainakin tietoinen niistä syistä, jotka ovat kuljettaneet minut tähän tehtävään.

 

Uusi lastensuojelulaki toi tullessaan paljon hyvää, kuten velvoitteen lapsen parempaan kuulemiseen ja osallistamiseen omissa asioissaan. Lasten kanssa työskentely on minulle suurin motivaation lähde sosiaalityössä, sekä uusien tapojen etsiminen, jotta voisimme kuulla ja kuunnella lapsia entistä paremmin. Lapsissa oleva selviytymisen voima on ihmeellinen ja uskomaton, vaikka tietysti sen kääntöpuolella on tuhat surullista tarinaa, jotka ovat välillä tuskallisia kuulla.

 

Kun kerron jollekin työstäni, saan kuulla tekeväni tärkeää työtä ja että lapsille on varmasti tapahtunut kamalia asioita. Näitä kahta toteamusta säestää yleensä säälivä ilme. Olen usein pohtinut sitä, että taidan elää kovin erinäköisessä maailmassa kuin ne ihmiset, jotka pohtivat valintaa purjeveneen tai kesämökin välillä, tai joiden mielestä Thaimaa matkakohteena on jo poissa muodista. Tässä maailmassa, jossa elän ja jota näen päivittäin ympärilläni, on paljon köyhyyttä ja puutetta, niin henkistä kuin aineellistakin. Siinä on paljon surullisia tarinoita, mutta myös kasvun, muutoksen ja selviytymisen mahdollisuuksia ja onnellisia uusia alkuja. Siinä on pientä hyvää ja onnea, joka on joskus todellisempaa kuin onni westendiläisen rivitalon patiolla. Pullantuoksu, aurinkoinen päivä ja pienen pojan sanat: ”Onni on sitä, että saa kodin ja asua turvassa.”

 

En tarkoita sitä, että köyhyys ja ongelmat ovat tavoittelemisen arvoisia asioita, ja ettei yli 200 neliön kodeissa voitaisi elää hyvää ja onnellista perhe-elämää. Laiminlyöntejä, yksinäisyyttä ja kipua mahtuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja jokaiseen taloudelliseen tilanteeseen. Samoin mahtuu myös todellista onnea, läheisyyttä, hyväksyntää ja yhdessä kasvamista – lasten arjessa läsnä olemista, lapsen todellista näkemistä ja hänen etunsa etsimistä.

 

Yhteiskuntamme on viime vuosikymmenien aikana muuttunut valtavan nopeasti, ja myös tavallisissa perheissä lapset jäävät helposti yksin. Omassa huoneessa on televisio, pelit ja laitteet; yhdessä oloa ja tekemistä tarvitaan kuitenkin ihmiseksi ja perheen jäseneksi kasvamisessa, osaksi yhteiskuntaa ja yhteisöä kasvamisessa.

 

Sosiaalityö on siitä kiitollista aluetta, että siinä voidaan suoraan puhua monista vaikeista asioista. Päihdeongelmista, mielenterveyden kysymyksistä, kasvatusnäkemyksistä – asioista, jotka pärjäävän ja menestyvän yhteiskunnan mielestä ovat usein yksityisasioita eivätkä kuulu muille.

 

Mitä arvostan tässä työssä ja mistä tunnen kiitollisuutta? Nuoresta, joka jaksaa käydä koulua ja rakentaa itselleen hyvää elämää kaikesta huolimatta. Äidistä, joka raskautensa takia hakeutuu huumevierotukseen. Isästä, joka vuosia huostaanoton jälkeen toivoo mahdollisuutta selvittää lapsensa kanssa huostaanottoon johtaneita tapahtumia ja pyytää niitä anteeksi.

 

Arvostan valtavasti sijoitettujen lasten biologisia vanhempia, jotka pystyvät antamaan lapsilleen rauhan ja luvan kasvaa sijaisperheessä, ja tukevat sijaisvanhempien työtä.

 

Erityisen kiitollinen olen lapsista, jotka jaksavat leikkiä, nauraa ja hassutella. Elämä kantaa ja luo uutta, siinä on paljon hyvää ja kaunista. Olen iloinen siitä, että vaikka työssäni kohtaamieni ihmisten maailmassa on välillä synkkää, siellä myös ilo on syvää ja lämmintä.

 

Erityinen haaste tässä työssä onkin, kuinka vahvistaa hyvyyttä ja kauneutta ympäröivässä maailmassa. Kuinka nähdä ja sanoa ääneen myös pahan ja ruman olemassaolo, vähättelemättä sen todellisuutta ja vaikutuksia? Ilman pimeyttä ei tule valoa, ilman totuuden ääneen sanomista hyvästäkin tulee vain hyvittelyä. Rehellisyyden, oikeudenmukaisuuden ja hyvän etsintä on tärkeää. Mikä etuoikeus onkaan saada tehdä sitä työkseen.

 

Nimimerkki Kanelipulla

 

Työelämäni valinta – sosiaalityö

 

On sunnuntai-ilta ja huomenna edessä työmaanantai. Viikon päätteeksi sattunut välikohtaus perjantai-iltapäivältä pakottaa minut perustelemaan itselleni, miksi ihmeessä minusta tuli sosiaalityöntekijä? Samalla myös pohdin, miksi vatsassani on kummallinen tunne, kun maanantain työpäivä lähenee?

Hän oli nuori kuusitoistavuotias – pieni poika miehistyvässä vartalossa. Pojan sielu oli täynnä haavoja ja koskettavia kokemuksia elämästä. Pojan sydän huusi auttajaa ja tukijaa saattelemaan hänet aikuisuutta lähestyvän elämänsä alkuun – sille oikealle polulle, ei väärälle. Pojan sydämen huuto kuultiin ja hän sai rinnalleen tukijat miehestä ja naisesta, joiden sydämissä oli tilaa tälle pienelle pojalle. Pojalla oli useita tukijoita, olihan hän parhaimmillaan oikea sydänten valloittaja! Poika sai iloa elämäänsä, mutta kaikesta huolimatta parantumattomat ja syvät haavat syvenivät entisestään. Kului vuosia, haavat alkoivat parantua ja pojasta alkoi tulla mies. Hän oli saavuttamassa elämäänsä tasapainon. Kunnes yksi ainoa heikko hetki hän teki virhevalinnan ja kuoli.

Olin tämä tarinan nainen ja tällä pojalla oli suuri merkitys uravalinnalleni. Muistan aina sen tunteeni ja pojan ilmeen, kun olimme autourheilukisoissa ja pyysin leikillään häntä hakemaan minulle makkaraa. Tämä ”korsto ja pahis” meni matkoihinsa ja pian näin tämän ”pienen pojan” kävelevän luokseni makkara käsissään. `Ole hyvä – hain tämän sinulle” hän sanoi ujosti hymyillen ja valloitti jälleen kerran sydämeni. Hänen kauttaan minulle tuli varmuus siitä, että minun työtehtäväni tulevat olemaan alalla, jossa ihmisiä autetaan hoitamaan elämän viiltämiä haavoja ja ennen kaikkea selviämään niiden kanssa. Siksi minusta tuli sosiaalityöntekijä.

 

Eräs lapsi sanoi kerran kesken oppitunnin ”minua pelottaa, koska vanhemmat riitelevät”. Juteltuamme kahden kesken lapsen kanssa, hän uskoutui minulle: heidän kotonaan tapahtuu aikuisten kesken pelottavia asioita ja tämä pelottaa perheen lapsia. Olin yhteydessä lapsen äitiin ja kerroin tapahtuneen lapsen luvalla. Äiti uskoutui minulle ja vahvisti lapsen tarinan: heidän kotonaan on tapahtunut useiden vuosien ajan pelottavia asioita, jotka pelottavat myös perheen aikuisia. Salaisuuden muurit oli kaadettu, ja totuus sai päivänvalon. En ikinä unohda äidin ja lasten helpottuneita ilmeitä ja tunteenpurkauksia kriisitilanteen keskellä, kun saattelimme työparini kanssa heidät väliaikaisasuntoon.

 

Perhe eli kriisissään vaikeita aikoja ja työntekijät kamppailivat huolensa kanssa, mutta kuukausien työskentelyn jälkeen tilanne alkoi edetä kohti valoisampaa tulevaisuutta. Aikuiset ottivat vastuun teoistaan ja suostuivat rohkeasti muutokseen. Vanhemmat kertoivat toisiaan kädestä pitäen, että he olivat päättäneet rakentaa perheensä elämän uudelle perustalle. Lapset puolestaan kertoivat, että heillä on turvallisempi olo kuin aikoihin. Koin silloin, että uusien alkujen mahdollistamisen vuoksi haluan pysyä sosiaalialalla, ja tehdä juuri tätä työtä.

 

Teimme yhteistyössä eri toimijoiden kanssa palvelusuunnitelmaa vaikeasti vammautuneelle naiselle. Hän kertoi, kuinka hänen elämänsä on pienen ajan sisällä muuttunut radikaalisti. Hän ei voinut vammansa vuoksi hallita omaa arkeaan, eikä omaa riittämättömyyden tunnetta ollut helppoa hyväksyä. Vammaispalvelulaki avautui minulle nyt vaikuttavimmalla tavalla kuin mitä se tähän mennessä oli tehnyt. Paljon kyyneleitä sisältävä, mutta kuitenkin sisukkaiden sanojen sävyttämä elämäntarina alkoi saada sivujuonia sosiaalityöntekijän päässäni: tällä ihmisellä on oikeus saada elämänhallintansa tueksi palveluja, joita laki määrittää.

 

Näin tapahtui, ja tämä nainen sanoi minulle nöyrällä äänellään: ”Kiitos sinulle”. Olin otettu näistä sanoista, mutta sisälläni oli silti kiusallinen tunne. Mielestäni naisen äänen sävyn ei olisi pitänyt olla nöyrä. Minun työtehtäväni on kertoa hänelle, mitkä ovat hänen oikeutensa ja myöntää hänelle kuuluvat lakisääteiset palvelut sekä ajaa hänen etuaan muiden palveluiden suhteen – eikä hänen tarvitse nöyristellä saadakseen minut tekemään näin. Koin silloin olevani etuoikeutettu työssäni, sillä tämä ala antaa mahdollisuuden ajaa elämästään haavoittuneen ihmisen etuja myös ylemmällä kuin käytännön työn tasolla.

 

On sunnuntai-ilta ja olen tyytyväinen perusteluihini. Tunnen sisälläni jälleen kerran sen, miksi minusta tuli sosiaalityöntekijä. Mutta outo tunne vatsassani ei hellitä – mikä se on?! Hahmottelen ja tunnustelen oloani vatsassa ja yritän ymmärtää millainen tämä tunne on: malttamaton, positiivisella tavalla jännittynyt ja tekee mieli jo mennä nukkumaan. Ja sitten ymmärrän mistä on kyse: en malta odottaa, että seuraava työviikko koittaisi! Olen vasta aloittanut työt uudessa virassani ja jokainen työviikko tuo eteen uusia ja mielenkiintoisia haasteita. Haasteissa on usein mukana ikäviä tunteita ja joskus joudun olemaan se ihminen, joka ottaa vastaan toisen ihmisen pahan olon ja minuun kohdistuvan aiheettoman ärtymyksen – niin kuin silloin viime perjantai-iltapäivänä. Yritän kuitenkin ajatella, että jos hänen oloaan parantaa se, että hän saa minulle huutaa tuskaansa – minä kyllä kestän sen!

 

Nimimerkki Kuurapuu

 

Miten minusta tuli sosiaalityöntekijä!

Ammatinvalinta kohdallani ei ole ollut itsestään selvyys, eikä myöskään työskentely toiveammatissani sosiaalityöntekijänä. Pääsy toiveammattiin on ollut kohdallani oikeastaan kohtalonkysymys ja sattuman kauppa. Huomasin, että ovi opintoihin aukeaa tai sulkeutuu lopullisesti, minun kohdallani se ei auennut moneen vuoteen, vaikka ahkerasti koulujen ovia kolkuttelinkin.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa työskentelin työvoimatoimistossa työvoimaneuvojana ja ammattini puolesta jouduin usein selaamaan vapaana olevia työpaikkoja, esitelläkseni niitä asiakkailleni. Eräänä päivä huomasin paikan, jossa haettiin nykyiseen kotikaupunkiini maahanmuuttajien parissa työtä tekevää määräaikaista sosiaalityöntekijää. Olin suorittanut sosiaalipolitiikan cum lauden merkonomin tutkinnon lisäksi, onnistuisinko saamaan niillä eväillä paikan? Kiinnostuin ja päätin yrittää, vein hakemukseni sosiaalivirastoon, jonne ne jätin viisi minuuttia ennen hakuajan päättymistä! Olin onnekas ja seuraavana päivänä sain kuulla valinnastani määräaikaiseen sosiaalityöntekijän tehtävään.

Tästä alkoi urani sosiaalityöntekijänä, joka on kestänyt jo lähes kaksikymmentä vuotta. Sain tehdä rakastamaani sosiaalityöntekijän työtä, vaikka ammattinimikkeeni muodollisen sosiaalityöntekijän kelpoisuuden puuttuessa olikin muu kuin sosiaalityöntekijä. Noina aikoina koinkin aina suurena ja raskaana asiana sen, että minulta puuttui sosiaalityöntekijän muodollinen kelpoisuus!

Suorita maisterin tutkinto, niin pääset mihin vain!

Sanoi esimieheni, yrityksistä huolimatta yliopiston ovet eivät minulle auenneet! Olin monta vuotta opiskellut varsin päämäärähakuisesti ja tavoitteenani oli saada sosiaalityöntekijän muodollinen kelpoisuus itselleni. Mutta yliopiston ovet pysyivät tiukasti kiinni. Vihdoin sain kuitenkin opiskeltua niin paljon, että saavutin yliopistokelpoisuuden. Minulla oli edelleen onnea ja näin vuonna 2003 netissä Helsingin yliopiston koulutuskeskus Palmenian ilmoituksen Eu-rahoituksella alkavasta valtiotieteen maisterin tutkintoon tähtäävästä koulutuksesta. Soitin koulutussuunnittelijalle ja sain kuulla, että hakuaika alkaisi muutaman päivän kuluttua. Kun hakuaika sitten vihdoin alkoi, kirjoitin valmiina odottavaan hakupaperinippuni kirjekuoren päälle koulutuskeskus Palmenian osoitteen ja postitin paperini. Oli tunne, että nyt tai ei koskaan, ja silloin alkoikin tapahtua, hakuajan päätyttyä sain kutsun pääsykokeeseen!

Pääsykoepäivänä pohdin, miten selvitä kahdensadan viidenkymmenen hakijan joukosta, kahdenkymmenen koulutukseen valittavan opiskelijan joukkoon? Edessä taas tiukasti suljettu ovi ja avainta ei missään. Oli pohdittava miten ovi avataan ja mistä löytyisi avain? Avain löytyi ja olin jatkossa. Hakijat pisteytettiin ja viisikymmentä onnellista valittiin pääsykokeeseen, minä muiden mukana. Pääsykoetilaisuudessa sain nähdä paikalla olevan toinen toistaan pätevämmän ja älykkäämmän näköistä hakijakandidaattia. Miten päihittää tuo joukko kiersi ajatuksissani? Oli onnistuttava, nyt eikä koskaan!

Paksu vai ohut kirjekuori?

Olin tietoinen, että ne, jotka valittiin yliopistolle suorittamaan tutkintoa, saisivat paksun kirjekuoren. En ollut kertonut aikeistani hakea maisterikoulutukseen kenellekään, ajattelin, että tunnustuksen voi tehdä siinä vaiheessa, jos onni on myötä ja ovi yliopistolle avautuu. Kun posti jonkin ajan kuluttua toi paksun ja painavan kirjeen, en uskaltanut avata sitä. Istuin tuolilla avaamaton kirje kädessäni ja itkin itkemistäni. Olin ryhtynyt leikkiin, oli aika avata kirje. Kirje sisälsi hartaasti odottamani päätöksen. Nyt oli ilmoitettava perheelle hartaasti toivomastani ja toteutuneesta yllätyksestä. Perheeni otti tiedon vastaan iloisena, vaikka vähän yllättyneenä. Nyt olin vihdoin saanut oven yliopistolle auki ja minusta tulisi ihan oikea sosiaalityöntekijä.

Otin vastaan koulutuspaikan ja aloitin opiskelut muiden kahdenkymmenen onnekkaan kanssa. Sinä suurena päivänä astuin ensimmäisenä opiskelijana luokkaan, jossa opettaja odotti ja kerroin hänelle tunnelmistani.

Aloitimme opiskelumme ja etenimme kohti päämääräämme jokainen omassa tahdissaan. Lähes kaikki kurssimme opiskelijat olivat normaalisti päivätyössä, minä muiden joukossa. Työssäolon, opiskelun ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei ollut kaikkein yksinkertaisin asia, ei myöskään menestyminen opinnoissa. En ollut suorittanut lukion tutkintoa ja pelkäsin sen aiheuttavan ongelmia minulle opintojen suorittamista ajatellen. Olin jo suorittanut maisteriopinnoistani kaiken muun paitsi tilastotieteen ja olin kuullut sen olevan aineista hankalimman. Päätin kirjoittaa ainetta opettavalle opettajalle etukäteen huolestani. Hän vastasikin, ettei ole syytä huoleen, kertaa vain lukion oppimäärä lyhyessä matematiikassa, niin asia tulee hoitumaan sillä.

Aikaa oli kolme viikkoa ja sen jälkeen alkaisi tiivis opiskelu pelätyssä tilastotieteessä. Oli pakko toimia opettajan esittämällä tavalla ja kahlata läpi lukion matematiikan kurssi ainakin osittain, nyt tarvittaisiin päättäväisyyttä ja sisua.

Yllätys oli suuri, kun huomasin tilastotieteen olevan mielenkiintoista ja omaksuttavaa. Maisterin tutkinto taisi sittenkin olla ulottuvillani, koska tilastotieteestä ei tulisikaan pelättyä estettä valmistumiselleni.

Julistan teidät valtiotieteen maistereiksi!

Vihdoin kuulin tuon juhlallisen lauseen yliopiston juhlasalissa esitetyssä publiikissa, olin onnistunut! Perheen, sukulaisten ja ystävien ympäröimänä ajattelin, kuinka moni tässä juhlallisessa tilaisuudessa läsnä olevista ihmisistä voisi ymmärtää, miten suuresta asiasta minun kohdallani olikaan kyse? Kaksi kovaa vuotta takana ja sain vastaanottaa maisterin paperit uskomattoman hyvillä arvosanoilla.

Vihdoin olin löytänyt avaimen, kädessäni oli todistus, jossa kerrottiin minun olevan muodollisen kelpoisuuden omaava sosiaalityöntekijä. Ponnisteluni oli palkittu, haaveeni olivat täyttyneet ja ylpeänä vastaanotin tuoreen valtiotieteen maisterin todistuksen.

Tulevaisuuden tavoitteita ja haaveita

Tulevaisuudessa haluan tehdä rakastamaani sosiaalityötä asiakkaiden kanssa käyttäen hyväkseni sitä osaamista, kokemusta, ammattitaitoa ja teoreettista, osaamista, jotka olen omaksunut opiskelun ja työurani aikana. Koen työssäni tärkeäksi sen, että voin tehdä työtäni sydämellä.

Pidän tärkeänä tehdä arvopohjaltaan eettisesti vahvaa sosiaalityötä, kuunnellen asiakasta ja tehden työtä yhdessä asiakkaan kanssa. Asiakas on itse oman tilanteensa paras asiantuntija. Sosiaalityöntekijänä pyrin siihen, että kuuntelen ja kunnioitan asiakkaan omaa asiantuntijuutta. Näiden tietojen pohjalta etsin keinoja, ratkaisuja ja vaihtoehtoja, joiden tavoitteena on asiakkaan tilanteen parantaminen sosiaalityön keinoin.

Tulevaisuudessa haluan vielä toteuttaa yhden suuren haaveeni, teen parhaillaan jatko-opintoja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan yhteiskuntapolitiikan laitokselle, tavoitteenani on saada valmiiksi väitöskirjani ja saavuttaa valtiotieteen tohtorin oppiarvo.

Irma Lehtonen

 

Syytöntä iloa

 

”Tänä päivänä ilman syytä olen aivan onnellinen.

Leikitään että nyt on kevät. Ole Luojani armollinen.”

 

Minulle riittää tämä entisen kollegani Maaria Leinosen runoilema totuus. Olen päässyt eläkkeelle.

 

Tulin töihin pavitarkkailijaksi vuonna 1975 melkein vahingossa, koska muita työpaikkoja vastavalmistuneelle sosionomille ei Anjalankoskella juuri silloin ollut. Pysyvän työpaikan saaminen oli jo silloin ilo ja ensimmäisestä tilistä saatoin maksaa kauppalaskun ja vuokran ja vuodesohvan ja television ensimmäiset osamaksut. Sosiaalityöntekijän palkalla ei juhlittu, mutta nelihenkinen perhe tuli kiikun kaakun toimeen.

 

Työ oli asiakkaiden tapaamista, kuuntelemista, oppimista ja osto-osoitusten kirjoittamista. Aluksi olin epävarma ja epätietoinen, mitä tarkoitetaan ”löpöllä” ja mitä ”meitillä”. Vanhempi työkaveri sitten selvitti, että löpö on polttoainetta ja meitin tarkoittaa puhujan miestä.

 

Ensimmäisen kerran koin työn iloa, kun vanhempi nainen kiitti minua kädestä pitäen ja sanoi, että ”sinulla on niin hyvät kädet ja valoisa katse, ettei virkamieheksi uskoisi”.

 

Sitten pääsin lastenvalvoja-lastensuojelutarkkailijaksi, ja parikin asiakasta pääsi sanomaan, että ”hyvä, kun et tuomitse etkä ole utelias”. Iloitsin osaamisestani ja hain Kotkaan lastenvalvojaksi ja pääsin.

 

Kotkassa sain aika rohkeasti kehittää omaa työtäni ja ohjata alaisiani entistä joustavampaan

ja itsenäisempään työskentelyyn. Muutaman vuoden kuluttua minut pyydettiin luennoimaan ja johtamaan lastenvalvojien kursseja Kaupunkiopistolla ja sain tunnustusta myös valtakunnallisilla SOS–päivillä. Sellaisesta ei voinut olla iloitsematta, vaikka töitä oli hirveästi. Käytännössä tein 90-luvulla kahden virkamiehen työt.

 

Ihminen jaksaa, kun omat ja perheen asiat ovat kunnossa, ja työn lisäksi pystyy harrastamaan myös kulttuuria. Pääsin Pekkas-akatemiaan opettelemaan kirjoittamista mestari Matti Mäkelän ohjauksessa, tekemään teatteriarvosteluja, näyttelemään, lausumaan ja ohjaamaan.

 

Kehitin työssäosaamistani NLP Master Practisoner –kursseilla ja Oma persoona työvälineenä – kursseilla ja kirjoittamalla kolumneja Sosiaaliturvaan. Siinä sivussa suoritin Tampereen yliopistossa myös sosiaalihuoltajan tutkinnon.

 

Rientäminen loppui ilottomasti: tuli burn out, uupumus. Sairausloman jälkeen pääsin Ortoniin kuntoutukseen ja lääkäri kirjoitti minulle lisää sairauslomaa, vaikka yritin panna hanttiin, koska minulla oli sovittu asiakasvarauksia reiluksi kahdeksi viikoksi eteenpäin. Ehkä lääkäri ja psykologi ja muu hoitoryhmä veti omat johtopäätöksensa kurssilla lausumistani runoista ”Tulevasta elämästäni ruohomattona” , ”Kuoleman mökin ikkunalla kasvaa pelargoni” ja ”Keinun, keinun, keinuni on karu, siinä on vain yksi naru”.

 

Nyt olen ihkuiloinen siitä, että lastenvalvojan työt ovat minulta ohi. Joku on saanut ne haasteekseen, omaksi ilokseen.

 

”Mitä siitä, jos lunta on maassa ja oksat jäätyneet.

Sydämessäni riemukkaassa Sinä kevään ihmettä teet.”

 

Antero Marjakangas

 

Oodi jokapäiväiselle Ilolle ja Työlle

 

On ilo lähteä aamulla töihin, ainakin usein. Työnilon tavoitan päivittäin, melkein. On ilo kohdata tyytyväinen asiakas, toisinaan. Työni koostuu paineista, riittämättömyyden tunteesta, mutta myös ilosta.

 

Elämänilo syntyy mielekkäästä tekemisestä ja iloisesta tekemättä jättämisestä.

 

Kun lähes 30 vuotta sitten päädyin opiskelemaan sosiaalialalle, en varmasti osannut ennakoida tulevaa työkenttääni. Nuoren tytön ajatuksissa olivat yhteiskunnalliset kysymykset. Mieltä askarruttivat eriarvoisuus, luokkaerot ja solidaarisuus. Oli voimakas halu päästä tekemään työtä merkityksellisesti.

 

Oman työn tavoite ei ollut palkka, vaan tyydyttävä työ. Ehkä syy pieneen palkkaan juontuu tuosta ajatuksesta. Mikä muu voisi olla samalla tavalla tyydyttävää kuin sosiaalityö, ajattelin. Varmaan monikin ala antaa syvemmän merkityksen sille uhrattuun työaikaan, jos vain asenne on kohdallaan. Sosiaalityö on minun kenttäni, jolla olen kotonani.

 

Ihmisen ja yhteiskunnan välinen tasapaino tai tasapainottomuus oli keskeistä silloin ja nyt. Yhä, lähes joka päivä, ajattelen, että olisin voinut valita huonomminkin. Voin olla joka päivä tyytyväinen siitä, että en joudu tekemään turhaa työtä. Mielekkyys kasvaa kokemuksesta. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän välitän siitä, saanko itseni ulkopuolelta arvostusta ja kannustushuutoja. Työni arvo ei riipu aplodien pauhusta.

 

Työnilo syntyy rauhallisesta puhelinkeskustelusta asiakkaan kanssa, jolle selviää syy siihen, miksi hänen toiveensa ei toteudu. Jos pystyn kuvaamaan hänelle pienen osankin kokonaisuudesta, johon hänen asiansa liittyy, saattaa olla, että kokemus sosiaalityöstä on hänelle myönteinen. Todellista työniloa koen, kun voin tarjota avun kiperässä tilanteessa. Aivan konkreettisesti olen voinut pelastaa vanhuksen lumihangesta lämpimään.

 

Olen ihmisen asialla. Ihmisen puolella, aina. Heikomman puolustamisesta saa aina ilon. Työkokemuksen vahvistamana sitä uskaltaa olla aina vain rohkeampi. On ihanaa olla peloton. Silti päivittäin joudun huolestuneena seuraamaan mihin tämä yhteiskunta on ajautumassa. Näen tulevaisuudenkuvan, jonka rakentamiseen en haluaisi olla syyllinen. Ajattelen usein, että mennyt aika, kun ihminen eli vaatimattomasti, pesi pyykkinsä avannossa ja söi perunaa ja suolasilakkaa, oli monin osin paljon tasapainoisempi kuin tämä päivä. Vaatimattomuudessa asui kiitollisuus siitä, että oli rauha, että sai syödäkseen, että oli perhe, ja lapset olivat isovanhempiensa apu ja turva.

 

Tänään työssäni katson ihmisten itsekkyyttä hämmentyneenä. Miten tavallista onkaan se, että omaiset soittavat minulle kysyen:” Mihinkäs te aiotte meidän mummon laittaa, kun talossa alkaa putkiremontti, eikä siellä voi asua?” Iloa antaa se omainen, joka joskus sanoo, että väliaikainen asuminen hänen luonaan ei ole mahdoton ajatus.

 

Voisinko vaikuttaa tulevaisuudenkuvaani? Millä tavoin ihminen alkaisi arvostaa enemmän aineettomia asioita? Voisinko vaikuttaa siihen, että ihminen ei kaipaisikaan enää enemmän vaan vähemmän. Vähemmän materiaa, mutta enemmän aikaa ajatella ja nauttia hetkestä, johon ilon tuovat yhteisvastuullisuus, lämpö, taide, pienet, melkein huomaamattomat seikat.

Yritänkö tässä rakentaa tulevaisuutta omalle vanhuudelleni? Jokainen sosiaalityöntekijä rakentaa yhteiskuntaa, jossa haluaisi itse asua. Kyllä sen voi nähdä valoisana tehtävänä, kaikesta huolimatta.

 

Raili Nuutinen

 

Ammattiauttamisen varjossa iloiten

 

Ajauduin aikoinaan alalle hyvin sattumanvaraisesti. Ainoa selvä asia oli, että halusin tehdä töitä ihmisten parissa ja auttaa heitä vaikeissa elämäntilanteissa. Nuorena oikean alan tietävänä kouluttauduin leipurin ammattiin ja tein alan töitä jonkin verran. Ihmisten auttamiseen en päässyt siinä ammatissa käsiksi. Ensimmäinen mahdollinen vakituinen työpaikka sai miettimään alavalintaa uudestaan, jolloin sitten hain sosiaaliohjaajakoulutukseen ja pääsin opiskelemaan.

 

Ihmisen elämänpolku on monen kohdalla hyvin moniosainen ja mutkainen. Niinpä harva sosiaalialan työntekijäkään nelikymppisenä on enää siinä ammatissa, johon parikymppisenä kouluttautui. Kun työsarkaa tekee riittävän pitkään, tulee samoja ajatuksia kuin pitkässä avioliitossa. Alkuhuuman haihduttua ja työrutiinit opittua tulee halu irtautua tutusta työstä ja kehittyä omassa ammatissaan. Toiset tekevät sen vaihtamalla työpaikkaa, toiset hankkimalla lisäkoulutusta ja oppimalla uusia menetelmiä.

 

Allekirjoittaa voin sen, että työssä jaksaa paremmin, jos siinä pystyy säännöllisin väliajoin uusiutumaan. Viisas työnantaja huomioi sen kehittämällä alaisen työnkuvaa ajan kuluessa. Toisaalta toinen ääripää on se, että työnkuva muuttuu niin tiuhaan, että oma ammatti-identiteetti haihtuu saman tien. Ei oikeasti tiedä mitä tekisi, jotta tekisi olennaisimman ja tärkeimmän.

 

Olen työskennellyt sosiaalialalla melkein 13 vuotta erilaisissa tehtävissä. Tehtäviin mahtuu sekä julkisen sektorin työskentelyä, että yksityisen sosiaalialan järjestön töitä ja paljon muuta siltä väliltä. Mielenkiintoista on miettiä, mikä tuo iloa sosiaalialan työstä edelleenkin 13 työvuoden jälkeen. Iloa ei välttämättä ensimmäisenä liitetä sosiaalialan työhön. Useimmiten sosiaalialan työssä joutuu kohtaamaan aika hankalia ja vaikeita asioita. Saatetaan myös ajatella, ettei sosiaalityön tekemiseen liity iloa. Ehkäpä työstä tulisikin mielenkiintoisempaa ja mukavampaa, jos mukana olisi enemmän iloa.

 

Mutta mitä on sosiaalityön ilo? Mistä se koostuu ja onko se luonnollista oikeaa iloa? kuka määrittää oikean ilon työssä?

 

Kelatessani työhistoriaani olen todennut, että peilaan sosiaalialan ammatillisuuttani aivan eri suunnasta kuin esimerkiksi valmistuttuani yhdeksänkymmentäluvulla sosiaaliohjaajaksi. Pohdinta ja peilaaminen eivät mene pelkästään sosiaalityöntekijäksi lisäkouluttautumisen piikkiin ja täten ammatilliseen lisäkasvuun. Auttajana olen alkanut pohtimaan miten sitten loppujen lopuksi autan asiakkaitani?

 

Varsinkin eri ammattikuntien kohdatessa auttaminen saa mielenkiintoisia piirteitä. Verkostojen kokoontuessa jokainen toimija usein odottaa, että itse kukin työntekijä ratkaisee hänelle kuuluvan asian. Odotetaan pikaratkaisua ja kertakäynnillä asioiden ratkeamista. Näin kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, koska ongelmatkin syntyvät pikku hiljaa. Siispä mikä tässä kaikessa on iloista?

 

Yhteiskuntamme on mennyt nopean toiminnan malliin. Asiat pitää ratkaista tässä ja nyt. Työntekijöiden tulisi olla ennustajia, jotta he osaisivat sanoa miten elämä muuttuu tulevina vuosina ja miten heidän tekemät ratkaisut vaikuttavat jatkossa. Tosiasiassa tuntuu, etteivät eri suhdanteiden arvioijatkaan pysty kovin tarkasti muutosta ennustamaan. Varmaa on se, että työelämä ja sen rakenteet muuttuvat ja sosiaalityössä pitää osata vastata muuttuviin asiakkaiden tarpeisiin suhteellisen nopeasti, jotta vältyttäisiin suuremmilta vahingoilta.

 

Samalla kun jatkuva muutos paukkaa ovista ja ikkunoista, vaatimustaso nousee hurjiin sfääreihin. Ihmiset eivät yksinkertaisesti pysty sopeutumaan nopeaan muuttuvaan tahtiin, joka vallitsee tämän päivän työmarkkinoilla. Seurauksena on usein työssä väsyminen ja ilon katoaminen työstä. On vaikeaa iloita, jos on väsynyt ja menettänyt mielenkiintonsa tekemäänsä työhön. Työn ilo on merkitykseltään aivan erilainen kuin kokea työtä ja iloa. Työn ilo sisältää enemmän työssä kokemisen iloa ja onnistumista. Työtä ja iloa antaa ajatuksen kahdesta rinnakkaisesta asiasta. Molemmat ovat äärimmäisen tärkeitä työssä jaksamisen kannalta.

 

Työelämän ollessa jatkuvassa muutoksessa, ehkä muutos ja haasteellisuus ovat kuitenkin se, mikä saa yrittämään kerta toisensa jälkeen. Sosiaalialan työssä on mielestäni hyvää ja palkitsevaa sekin, että eri työsarkoja riittää paljon. Työpaikkaa tai työpistettä voi tarvittaessa vaihtaa ja saada näin muutosta omaan arkiseen aherrukseen.

 

Tässä kaikessa on kuitenkin ne ilon pienet piirteet. Työ muuttuu ja omassa työssäni ammatillisen oppilaitoksen kuraattorina työ vaatii hyvin monenlaista osaamista, joka tuo haastetta työhön. Työskennellessä nuorten kanssa suurta iloa tuottaa nuorten löydettyä ammattialan, jossa he viihtyvät. Ammattialan löytäminen ei ole mikään helpoin tehtävä. Monet nuoret tekevät aika rohkeitakin ratkaisuja, joita jo yli nelikymppisenä työntekijänä aina välillä kovasti kummastelee. Sitä rohkeutta ja iloa tervehdin silti suurella mielihyvällä, siinä on voimaa!

 

Mielestäni sosiaalityössä ilo pitää osata kaivaa tosi pienistä askelista ja onnistumisista. Työntekijän mielestä nuoren pieni askel ja onnistuminen voi olla pientä, mutta nuorelle se on usein suuri asia. Näiden asioiden huomaaminen ja niissä kannustaminen on tärkeää. Kun suvivirsi soi toukokuussa ja nuori seisoo valmistuvien opiskelijoiden rivissä, täyttää mielen ilo, haikeus ja toisaalta luopuminen. Onhan pitkä urakka sekä opiskelijalta että kuraattorilta päätösvaiheessa. Onnistumisen iloa ei voi olla kokematta ja sen aistii myös nuoresta itsestään. Ilo on kuitenkin suurin tunne, kun nuori on saatu monen oppilaitoksen työntekijän voimin valmistumaan ammattiin. Elämä on nuorella edessä uusine haasteineen.

 

Olen pohtinut paljon millainen ihminen voi auttaa toista ihmistä. Odotetaanko nk. ammattiauttajalta täydellistä statusta, jotta hän voi auttaa. Vai voiko ammattiauttajakin olla vajavainen, jopa suorastaan epätäydellinen ihminen?

 

Ammattiauttaja elää usein hyvin samanlaista elämää kuin ei ammattiauttajat. Tällöin myös normaalit elämän asiat koskettavat häntä. Sosiaalityöntekijän osaamisalue edellyttää hyvin laaja-alaista osaamista. Sosiaalityöntekijät käyttävät asiantuntemustaan ja osaamistaan julkisissa, kolmannen sektorin tai yksityisten tuottamissa palveluissa yhdessä toisten ammattilaisten kanssa. Ihmisten parissa varsin tavallista tuntuu olevan, että työntekijää saatetaan arvioida oman elämän perusteella, muunmuassa ettei ole pystynyt kasvattamaan omia lapsiaan riittävän hyvin kun heillä on samoja ongelmia kuin asiakkaillakin.

 

Mikä ihme saa kuvittelemaan, että ihmiset jotka työskentelevät hoiva tai sosiaalialan ammateissa, eivät kohtaisi näitä asioita omassa elämässään. Tekeekö edellä mainitut asiat ihmisestä huonomman auttajan? Kuinka moni ammattiauttaja voisi toimia omassa työssään, jos kriteerinä on nk.täydellinen oma elämä ja miksi meillä ylläpidetään moista ajatusta, vai pidetäänkö meillä? Onko tämä ajatus enemmän virallisen organisaation vitsaus, kuin esimerkiksi kolmannen sektorin. Kolmannella sektorillahan toimii paljon vertaistukea antavia työntekijöitä, jotka selkeästi tuovat esimerkiksi oman entisen päihdetaustansa esille auttamisessa.

 

Kaiken kaikkiaan sosiaalialan työn ilon ja tyydytyksen voisi kiteyttää kolmeen kirjaimeen. I=innostus, L=luova toiminta ja O=onnistumisen ilo tai onni, siis ilo. Näitä kaikkia osa-alueita soisi sosiaalialan työssä olevan meillä kaikilla. Ja jos pystyy ilon näin ajattelemaan, se antaa monenlaisia perspektiivejä käsitellä asioita.

 

Lea Ruuskanen

 

Kohtalonomaista sattumaa?

 

Tämä on huumorilla höystetty kuvaus, mitkä elämän sattumukset vaikuttivat tulevaan uravalintaan monen mutkan kautta.

 

Olen monesti havahtunut ihmettelemään sitä, mikä ihme on vetänyt minut tälle sangen monimutkaisia ihmissuhdetaitoja ja ääretöntä juridista tietomäärää tarvitsevalle työsaralle.

 

Aikani pohdittuani tulin siihen tulokseen, että kaikki alkoi siitä, kun tapasin 9-vuotiaana elämäni ensimmäisen elävän sosiaalityöntekijän.

 

Tämä kohtaaminen oli kohtalokas monellakin tapaa, sillä hän oli saanut tehtäväkseen viedä minut pienen orporukan pois lastenkodin ankeudesta kohti uutta ja tuntematonta adoptiokotia.

 

Pelkäsin tulevaa niin, että sukat jotka olivat, ensinnäkin kaksi numeroa liian suuret niihin rimppakinttuihin pyörivät jalassani kuin karusellissa.

 

Tämä sosiaalitäti ymmärsi pienen tytön kauhun ja otti minut syliin ja kertoi kiireettömällä tavallaan mitä minulle tulisi tapahtumaan ja minne minut viedään.

 

Hänen sylissään istuessani tunsin, että hän on ensimmäinen henkilö mummini kuoleman jälkeen, joka puhui minulle kuin täysijärkiselle.

 

Jostakin syvältä sielujen syvyydestä kumpusi luottamus tähän vähän pelottavan ulkomuodon omaavaan vanhempaan naiseen ja olimme samalla aaltopituudella enkä pelännyt niin paljon tulevaa, kun tiesin hänen tulevan mukaan kohti tuntematonta kanssani.

 

Kun lähdimme kohti uutta kotiani ajattelin että, kun minusta tulee suuri niin minäkin käyn hakemassa lastenkodin kurjuudesta pieniä lapsia, joilla ei ole ketään ja vien uusiin perheisiin niin, että he saavat uudet vanhemmat.

 

Niin elämä kulki kulkuaan eteenpäin ja monesti mieli muuttui matkalla ja en enää muistanut pienen rimppakintun ajatuksia tuosta ajasta.

 

Uusi perheeni oli bisnes-perhe ja sieltä oli kaukana sosiaalinen kurjuus, ja yritykselle haluttiin jatkaja, joten lähdin siitä ensin kaupalliseen koulutukseen ja sen jälkeen perheyrityksen palkkalistoille.

 

Sitä kestikin sitten reilut 15 vuotta.

 

Jossakin kuitenkin sielun sopukoissa kuitenkin tietämättäni uinui vielä ajatus sosiaalialalle tulemisesta, jota en edes itse ”hokannut” ennekuin omat lapseni syntyivät.

 

Oli perhe, koti ja ura mitä sitä muuta enää haluavat? Elämäni oli monen mielestä täydellistä,

mutta kuitenkin hakeuduin vapaaehtoistyöhön ystäväpalveluun ja kriisityöhön.

 

Näin vuosia meni eteenpäin elämän virta ja kun olin tarpeeksi saanut ainaisesta rahastuksesta ja myymisestä laitoin pillit pussiin eräänä tammikuun aamuna ja ilmoittauduin yliopistoon opiskelemaan.

 

Halusin tehdä työtä lasten parissa, joten suoritin ensin kasvatustieteen maisterin tutkinnon, sivuaineiksi valitsin sosiaalialan opinnot. Opettajan ammatissa toimin jonkun aikaa ja sitten kuin sattuman kauppaa sijaisuuteni opettajana loppui alkukesään ja olin valmistautumassa ihanan pitkään kesälomaan, jonka jälkeen oli tarkoitus vielä jatkaa omaa lomaa aina joulukuulle asti.

 

Mutta laulun sanoja lainatakseni ”aina ei käy niin kuin haaveillaan”. Olin yhtenä perjantaina menossa kotikunnassani ruokakauppaan, kun sattumus puuttui kohtalooni seuraavalla tavalla:

 

kaupan ulkopuolelle seisoskeli vanhempi mies maistissa ja pissat housussa. Siinä ihmiset kulkivat ohi ja ei aikaakaan kun, siihen tuli kaksi ronskia nuorta uransa alku huumassa olevaa vartijaa ja nappasivat pappa paran käsikynkkää ja lähtivät raahaamaan häntä pois omien sanojensa mukaan pois ihmisten silmistä ja häiritsemästä kunnon kansalaisia.

 

Papalla siinä kyydissä putosi kassi joka jäi asfaltille ja ennen kuin tajusinkaan sisuni kuohahti.

Nappasin kassin ja juoksin kolmikon perään ja karjalaisella temperamentilla annoin tulla kaikki sanalliset sulosoinnut nuorille ”retuuttajille”, että meillä kaikilla on, ihmisarvo oli sitten puliukko tai pankinjohtaja.

 

Pappa siinä siristeli silmiään ja naurahti hampaattomalla suullaan, kun ojensin hänelle kassinsa, että virkkoi ” hitsi” siinä on oikee sossu, kun ymmärtää tällästä tavallista heppua.

Se välikohtaus loppui poliisiauton tuloon ja pappa sai ainakin seuraavaksi yöksi katon pään päälleen.

 

Nämä sanat jäivät soimaan päähäni ja ei mennyt kauan, kun huomasin työpaikka ilmoituksen perhetyöntekijästä. Hain määräaikaista työtä ja minut valittiin. Siinä toimessa pääsin näkemään käytännön tasolla mitä sosiaalityö on, kun olimme työparina lastensuojelutyöntekijöille.

 

Ala alkoi enemmän ja enemmän kiinnostamaan ja sosiaalityöntekijän viransijaisuuden avautuessa hain sitä, ja sain paikan.

 

Olin aikuissosiaalityöntekijänä lähellä sitä maanläheistä auttajan ja rinnalla kulkijan työtä,

jota olin halunnutkin tehdä. Ensimmäisen asiakkaitteni joukossa oli myös tämä kaupan edessä ollut tuttavuuteni, joka pienessä laitamyötäisessä hihkaisi minut nähdessään ”minähän sanoin niille kolleille, että sossu se oli kun toi meikäläisen koko omaisuuden takas”.

 

Olen työskennellyt sen jälkeen sosiaalityössä nuorisopsykiatrialla ja tällä hetkellä tutustun sairaalamaailman sosiaalityöhön ja olen päättänyt jatkaa opintojani niin, että saan pätevyyden työhön, josta todella pidän.

 

Tämä työ antaa hyvin paljon monella tavalla. Ne pienen lapsen kasvot, jotka hymyilevät ensi kerran ilman pelkoa ja epätoivoa, kun on saanut uuden perheen ja rakastavan kodin. Sen parempaa palautetta ei voi työstään saada.

 

Tämä työ on sellaisen ihmisen ala, joka osaa katsoa pintaa syvemmälle, ei hoppuile, osaa kuunnella, arvostaa ihmistä sellaisena kun hän on ja kaikista suurimpia ominaisuuksia, joita tässä työssä tarvitsee, on huumorintaju sekä positiiviset lasit, vaikka asiat olisivat kuinka huonolla tolalla.

 

Sossun kuuluu antaa asiakkaalle käytännön neuvojen lisäksi toivoa paremmasta ja siitä, että kaikesta selviää kun itse haluaa. Toiset meistä tarvitsevat vähän ”tuuppausta” ylämäen vastaan tullessa ja näin me olemme erilaisia kaikki kaikessa.

 

Jade Simolin

 

Iloinen työntekijä

 

Herätyskello soi aamulla aikaisin. Ulkona on vielä pilkkopimeää, ja Miljan on vaikeaa saada itsensä ylös lämpimän peiton alta. Peilissä näkyvät turvonneet silmät ja takkuinen tukka. Ryhti on huono ja iho kalpea. Väsymys hohkaa sielusta peilikuvaan saakka. Milja huuhtelee kasvonsa ja niistää nenänsä. Työasiat pyörivät päässä.

Vanhainkoti Superlatiivin johtaja jakoi viime viikolla kaikille työntekijöille kopiot laatimastaan “Iloisen työntekijän huoneentaulusta”. Se pitäisi opetella ulkoa. Milja vilkuilee paperia hampaidenpesun lomassa:

1. Muista aina, että olet töissä. Sinulla ei voi olla muita aktiviteetteja, haluja tai harrastuksia, koska jaksamisesi on rajallinen ja työnantajasi arvostaa täyttä työpanostasi.

2. Älä puhu pahaa työpaikastasi tai esimiehestäsi. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa, niin vaikeneminen on aina kultaa. Ethän halua, että työilmapiiri muuttuu negatiiviseksi pahan kehäksi. Työpaikalla pitää voida puhua myös positiivisista asioista.

3. Muista kunnioittaa kahvitaukoasi. Sen on työnantajasi sinulle järjestänyt, jotta jaksaisit työssäsi paremmin ja virkistyisit kyetäksesi jälleen parempiin työsuorituksiin. Kaikissa työpaikoissa kahvitaukoa ei ole ollenkaan.

4. Kunnioita esimiestäsi. Hän osaa paljon ja tietää paljon asioita, ei hänestä muuten olisi tullut esimiestäsi.

5. Älä tapa työyhteisön ilmapiiriä toimimalla vastoin kirjoittamattomia sääntöjä. Kaikkien on helpompi olla yhdessä, kun jokainen tietää oman paikkansa.

6. Älä katsele turhaan Työvoimatoimiston nettisivuja. Se antaa kummallisen käsityksen uskollisuudesta työpaikkaasi ja työnantajaasi kohtaan. Esimiehellesi se kertoo huonosta sitoutumisestasi. Muistathan, että on etuoikeus olla töissä juuri täällä meillä!

7. Pidä tiukasti kiinni työajoista äläkä tupakoi työaikana. Jokainen minuutti on työyhteisön hyvinvoinnin kannalta tärkeä. Työnantaja saattaa kyllä joskus tarvita ylimääräistä panostasi, mutta senhän sinä sille ilolla suot yhteisen edun nimissä.

8. Älä puhu mitään, koskaan, kenellekään, tai missään työyhteisöstäsi ja sen ihmissuhteista. Salassapitosäännöksetkin sen jo kieltävät. On kaikille paljon mukavampaa, kun pidetään yhteisön asiat vain yhteisön sisällä. Tähän luottaen, on jokaisen työntekijän helpompi keskittyä vain omaan työntekoonsa.

9. Ole tyytyväinen palkkaasi, äläkä tavoittele palkankorotusta. Palkkasi on varmasti juuri sen suuruinen kuin on työpanoksesikin. Ammattiliitot ja työnantajasi ovat sen yhdessä juuri sinulle räätälöineet.

10. Ole tyytyväinen asemaasi työyhteisössä. Vain pyrkyrit ja luopiot haluavat edetä hierarkiassa tai oppia uutta. Muista, että kaikkien työntekijöiden kannalta on parempi, että yhteisön tilanne pysyy mahdollisimman stabiilina.
Milja taittelee paperin kalenterinsa väliin. Ahdistaa kovasti. Tämä tuntuu iskulta vasten kasvoja.

Vanhainkoti Superlatiivissa on jo pitkään ollut liian vähän henkilökuntaa, vanhuksia ylipaikoilla ja pihistetty ruoasta ja kroonikkovaipoista. Työntekijät käyttivät viime kuussa useita tunteja vapaa-ajastaan miettimällä ja keksimällä yhdessä keinoja, joilla tilannetta voisi parantaa ja säästöjä kohdentaa toisin. Ehdotuksistaan he tekivät muistion, jonka antoivat vanhainkodin johtajalle. Johtajan vastaus työntekijöiden ehdotuksiin oli, että “työyhteisössä tuntuu olevan huono yhteishenki, joka vaikuttaa motivaatioon”, ja että ”asialle täytyy tehdä jotakin”. Seuraavana päivänä kaikkien työntekijöiden lokeroissa lojui tämä “Iloisen työntekijän huoneentaulu”. Annu otti heti lopputilin. Annun mielestä maailmassa on sellaisiakin työpaikkoja, joissa työntekijää arvostetaan muulloinkin kuin juhlapuheissa.

Mutta Milja ei lähde mihinkään. Ei yksinhuoltajalla ole mahdollisuutta lähteä seikkailemaan minne tahansa ja jättää vakituista työpaikkaansa. Hän pitää kovasti työstään Superlatiivissa ja tekee mielestään tärkeää työtä. Joka päivä työssä on ilon ja onnistumisen hetkiä sekä helliä tunteita asukkaita ja heidän sotientäyttämää elämäänsä kohtaan. Ilman vanhainkodin asukkaita elämä olisi paljon köyhempää, tyhjempää ja värittömämpää. Miljasta on ilo ja kunnia saada tehdä työtä näiden ihmisten hyvinvoinnin eteen. Mutta yhä useammin ja useammin työt ovat alkaneet tulla painajaisina uniin, ja tukala olo kaihertaa rinnassa. Usko omiin kykyihin ja ammattitaitoon on myös vähän kerrassaan alkanut murentua.

Vanhainkodin ovella itku pyrkii taas pintaan. Milja henkäisee syvään, suoristaa ryhtinsä ja ottaa kasvoilleen iloisen ilmeen. Hän haluaa vielä yrittää olla sellainen kuin työnantaja odottaa hänen olevan. Iloinen työntekijä.
Nimimerkki Tellu

 

Ne pienet ohikiitäneet kohtaannot

Pienistä siemenistä ilo kasvaa. Se pitää vain herättää esiin. Kohtaamisten multaa pitää pöyhäistä, jotta siemen saa ilmaa. Lannoitteeksi riittävät värikkäät aatokset, kostukkeeksi itku ja nauru, ja valoksi rohkeus katsoa merkityksiä. Muistot ovat kuin vahva kukkakeppi, johon on hyvä nojata.

 

”Tätä lasta pitää rakastaa paljon… ”

 

”Mistä löytyy perhe, joka rakastaa häntä niin, että hän löytää vielä luottamuksen ihmiseen?” Nuo viisaan lastenhoitajan sanat puhuttelevat yhä 35 vuoden jälkeen. Minä, lastenkodin harjoittelija olin järkyttynyt ja liikuttunut. Muistan, miten lastenhoitaja piti tyttöä lämpimästi sylissään. Silitin lapsen hiuksia ja näin kirkkaat, hätääntyneet silmät. Koskaan – en koskaan ollut voinut kuvitella, että joku pitää lasta tuhkakuppinaan.

 

Joku vuosi myöhemmin olin mukana erään pikkuisen neuvolatarkastuksessa. Äiti kertoi säteillen, miten perhe on onnellinen pojasta ja miten mummot ja ukit kilvan häntä hoitavat. Mieleeni välähtivät sanat ”tätä lasta pitää rakastaa paljon” ja silloisen lapsen katse. Riipaisi tajuta lasten erilaiset lähtökohdat – molemmat lapset tarvitsivat rakkautta – toisella sitä oli yllin kyllin, toisella vain vaihtuva työntekijä. Onneksi tuo tyttö pääsi lastenkotiin ja paljon oivaltaneen työntekijän syliin.

 

Vaikutusvaltaa on – onhan?

 

Rohkenen väittää, ettei kyse ole kalkkiksen aatoksista, kun kaihoan mennyttä. Olen vakuuttunut, että historia opettaa, kun sitä tutkailee. Nyt ajattelen, että takavuosien elämää kokeneet perhepäivähoitajat taisivat olla lapsilähtöisempiä, mitä me tänään. Jo silloin he tajusivat, että lapsi tarvitsee perushoidon ohella rauhaa, lepoa ja syliä, leikkiä ja olemista – tutun porukan ja vakaata arkea. Silloin rohjettiin muistuttaa perheitä siitä, että yksi ateria päivässä on nautittava yhdessä ja ettei lapsen hoitopäivä saa olla kohtuuttoman pitkä. Tuo voi vaikuttaa pikkujutulta, mutta eikös siinä idä suuri viisaus. Heillä oli taito ja rohkeus vaikuttaa – evästää vanhempia lapsen tarpeista.

 

Koskaan ei tiedä, miten paljon iloa pienestä hetkestä irtoaa. Silloin tällöin hymyilyttää, kun muistan erään pojan. Laskin laskukoneella toimeentulotukinormia lukemattomista kuiteista ja varmaankin ähkien ja puhkuen naputtelin päätöstä kirjoituskoneella. Työhuoneessani ollut 4-vuotias poika keskeytti piirustushommansa, nousi, meni ovelle ja kovalla äänellä sanoi käytävässä puheleville ihmisille ”hyss hiljaa, täti laskee laskuja”. Tuli vaikuttava hiljaisuus. Lapsi jatkoi piirtämistään, minä laskemista. Kaikki hymyilivät.

 

Pysähdy, kuulet enemmän – hyvääkin

 

Koskettamatta ei ole jääneet kohtaantomme, minkä tuloksena äiti mietti lapsestaan luopumista. Tuo pian täysi-ikäinen nainen oli halunnut lapsen, pari koiraa ja – vapauden. En minä ilosta tärissyt, kun konttasin luuttu kädessä hänen kotinsa lattialla ja opetin kodin- ja vauvanhoitoa. Opastuksen lomassa ihailimme vauvaa, puhuimme ja nauroimme kommelluksille. Välillä jaoin tietoa ja ”luin lakia”. Päivänä jonain hän sanoi, ettei taida jaksaa yksin, ”että saisi lapsen isä vuorostaan tehdä osansa”. Niinpä pohdimme isyyden selvittämistä, tuen vastaanottamista ja lapsesta luopumista. Epäröiden hän kysyi, onko rakkautta myös luovuttaa lapsi pois ja ”voiko joku muu rakastaa lastani niin paljon, että ottaisi hänet koko elämän ajaksi”. Hän ei ollut voinut aavistaa, mitä kaikkea äitiys vaatii. Hän oli saanut paljon lapsuudessaan – leluja, virikkeitä, matkoja, tapahtumia – mutta ei mallia arjen hoitamisesta, ei hoivaa, eikä läheisyyttä. Monet keskustelumme olivat herättäneet äidin miettimään jaksamistaan ja rakkautta lapseen.

 

Ei ilo rinnassani hyrissyt silloin, kun jouduin viemään lapsen pois vanhemmilta. Onnistumiselta sen sijaan tuntui se, kun vanhempi jälkeenpäin sanoi, että se oli ihan oikein. Muistan, kun hän huikkasi meidät ohi kulkevat sosiaalityöntekijät kotiinsa ja vilautteli huostaanottoprosessin asiakirjanippua. Hän kertoi lukeneensa dokumentin rauhassa ja vakuuttuneen, että siinä kuvatussa elämäntyylissä lapsi ei voi hyvin. Asiakirjat valaisivat hänelle oman elämän pimeäksi jääneitä kohtia ja toivat ymmärrystä itsestä. Tästä oivalluksesta alkoi hänen sinnittely kohti uutta. Avoimet ja rehelliset viranomaisten dokumentit kannustivat häntä muutokseen. Onneksi teksteissä oli myös asioita, mille hän tuolloin nauraen jakoi kanssamme.

 

Onnistuminen vaatii osaamista

 

Onko outoa yhdistää yhteiskuntatieteet ja rakkaus? Ei kai, sillä palataanhan siinä sosiaalityön juurille. Tuskinpa rakkaus ja välittäminen riittävät kuitenkaan työssä menestymiseen ja työilon antajaksi. Tarvitaan myös tietoa, taitoa ja aikaa. Luotan, että jokainen tuntee tyytyväisyyttä, kun malttaa pysähtyä tutkailemaan ohikiitäneitä onnistumisia – siis ONNISTUMISIA ja rohkenee hehkutella niillä. Vahva ammattitaito taas auttaa ymmärtämään työn merkityksellisyyden ja saamaan siitä eväitä eteenpäin.

 

Muistot toimivat kukkakeppinäni, mihin nojata. Historian muistelu antaa tapahtumille uusia merkityksiä ja herättää ilon kokemuksesta, missä on saanut olla mukana. On iso juttu saada arvostusta asiakkaalta, joka ei sitä julki huutele kuin myös tietää viisautta olevan julkisen keskustelun ulkopuolella. Hyvä mieli kasvaa siitä, että voi iloita kohtaamisistaan. Iloa pitää elättää, sillä se(kin) siemen itää, mitä hoivataan.

 

Raija Väänänen