Köyhyys ammattilaisen silmin

Köyhyys ammattilaisen silmin

Vuoden 2010 kirjoituskilpailussa pyysimme sosiaalialan ammattilaisia kirjoittamaan köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Mitkä ovat nykyköyhyyden tuntomerkkejä? Miten autat köyhiä tai miten haluaisit heitä auttaa ja mikä sen estää? Euroopan köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuonna halusimme tuoda keskusteluun mukaan sosiaalialan ammattilaisten äänen. Kilpailuun sai osallistua joko nimellä tai nimimerkillä.

 

Nahkatakkinen tyttö
Tuula Tanninen, 1. palkinto

Köyhyyttä ajanvarauksella
Riitta Pakarinen, 2. palkinto

Älä unta näe
Nimimerkki RT, 3. palkinto

Kun vääryys kertautuu
Hillevi Suutala, Kunniamaininta

 

Mikä minusta tuli isona  Tiina Erkkilä & Nanne Isokuortti

Kun köyhyys muutti kaupunkiin Vesa Keskinen & Ilkka Niemi

Köyhyyden kahdet kasvot Toni Leander

Kun ei ole mitään Minna Minkkinen

Köyhyyden monet kasvot Marianne Mäkelä

Nuori ja köyhyyden kasvot Nimimerkki Henkinen köyhyys vie tulevaisuuden

Hetkessä elää mahdollisuus Nimimerkki Hymypoika

Köyhyys, totta myös tänään Nimimerkki Lasten on huominen

”Köyhät teillä on aina keskellänne” Nimimerkki Työtoverisi naapurihuoneesta

Ei koskaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan Anna-Liisa Paukkonen

Köyhyys ja syrjäytyminen Jyrki Rinta-Jouppi

Köyhyys – yhtä nöyryytysten ketjua Sanna Salonen

Köyhyyttä etsimässä Anu Sianoja

Ei almuja vaan pitkäjänteistä köyhyydenpoistoajattelua Eira Toukola

 

Nahkatakkinen tyttö

Mustiin pukeutunut tyttö maleksii pitkin lumisohjoisia katuja. Tummiksi rajatuissa silmissä on tyhjä katse. Askeleet vievät ostarille, jonka edessä vetelehtiviltä spurguilta on helppo pummata röökiä. Jos oikein hyvä tuuri käy, voi saada kaljahuikat. Nappeja saa halvalla, kun on oppinut tuntemaan oikeat tyypit. Ja tyttö on.

Mereltä puhaltava purevan kylmä kevättalven viima pakottaa tytön ostoskeskuksen lämpöön. Vartijan katse seuraa tutkivasti häntä. Tulkoon, kun porttikielto on tällä erää päättynyt. Jengin mukana se isottelee, mutta nyt se on yksinään. Tyttö tuntee katseen selässään, kääntyy ja näyttää keskisormea.

Luokkakavereita parveilee ostarin käytävillä ruokatunnin aikaan.

”Maikat on kyselleet sua. Miks sä taas lintsaat?”
”Sul oli aika kuraattorille. Se kävi hakemassa sua luokasta. Kyseli eiks me tiedetä missä sä oot. Mut ei kukaan mitään sille sanonut. Miks sä muuten lintsaat? Sähän olit ennen hikari.”
”Vitut.”

Tyttö tiesi olevansa lahjakas, ei sitä toisten tarvinnut hänelle tulla kertomaan. Oppiminen oli hänelle helppoa. Koulu sujui vielä ysin syksyllä kohtalaisesti, vaikka viikonloput kuluivat discoissa bailatessa. Mutta nyt, ei voisi vähempää kiinnostaa. Joskus harvoin hän meni kuviksen tunneille. Maikka oli reilu ja kuvis oli aina ollut hänen lempiaineensa.

Kuraattoria hän ei halunnut tavata enää koskaan. Vitun ämmä. Ei se mitään ymmärrä. Se on ilmoittanut sossuille lintsauksesta ja muustakin. Ne kutsu vanhemmat keskustelemaan. Mitä vitun keskustelemista tässä on. Ihan pimeetä. Mä en ainakaan mee. Mutsi saa mennä yksin. Ei sen itkemistä jaksa kuunnella. Faija tuskin menee. Ei se ole ennenkään välittänyt. Sitä kiinnostaa vain ryyppääminen. Aikuiset on täysiä paskoja.

Arin tapaaminen juuri ennen joululoman alkua oli muuttanut kaiken. Tyttö oli ihastunut komeaan parikymppiseen nuorukaiseen. Ei, hän oli rakastunut. Arista olivat muutkin kiinnostuneita, mutta tyttö oli ollut rohkein ja saanut haluamansa.

Ari hengaili usein välituntisin koulun nurkilla tekemässä nappikauppaa. Koulu siltä oli jäänyt kesken, mutta nyt se oli päässyt työkkärin kurssille ja sai päivärahaa. Sossun ämmä oli järjestänyt sille oman kämpän. Tyttö alkoi viettää siellä yhä enemmän aikaa, öitäkin. Arilta sai röökiä ja bisseä, kun antoi sille. Sen viereen oli niin ihana käpertyä ja nukahtaa.

Kotona tyttö kävi yhä harvemmin. Ei halunnut mennä kuuntelemaan vanhempien riitelyä ja faijan humalaista örinää. Mutsi kyllä valvoi ja odotti, sen tyttö tiesi, mutta ei enää välittänyt.

Arin kämpästä tuli jengin kokoontumispaikka. Ari oli liian nynny kieltääkseen porukkaa majailemasta siellä. Bissen ja kossun lisäksi mukaan alkoi tulla kovempaa kamaa. Tytöllekin tarjottiin. Hän epäröi, mutta jengin hyväksyntä vei voiton. Hän kokeili ja sai hyvät fiilikset. Pilven polttelusta tuli jokapäiväistä. Kamaa oli saatava lisää keinolla millä hyvänsä.

Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta sitten joku tyri pahimman kerran. Kytät nappasivat Arin ja pari muuta jätkää kesken keikan. Tyttöä pelotti. Hänellä oli hätä Arista ja omasta kohtalostaan. Häntä ei päästetty edes tapaamaan Aria, eikä hän ollut ehtinyt kertoa vielä.

Hädissään ja peloissaan tyttö raahautuu kotiin. Yrittää livahtaa hiljaa omaan huoneeseensa. Äiti kuitenkin kuulee. Sillä tuntuu olevan silmät ja korvat selässäkin. Se näyttää itkeneen, ovat taas riidelleet. Faijaa ei näy, paennut varmaan Kulma-Pubiin tuopin ääreen.

”Missä sä oot lorvaillut monta päivää? Oon soittanut kaikille kavereille, eikä kukaan tiedä mitään. Etkö sä käsitä että mä oon ollut kamalan huolissani”, äiti purskahtaa itkuun.
”Nyt mä tulin. Olisit tyytyväinen. En mä jaksa kuunnella sun märinää. Mä haluun päästä nukkumaan.”
”Et mee mihinkään ennen kuin on puhuttu”, äiti sanoo ja kuivaa silmiään.
”Luokanvalvoja soitti. Et ole ollut moneen päivään koulussa”, äiti jatkaa.
”Ei kiinnosta.”
”Mikä sua vaivaa? Sulla on kaikki mahdollisuudet opiskella ja saada hyvä ammatti. Ei tarvitsisi siivota niin kuin minun. Jos jatkat tällä tavalla, et pääse luokaltasi.”
Mitä välii…”
”Kai sillä on väliä mitä sä elämälläsi teet.”

”Meidän pitää mennä tapaamaan luokanvalvojaa ja kuraattoria. Niillä on joku suunnitelma miten saisit koulun suoritettua. Tenttimisestä se puhui. En mä sitä oikein ymmärtänyt, mutta selittävät sitten.”
”Ai kuraattoria. Sitä ämmää mä en ainakaan haluu tavata. Se ei pysty muuta tekemään kuin ilmoituksia sossulle. Heti jos mä meen kouluun, se on kyyläämässä ja sössöttämässä niiden suunnitelmista. Ja vitut, sinne mä en tuu.”
”Hirveetä tuo sun kielenkäyttösi. Pitääkö suu pestä saippualla”, äiti huutaa kiukkuisena.
”Yritä, jos uskallat. Sitten voin ilmoittaa sossulle, että pahoinpitelet lastasi”, tytön uhma kasvaa.
”Isäkin lupas tulla”, äiti yrittää jatkaa.
”Lupas vai. Sen kun meette. Mä en jaksa kuunnella tota sun valitusta”, tyttö tiuskaisee.

Tyttö kääntyy kiukusta punoittavin poskin ja pamauttaa huoneensa oven mielenosoituksellisesti kiinni.
”Ei se ymmärrä yhtään mitään. Koulu ja koulu aina vaan. Koulu on pienin murhe mun elämässä”, tyttö miettii synkkänä. Laittaa stereot päälle ja huudattaa Dingon Tuhkimotarinaa täysillä.
”Joudut vielä koulukotiin”, hän kuulee äidin nyyhkivän.
”Sinne ette mua saa”, hän huutaa oven läpi ja lisää stereoiden volyymiä.

 

Yöllä tyttö herää kovaääniseen kiroiluun ja meteliin. Isä on palannut ryyppyreissultaan. Tyttö puristaa nallea tiukemmin kainaloonsa.

”Ei ne mitään ymmärrä”, hän nyyhkii ja vetää peiton korvilleen.

Aamulla hän pakkaa koulureppuunsa vähän vaatteita, meikit ja Nallen. Isä kuorsaa sohvalla humalaisen unta. Äiti on jo lähtenyt töihin. Isän kukkaro lojuu pöydällä. Tyttö tyhjentää sieltä loput rahat. Vetää mustan nahkatakin päälleen ja bootsit jalkaansa. Sulkee oven äänettömästi jälkeensä ja häviää kadun vilinään.

*

Toukokuun viimeisenä, koulujen päätöspäivänä poliisipartio löytää tytön rantakalliolta sammuneena. Sosiaalipäivystys järjestää paikan vastaanottokodista ja saattaa tytön sinne. Yöksi hänet suljetaan yksin eristyshuoneeseen.

Aamulla hän herää siihen, kun joku karvanaama istuutuu sängyn laidalle.
”Mikä vitun hintti sä oot”, tyttö kivahtaa. Kurkkua kuivaa ja pyörryttää.
”Huomenta ja vähän siivompaa kieltä. Olen omahoitajasi.”
”Mikä vitun omahoitaja? En mä mitään hoitajia tarvii. Mä oon tähänkin asti selvinnyt itse”, tyttö tiuskaisee.
”Et ainakaan kovin hyvin. Olit aika kurjassa kunnossa yöllä, kun sinut tuotiin tänne. Miltä olo nyt tuntuu”, mies jatkaa rauhallisesti.
”Häivy! Ja missä täällä on vessa mua kusettaa ja oksettaa”, tyttö huutaa.
”Sillä lailla. Tule perässä niin mä näytän”, hoitaja sanoo ja avaa oven käytävään.
”Voit käydä samalla suihkussa ja tulla aamiaiselle. Jutellaan sitten lisää. Minulle voit luottamuksellisesti puhua kaikista asioista.”
”Älä unta näe. Sulle mä en puhu mitään”, tyttö kivahtaa ja pamauttaa vessan oven kiinni.
”Ja vitut, tänne en jää”, päättää tyttö.

*

Kesä kuluu karkumatkoilla. Kiinniottajat tavoittavat, mutta kukaan ei ole riittävän turvallinen, jolle tuskansa uskaltaisi purkaa. Kun aika lähestyy, pakenee yksin. Löytää sairaalan, jonne taakkansa jättää.

”Pieni suloinen tyttö”, hän kuulee kätilön sanat ja vauvan parkaisun.
”Haluaisitko kuitenkin katsoa vauvaa”, kätilö jatkaa.
”En”, tyttö kääntää katseensa ja ummistaa silmänsä. Hän haluaa vain nukkua. Unohtaa kaiken. Hän on tehnyt päätöksensä kauan sitten. Lapsen pitää saada turvallinen elämä, parempi mitä hänellä itsellään on ollut.

Hoitajan askeleet loittonevat. Vauvan itkua ei enää kuulu.

Tuula Tanninen

 

Köyhyyttä ajanvarauksella

 

Metsuri vielä 80-luvulla:

Palsta omalla kylällä,

mopo ja moottorisaha tulevaisuuden turvana.

Kotitalo ja urakkatyö.

Elämä lujasti känsäkourissa.

 

Tänä aamuna odotat

summerin ääntä,

joka avaa köyhien oven

ja pääset piiloon räntäsadetta ja kunnon ihmisiä.

Kourassasi tiliote ja kumikenkälasku

– kalliit nokialaiset, mutta tarpeen vuotavassa veneessä –

Kalaonnesi minun käsissäni.

 

********************

 

”Vuoden yrittäjä” vuosien takaa;

– aktiivinen, dynaaminen ja innovatiivinen –.

Tänään sovittu tapaaminen virka-ajan jälkeen,

kun kunnanviraston uteliaat ikkunat pimeinä.

Tulot ja menot siististi tiedostoissa.

Sanat kertovat konkurssista, pesänselvittäjästä, takaajista.

Silmät kertovat epäonnistumisesta, syyllisyydestä, häpeästä.

Velkasi vyöryvät ylitseni,

katseesi odottaa ihmettä.

 

********************

 

Muovikassissa kasa kirjeitä;

Pankilta, sähkölaitokselta, vakuutusyhtiöltä,

vuokranantajalta, perintätoimistolta.

Velalla maksettua velkaa, pikavippejä,

osamaksuja ja luottokorttilaskuja.

Äidin ilmeettömät kasvot, itkut itketty.

Kirjekasa painanut ryhdin kumaraan.

Otan lastisi työpöytäni laatikkoon

– hetken taakka minulla.

 

********************

 

Viidenkymmenenseitsemän vuoden

nivelten ja mielen kulumat.

Tarttuneet mukaan sahalta ja pesulasta.

Työtön vailla koulutusta.

Eläkelaitos todennut työkykyiseksi moneen kertaan.

Unohda säryt ja mielen kivut!

Ryhdistäydy! Jaksa, jaksa….

 

*********************

 

Heitäkin vielä on;

Pientilojen vanhoja leskiä,

yksiöissä vanhustentaloissa,

tulona kansaneläke.

Pieniruokaisia onneksi,

Jotta vajaasti toimiva sydän,

kuluneet nivelet ja rasvoittuneet suonet

saavat jokapäiväisen annoksensa.

 

*********************

 

Mielenterveyspotilas;

heiteltynä laitoksesta avohoitoon

ja avohoidosta hoitokotiin.

Huutolaispoika.

Palvelujen kilpailuttaminen,

tehtäväksi minulle annettu.

 

**********************

 

Seminaarin power point

kertoo tappioista:

annettu liikaa rahaa köyhille.

Toimeentulotukimenojen kasvukäyrä

päättyy sydämeeni.

 

Haluan puhaltaa diat henkiin:

menojen pylväs romahtaa

ja köyhät paljastavat kasvonsa.

Toimeentulotuen menot muuttuvat

kaurahiutaleiksi ja tonnikalaksi,

lasten luistimiksi ja välttämättömiksi lääkkeiksi.

Sähköt kytketään uudelleen.

Yksi häätö ja itsemurha estetty.

 

Puhallan yksin ja väsyneenä

– henkäykseni voimaton.

 

Riitta Pakarinen

 

Älä unta näe

 

Mikael on jakanut ilmaisjakelulehtiä jo vuosia. Ja jo vuosia hänellä on ollut toinen toistaan kehnompia autonromuja, joitten korjauttamiseen menee kerralla pitkä penni. Hän ei ole työssään kovin nopea – heikkolahjainen työkyvyttömyyseläkeläinen kun on – mutta luotettava hän on, eikä turhan vaativainen työtehtävien suhteen. Siksi työnantaja antaakin hänelle aina kaikkein kauimmaiset piirit jaettaviksi, sellaiset, joissa omakotitalot on rakennettu harvaan ja jotka eivät kelpaa kenellekään muulle. Ja siksi Mikaelilla on oltava auto.

Viime keväänä vanhan auton pohja ruostui puhki ja Mikael osti uuden. Käytetyn, tietysti – mutta tällä kertaa parempikuntoisen. Eipähän tarvitse korjauskuluja ainakaan heti olla maksamassa! Lainaosuuden kun vain hoitaa kuukausittain.

Syksyllä alkoi mennä huonosti. Jaettavaa oli vähemmän, kun työttömiä tuli lisää, tuli hammaslääkärikuluja ja muuta odottamatonta. Laskuja jäi rästiin, vaikka Mikael kuinka yritti säästää: syödä niukemmin ja jättää lääkekuureja ja muuta vähemmän tarpeellista ostamatta. Kielteinen toimeentulotukipäätös tipahti postiluukusta kuivalla loppukaneetilla varustettuna: suositeltavaa olisi harkita edunvalvojaa vastaavilta virhearvioinneilta välttymiseksi.

Mikaelin tapaan moni köyhä syyllistyy yrityksiin tehdä jotain taloudellisen tilanteensa kohentamiseksi. Moderni aika tarjoaa siihen monia mahdollisuuksia: muovikippojen ja meikkien jälleenmyyntiä, hankintojen tekemistä osamaksulla, voittojen tavoittelua rahapeleissä, pikavippien ottoa tiukkoja tilanteita helpottamaan. Harvalta taiteilu takaisinmaksujen ja yllättävien menojen kanssa kuitenkaan pitkän päälle onnistuu – varsinkaan jos on mielenterveyseläkeläinen, kehitysvammainen tai muuten loppumattomaan pienituloisuuteen tuomittu.

Minulla on antaa vähävaraisille asiakkailleni kosolti neuvoja ja toimintaohjeita, kun tapaamme toimistolla. Listaamme kuukauden menoja – välttämättömiä ja niitä, joista voi tinkiä tai joiden maksamista voi vielä yhdellä kuukaudella siirtää. Teemme toimeentulotukihakemuksia, varaamme velkaneuvojan aikoja, pyydämme maksuaikaa. Usein muistuttelen, kuinka monenlaista mielenvirkistystä ja toimintaa kaupungissa sentään on tarjolla myös ilmaiseksi.

Ja vaikka asiakkaani harvoin tilaavat sanomalehtiä, yritän silti toisinaan virittää yleisluontoista pohdintaa niistä ajankohtaisista ja meitä kaikkia koskevista asioista, joista kulloinkin keskustellaan ja joista päätetään korkeissa elimissä.

Voimaannuttamista ja osallistamista siis. Näissä huoneissa niitä on ollut tapana harjoittaa jo kauan ennen kuin tultiin tietämään, että niille on keksitty termitkin.

Vaan huikeinta olisi, jos kädenlämpöisten neuvojen ja ankarien laskelmien sijaan voisinkin joskus yllättää köyhät asiakkaani tömäyttämällä pöytään ison nipun seteleitä – ilman miinusmerkkistä toimeentulotukilaskelmaa! Ilman että tarvitsisi kokea päihittäneensä kilpailussa kaikki muut yhtä kurjassa tilanteessa olevat! Pelkästään koska sattuisi olemaan hyvä tuuri… Hämmästyksestä toivuttuaan ja laskut maksettuaan asiakkaat tuhlaisivat loput rahat johonkin ylelliseen ja kevytmieliseen tai laittaisivat säästöön – aivan oman mielensä mukaan.

Sillä pahinta köyhyydessä on, että se on niin loputonta. Todellisilla köyhillä ei ole vaihtoehtoja eikä näköpiirissä edes väliaikaista muutosta. Ei toivoa pienituloisuuden päättymisestä, ei lomarahaa kesän kynnyksellä, ei odottamatonta veronpalautusta. Rahalahjaa, perintöä tai edes pientä vippiä ei ole tulossa vanhemmilta, jotka usein ovat aivan yhtä köyhiä itsekin. Jos ei ole turhanpäiväisiä haaveita, minimituloilla toki elää.

Voimaannuttaminen, köyhyydestä puheenollen. Eikö se oikeastaan ole samaa kuin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähättely?

Mikä rakenteellinen muutos tekisi Mikaelin ja kaltaistensa toimeentulosta vähemmän haavoittuvaista? Miten he voisivat kokea olevansa itse edes jossain määrin subjekteja?

Olisiko ratkaisu peruskansaneläkkeen tuntuva korotus yksineläjille? Vai silmälasien ja hammaslääkärikulujen sisällyttäminen Kelan täyden korvauksen piiriin? Voisiko olla olemassa jokin ratkaisu siihen, ettei pienistä vakituisista palkkatuloista, kuten kehitysvammaisten avotöistä, saatu taloudellinen kannuste katoaisi pienenevän asumistuen myötä? Töitä ainakin saisi olla, kullekin voimiensa mukaan – ja suuryrityksissä paikka muutamalle vajaakuntoiselle tekijälle ylipäätään.

Mikael vakuuttaa, ettei auton kuukausieriä säästäessään sentään ole nälkiinnyttänyt itseään – muuten vain on talven kuluessa laihtunut. Takaisinmaksua kestää enää kolme vuotta ja tässä kuussahan ei tarvitse maksaa sähkölaskuakaan.

Me laskemme, ynnäämme kaiken eurolleen. Vielä tässä kuussa me haluamme uskoa unelmaan.

 

Nimimerkki RT

 

Kun vääryys kertautuu

 

”Mitä, enkö mä saa käyttää edes niitä rahoja itseeni – en ainakaan maksa takaisin!”

 

Ei ole aina helppoa osoittaa olevansa aidosti ihmisen rinnalla, kun työssään joutuu olemaan lakien ja asetusten takana ja niiden noudattamiseen sitoutuneena. Miten tulisi toimia silloin, kun ei voi auttaa ohittamalla säädöksiä, vaikka ajattelisi niin olevan oikein? Miten silloin voi työskennellä rakentavasti ja välittää asiakkaalle aitoa välittämistä? Ja miten silloin voi säilyttää itsellään kokemuksen hyvin tehdystä työstä?

 

Lastenkodista juuri maailmalle lähtenyt nuori, jälkihuoltovaiheeseen aikuistunut tyttö, tulee ovelleni täynnä vihaa. Tästä tuli ”koti” ja tänne hän palaa aina, kun tarvitsee neuvoa, muuta paikkaa ei ole. Silmät leimuten hän kertoo, että rahat, jotka hän sai oikeuden määräämänä korvauksena alaikäisenä kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, lasketaan hänelle nyt tuloksi toimeentulotukea laskettaessa.

 

”Ja mä ehdin jo ostaa nää vaatteet ja jotain kotiin. Nyt mä oonkin tehnyt väärin ja mun ois pitäny ostaa vaan ruokaa, kun mä en saa nyt sitten toimeentulotukee, kun mä oon saanu nää rahat, vittu.”

 

Tyttö jatkaa itkien kertomustaan. Hän ei siis saanut kuin uuden nöyryytyksen. Tehtyään kuten me kaikki lähellä olevat rohkaisimme, hän sai itseensä kohdistuneen vääryyden kerrottuaan tulokseksi vain tiedon, että hän oli oikeassa ja tekijä sai rangaistuksen. Maksettavaksi määrätty korvaus tuli käytännössä kyllä tilille, mutta sitä ei ollut lupa käyttää kuin peruselämään, koska tuon summan kuluttaminen vaatii samaa tarkkuutta kuin toimeentulotuen. Se ei ole hyvitystä, jotain, jolla voisi kaunistaa kotiaan tai satsata itseensä vähän ylimääräistä. Ei, se lasketaan tuloksi, kuten kaikki muukin ja se vähentää toimeentulotukea. Tyttö ei saa siis käytännössä hankkia mitään ylimääräistä.

 

Jos tyttö olisi perheestä, jolla on varaa tukea lapsia opiskelussa tai jos hän olisi jo töissä, korvaus olisi pahasti haavoittaneesta tapahtumasta tullut hänelle ”ylimääräisenä” rahana, jonka käytöstä hän olisi voinut itse päättää. Mutta tämä nuori nainen on yksin. Hänellä ei ole perhettä, johon turvautua, eikä hän ole jaksanut käydä koulua. Me viranomaiset olemme hänen ”omaisensa”. Hän kuuluu työttömänä toimeentulotuen saajiin. Tässä tilanteessa korvauksen perusteella ei ole merkitystä. Hänellä ei ole oikeutta saada hyvitystä rikoksesta rahallisessa muodossa.

 

On vaikea säätää lakeja ja asetuksia siten, että kukaan ei pääsisi missään tilanteessa putoamaan välistä. Keskustelujemme kautta päädyimme siihen, että vääryyden kokemusta asiasta ei voi poistaa, mutta onko sen korjaamiseksi jotain tehtävissä?

 

Käännyimme yhdessä sosiaalityöntekijän puoleen, joka kertoi, että asialle ei voi mitään. Sen jälkeen välitimme tiedon kansanedustajalle pyynnöllä, että hän ottaisi työssään epäkohdan esille. Vaikka tyttö ei voinut käyttää rahaa elämän ”luksukseen”, hän sai kokemuksen yhdessä yrittämisestä, epäkohdan tunnistamisesta ja tiedon sen välittämisestä päättäjille.

 

Työntekijänä koin sekä voimattomuutta että vihaa nykykäytäntöä kohtaan. Tämä tunne ja asian selvittäminen yhdessä nuoren naisen kanssa avasi kuitenkin itselleni jotain – ja siksi kirjoitan.

 

Oleellista ei ole kaiken vääryyden oikaisun mahdollisuus juuri tämän nuoren elämässä, heti tässä ja nyt. Oleellista on yhteinen pyrkimys siihen. Selvittäessämme asiaa näin vihan ja surun kääntyvän asioihin vaikuttamiseksi, ettei muille kävisi samoin. Huomasin luottamuksen säilyvän ja puheväliemme jatkuvan. Teimme yhdessä työtä asian eteen. Joku muu voi ehkä tulevaisuudessa saada toisenlaisen kohtelun. Lait ja asetukset ovat ihmisten käsissä, ihmisten luomia ja kunkin hetken parhaaseen ymmärrykseen perustuvia, eivät kuitenkaan koskaan valmiita.

 

Tytön tunne tuli jaetuksi. Kokemus yhteisestä ymmärryksestä ja vaikuttamisesta antoi ehkä enemmän kuin se summa, josta tyttö nyt jäi paitsi.

 

Hillevi Suutala

 

Mikä minusta tuli isona

 

Vuosi 2010 on Euroopan unionissa köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan
teemavuosi. Suomessa pääaiheeksi on valittu osallisuus ja yhteenkuuluvuus. Teemavuoden tapahtumilla ja hankkeilla halutaan vahvistaa osallisuutta ja sen ymmärtämistä, edistää tasavertaisuutta ja resurssien oikeudenmukaista jakoa, sekä poistaa osallisuuden sosiaalisia ja kulttuurisia esteitä.

 

Näihin tavoitteisiin liittyen haluamme sosiaalityön opiskelijoina tuoda esiin erään köyhän helsinkiläisen tarinan.

 

VTK Tuula Kuusisto osallistui European Anti-Poverty Networkin ja Euroopan komission vuosittaiseen köyhyyttä käsittelevään konferenssiin toukokuussa 2009. Voisi olettaa, että poliittista historiaa pääaineenaan lukenut Kuusisto olisi toiminut tilaisuudessa asiantuntijana. Asiantuntija hän olikin, tosin hieman odottamattomista lähtökohdista.

 

Nyt 47-vuotias Tuula Kuusisto aloitti opinnot Turun yliopistossa 1980-luvulla ja valmistui valtiotieteiden kandidaatiksi. Opiskelujen lomassa hän toimi johtotehtävissä markkinointi – ja myyntialalla. Vuodesta 1993, laman ajettua yrityksen konkurssiin, on Kuusisto ollut toistuvaistyöttömänä.

 

Laman edetessä alkoi myös Kuusiston terveys heikentyä. Hänen oli kuitenkin työlästä vakuuttaa lääkäreitä, että kyseessä oli fyysinen eikä psyykkinen sairaus. Kuusisto koki köyhäksi leimautumisen syynä avunsaannin vaikeuteen. Hän haluaakin, että juuri köyhien huono kohtelu nostettaisiin julkisuudessa selkeämmin esille. Näin se olisi osaltaan vahvistamassa köyhien osallisuutta yhteiskunnassa.

 

Terveysongelmien seurauksena Kuusisto lopulta ajautuikin pois työmarkkinoilta peräti yli kymmeneksi vuodeksi. On valitettava tosiasia, että mitä kauemmin työttömyys jatkuu, sitä vaikeampaa on palata työelämään. Tässä yhteydessä Tuula Kuusisto korostaakin osa-aikatyön merkitystä matkalla kohti kokopäivätyötä.

 

Monelle työttömälle jalan oven väliin saaminen helpottaa huomattavasti työelämään kiinnittymistä.

Byrokratian vuoksi osa-aikaisuuden ja tukien yhtälö on ajatuksena kuitenkin lähes mahdoton.

”On riski ottaa vastaan töitä” harmittelee Kuusisto. Nimenomaan vakituisen työn vastaanottaminen saattaa koitua työntekijälle kohtalokkaaksi, jos asiat eivät sujukaan suunnitelmien mukaan ja työsuhde purkautuu. Tällaisessa tapauksessa sosiaaliturvajärjestelmän joustamattomuus korostuu ajan tuhlautuessa uusien hakemusten tekemiseen sekä päätösten odottamiseen.

 

Työllisyyspalvelut ovat suunniteltu helpottamaan työllistymistä, mutta pitkäaikaistyöttömän, kuten Kuusistonkin, on ollut vaikeaa löytää hänen tarpeitaan vastaavaa palvelua. 47-vuotias Kuusisto ohjattiin muutama vuosi sitten kurssille ”Mikä minusta tulee isona?”, minkä korkeakoulutettu nainen koki loukkaavana. Kieltäytymisestä seurasi karenssi.

 

Kuusisto osallistuisi mielellään rekrytointikurssille, jos vain sopiva löytyisi. Tähän mennessä hänen käymänsä kurssit ovat palvelleet enemmänkin vastavalmistuneita nuoria aikuisia. ”Oli turhauttavaa jäädä aina yksin istumaan kurssin penkille nuorten saadessa töitä.”

 

EU- sosiaalipolitiikkaa tarkasti seurannut Kuusisto nostaa esille Euroopan unionin jo 1990-luvulla antaman kehotuksen työllisyyttä tukevasta sosiaalipolitiikasta ja sanookin, että tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi köyhän elintasoa ei ole vieläkään saatu nostettua.

 

EU:n mittapuun mukaan köyhäksi lasketaan henkilö, jonka tulot ovat korkeintaan 60 prosenttia mediaanitulosta. Vuonna 2009 köyhyysraja Suomessa oli 1090 euroa kuukaudessa (Sosiaalitieto 12/2009). Tuula Kuusisto ymmärtää, että kyseisen summan riittävyys riippuu elämäntilanteesta ja esimerkiksi velat voivat vaikuttaa ratkaisevasti. Kuitenkin verrattuna tämänhetkisiin 550 euron kuukausituloihinsa Kuusisto toteaa, että ”asiat olisivat tosi hyvin”, jos tulot tästä kaksinkertaistuisivat.

 

Tulevaisuuden aloitteleva freelancer-toimittaja näkee epävarmana. Hän on kuitenkin valmis jatkamaan ponnisteluja työn saamiseksi kohti vakaampaa elämäntilannetta, mutta onneen hän ei voi vaikuttaa.

 

Sosiaalityön opiskelijoina haluamme tuoda esille köyhien asemaa yhteiskunnassa. Kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu Tuula Kuusistolle, joka ei halua, että nämä epäkohdat unohdetaan.

 

Nanne Isokuortti & Tiina Erkkilä

 

Kun köyhyys muutti kaupunkiin

Vielä 1980-luvun lopun nousukaudella köyhyys oli huomattavasti yleisempää maan syrjäisemmissä osissa kuin pääkaupunkiseudulla. Viime vuosina köyhien osuus väestöstä on kuitenkin kasvanut Helsingissä muuta maata nopeammin ja se lähestyy koko maan tasoa.

Sosiaalisten erojen kärjistymistä Helsingin seudun ydinalueella kutsutaan metropoli-ilmiöksi. Samalla kun vauraus ja hyvinvointi keskittyvät alueelle, keskittyvät myös hyvinvoinnin puutteet, kuten köyhyys, psykososiaalinen huono-osaisuus, asunnottomuus ja päihteiden käyttö. Tiivistetysti voisi sanoa, että Helsingistä on kehittynyt ”suurkaupunki hyvässä ja pahassa”.

Kaupunkiköyhyyden erityispiirteitä

Helsingissä köyhyyden uusina ilmiöinä ovat katukuvaan ilmestyneet leipäjonot ja Itä-Euroopasta tulleet romanikerjäläiset. Myös maahanmuuttajaväestön köyhyys on pääkaupunkiseudun 2000-luvun erityispiirre. Syynä maahanmuuttajien köyhyyteen ovat kantaväestöä suuremmat ongelmat työn saamisessa.

Kaupunkiköyhyydelle ominainen piirre on anonyymius. Siitä seuraa sekä etuja että haittoja. Sosiaalisen avun, esimerkiksi toimeentulotuen hakeminen voi tapahtua ilman leimautumisen pelkoa, mutta suurkaupungissa köyhä jää helposti ongelmineen yksin ilman lähiyhteisön huolenpitoa ja tukea.

Toisaalta anonyymiuskaan ei aina toteudu, kuten seuraava esimerkki osoittaa. ”Häpeän tunne nostaa punan kasvoilleni. Tekee mieli kiskaista huppu kasvojen peitoksi. Katson tyhjin silmin edessä kiemurtelevaa jonoa ja toivon sydämeni pohjasta, ette Helsinginkatua pitkin huristavassa loputtomassa autovirrassa liiku ketään tuttua… Leipäjono. Miten ihmeessä olen päätynyt tähän?” (Isola ym. 2007)

Kaupunkiympäristössä koettuun köyhyyteen liittyy olennaisesti yksin jääminen sosiaalisten verkostojen ulkopuolelle. ”Köyhyyden mittana pidetään leipäjonoa. Ei se sitä ole. Köyhyys on yksinäisyyttä, kun ystävät katoavat eikä kukaan enää kutsu kylään tai retkille, kun ’ei sillä kuitenkaan ole varaa’. Enää ei edes kysytä… Köyhä ihminen istuu yksin kotona sohvalla tai katselee ulos ikkunasta.” (Isola ym. 2007)

Köyhien määrä Helsingissä

Suomen 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeen tehdyt poliittiset valinnat, veropoliittiset ratkaisut ja sosiaaliturvan heikennykset ovat lisänneet köyhien määrää niin Helsingissä kuin koko maassa. Pääoma- ja palkkatulot ovat nopeasti kasvaneet veronkevennysten jälkeen, mutta sosiaaliset tulonsiirrot ovat jääneet jälkeen tästä kehityksestä. Kaikkien tulot ovat kasvaneet, mutta köyhimpien kulutusmahdollisuudet ovat merkittävästi heikentyneet.

Suomessa perinteisiä köyhyysryhmiä ovat olleet työttömät, toimeentulotukiasiakkaat ja päihdeongelmaiset. Uusia riskiryhmiä ovat nykyisin nuoret aikuiset/opiskelijat, yksinhuoltajat, vuokralla yksin asuvat, eläkeläiset (varsinkin naiset) ja maahanmuuttajat. Muuhun Suomeen verrattuna Helsingissä on runsaasti yksinasuvia ja yksinhuoltajia, joiden käytettävissä olevat tulot kulutukseen ovat asumisen kalleuden vuoksi niukat.

Köyhyystutkimuksessa käytetään käsitettä suhteellinen köyhyys. Tällä tarkoitetaan sitä, että ”Köyhyysraja määritellään suhteessa väestön keskimääräisiin tuloihin ja joka ilmoitetaan yleensä tiettynä prosenttiosuutena (40, 50 tai 60 %) mediaanituloista… Yhä enenevässä määrin on siirrytty käyttämään 60 prosentin rajaa”(Kangas & Ritakallio 2008).

Mediaanitulot Helsingissä asuntokunnan kulutusyksikköä kohti vuonna 2007 olivat 20 500 euroa. Köyhyysraja 60 prosentin mukaan oli tuolloin yhden hengen asuntokunnassa noin 13 100 euroa vuodessa. Vuonna 2007 köyhien eli pienituloisten asuntokuntien määrä oli Helsingissä noin 48 000 ja niissä asui yhteensä 77 600 henkilöä. Tämä määrä on enemmän kuin Suomen kahdenneksitoista suurimman kaupungin Joensuun koko asukasluku.

Mediaanitulojen lisäksi köyhyyttä mitataan toimeentulosaajien määrällä. Viimeisimpien tilastojen mukaan Helsingissä lähes 41 000 kotitaloutta joutui viime vuonna turvautumaan toimeentulotukeen. Helsingin erityisongelmana on toimeentuloasiakkuuden pitkittyminen. Väliaikaiseksi avuksi tarkoitetusta tuesta on tullut monien kotitalouksien pysyvä tulolähde.

Alueellinen eriytyminen ja kaupunkiköyhyys globaalina ilmiönä

Kansainvälisen kaupunkiköyhyyden alueellisen eriytymisen mallissa rikkaat ja köyhät alueet alkavat erottua toisistaan. Helsingissä toistaiseksi näin ei ole tapahtunut, eikä Suomen muistakaan suurista kaupungeista löydy slummeja. Toisaalta pääkaupunkiseudulla on merkkejä siitä, että hyvin koulutetut ja hyvätuloiset ovat hakeutumassa omille asuinalueilleen. Globaalisti kaupunkiköyhyys on kasvava ongelma. Köyhyys on muuttamassa kaupunkeihin, vaikka köyhien enemmistö asuu edelleen maaseudulla. Paradoksaalisesti – hallittu kaupungistuminen nähdään ratkaisuna köyhyyden ongelmiin; kaupunkien väitetään säteilevän enemmän hyvinvointia ympäristöönsä kuin niihin kerääntyy köyhyyttä ja huono-osaisuutta.

Miksei tehdä mitään?

Tässä kirjoituksessa esitetyt luvut ja tulokset on esitetty useissa köyhyyttä ja huono-osaisuutta koskevissa 2000-luvun tutkimuksissa (esim. Keskinen ym. 2009). Uutta tutkimusta ei tarvita. Taloudellisesti hyvinä aikoina huolehditaan hyväosaisten eduista, taantuman aikana köyhien sosiaalietuuksia ei ole ”vara parantaa”.

Pahoin pelkäämme, ettei EU:n köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuosikaan tuo köyhien arkeen mitään uutta.

Vesa Keskinen & Ilkka Niemi

Lähteet:

Isola, Anna-Maria; Larivaara, Meri; Mikkonen, Juha (2007): Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. – Avain

Kangas, Risto; Ritakallio, Veli-Matti (2008): Köyhyyden mittaustavat, sosiaaliturvan riittävyys ja köyhyyden yleisyys Suomessa. – Kela

Keskinen, Vesa; Laine, Markus; Tuominen, Martti; Hakkarainen, Tyyne (2009): Kaupunkiköyhyyden monet kasvot: Näkökulmia helsinkiläiseen huono-osaisuuteen. – Helsingin kaupungin tietokeskus

 

Köyhyyden kahdet kasvot

Köyhyyttä voidaan mitata suhteellisesti tai absoluuttisesti. Suhteellinen mittaustapa tarkastelee köyhänväestönosan tulotasoa muuhun väestöön verrattuna, absoluuttisesta köyhyydestä puhutaan silloin kun tulot eivät riitä keskeisten perustarpeiden, kuten ruoan, asunnon ja perusterveydenhuollon hankkimiseen. Köyhyysrajalla puolestaan tarkoitetaan tulotasoa, jonka alapuolella olevalla henkilöllä ei ole varaa siedettävän elintason ylläpitämiseksi. Köyhyyden mittarina käytetään usein puutetta hyvinvoinnista, rahasta ja muista taloudellisista hyödykkeistä, mutta kokonaisvaltaisen köyhyyden määrittelyyn tarvitaan syvällisempää elämänhallinnan, perustarpeiden ja hyvinvoinnin kokemusten tarkastelua. Voidaan kysyä, että kenellä on lopulta oikeus määrittää, kuka köyhien joukkoon luetaan?

Olen oman työni kautta nähnyt köyhyyden monta puolta, toimiessani sosiaali- ja terveydenhuollon hankkeissa, lähellä ihmisten arkea. Köyhyys voi aiheutua erilaisista ympäristötekijöistä, omien tekojen seurauksista, tahdosta riippumattomista seikoista tai sitten vain sattumien summana, kohtalonomaisesti. Lapsi, joka syntyy vähävaraiseen perheeseen, kohtaa lähes väistämättä aineellista köyhyyttä, samoin kansaneläkkeellä elävä vanhus, joka sairastuu johonkin pitkäaikaissairauteen. Toisaalta, aineellisen köyhyyden kokeminen ei useimpien ihmisten kohdalla tarkoita elinkautista, vaan enemmänkin kyse on ajoittaisesta tai tiettyyn elämänvaiheeseen liittyvästä köyhtymisestä. Köyhyyden toinen puoli, josta käytän tässä nimitystä henkinen köyhyys, on vaikeammin määriteltävissä ja osoitettavissa kuin aineellisen köyhyyden kohdalla. Lapsi, joka jää vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa elää perheessä, jossa suurella todennäköisyydellä vallitsee henkisen köyhyyden tila. Psykiatrian poliklinikan asiakkaana oleva nuori, joka ei ole löytänyt sopivaa opiskelu- tai työpaikkaa ja joka vähitellen on menettänyt motivaation osallistua mihinkään yhteiskunnalliseen toimintaan, kärsii henkisen köyhyyden kurimuksesta. Samoin on asian laita nuorella perheen isällä, joka täyttää sisäistä tyhjyyttään juomalla viinaa ja toivomalla, että lapset eivät kärsisi hänen takiaan.

Aineellinen ja henkinen köyhyys tuntuvat kulkevan usein käsi kädessä, mutta onneksi niin ei tarvitse olla. Omassa työssäni usko henkisen rikastumisen mahdollisuuteen on ehdottoman tärkeää asiakkaiden kohtaamisen sekä työssä jaksamisen kannalta. Useat vaikeat kriisit ja elämän solmukohdat näyttäytyvät uudessa valossa, kun mieli kohenee ja henkinen ahdistus helpottaa. Meiltä työntekijöiltä vaaditaan malttia ja kuuntelemisen taitoa, jotta asiakkaana oleva ihminen tulee aidosti kuulluksi. Huolimatta käsiteltävänä olevasta ongelmatilanteesta, usein jo hyvä keskustelu ja siihen liittyvä ohjaus antaa toivoa ja helpotusta pahaan oloon ja toivottomuuteen. Talous- ja velkaneuvontaan tuleva asiakas tarvitsee monesti taloudellisten vaikeuksien hoitamisen lisäksi keskusteluapua ja ulkopuolisen ihmisen mielipidettä tilanteestaan. Moniammatillinen asiakasyhteistyö onkin parhaimmillaan silloin, kun asiakkaan tilanne otetaan kokonaisvaltaisesti huomioon, ja tarvittavat tukitoimet järjestetään joustavasti.

Köyhyys on monitahoinen ilmiö, jonka huomioiminen edellyttää ympäristötekijöihin ja rakenteisiin vaikuttamista ja lisäksi aidon välittämisen kulttuurin edistämistä yhteiskunnassamme. Taloudellisten edellytysten parantaminen on tärkeä tekijä yksilöllisen hyvinvoinnin lisäämisen kannalta, unohtamatta kuitenkaan sosiaalisen pääoman sekä yhteisöllisen hyvinvoinnin merkitystä.

Toni Leander

 

Kun ei ole mitään

Köyhyys ei ole vain puutetta tavarasta, ruoasta tai omaisuudesta. Köyhyyden kasvot ovat moninaisemmat ja raadollisemmat kuin vain aineellinen puute. Voimme puhua syrjäytymisestä, vähäosaisuudesta tai onnettomuudesta, mutta kyse on kuitenkin samasta asiasta: köyhyydestä.

Köyhyyden julmuus näkyy sosiaalisessa köyhyydessä. Ystävyyssuhteiden, työn ja harrastusten puuttuminen sekä perheettömyys luovat julmaa sosiaalista köyhyyttä, jota ei voida millään toimeentulotuen määrällä muuttaa. Kun asiakkaalta kysyy lähiomaisesta ja vastauksena on, että lähiomaista ei ole, näkyy köyhyydestä toiset kasvot. Sosiaalinen köyhyys tarkoittaa, että lähiomainen on viranomainen.

Yksinäisyys, sosiaalinen eristäytyminen ja perheettömyys lisäävät syrjäytymistä ja pahentavat köyhyyden kokemista. Perheettömyyden ja ihmissuhteiden puuttuminen lisää toivottomuuden tunnetta, masennusta ja köyhyyttä. Ihmissuhteet, perhe ja harrastukset auttavat pitämään elämää ja päätä kasassa.

Asiakkailla on materiaalista köyhyyttä ja puutetta. Nämä kuitenkin on saatu toimeentulotuella paikattua kohtalaisen hyvin. Perustarpeet saadaan tyydytettyä, mutta ei enempää. Sosiaalinen köyhyys tai materiaalinen köyhyys eivät poista sitä, että ihmisellä on tarve kuulua johonkin ja tarve tulla hyväksytyksi omassa yhteisössään.

Päihdeongelma vie pahimmassa tapauksessa ihmiseltä kaiken; rahat, perheen, ystävät ja aseman yhteiskunnassa. Kun pohja koetaan asumalla Pelastusarmeijan Hoitokodissa statuksella asunnoton päihde- ja mielenterveysongelmainen mies, on köyhyys läsnä elämässä. Materiaalinen köyhyys ja sosiaalinen köyhyys kulkevat käsi kädessä ja on vaikea sanoa kumpi tuli ensin. Vai onko rahattomuus syy syrjäytymiseen? Voidaankin kysyä, että onko mahdollista olla aktiivinen kansalainen ilman rahaa?

Köyhyyttä ei voida laskea tilin saldosta, vaan se on laskettavissa asemasta yhteiskunnassa. Kenen ääni kuuluu päätöksiä tehdessä? Kuka täyttää mediatilan ja miten? Missä on kasvot yksinäiselle miehelle, jolla ei ole enää mitään? Kaiken puuttuminen on köyhyyttä karuimmillaan.

Sosiaalisen köyhyyden poistaminen on haastavaa ja ei toteudu vain yksilö tai rakennetyöllä vaan näiden kahden yhdistelmällä. Ennaltaehkäisevällä sosiaalityöllä, kansanterveystyöllä ja hyvin hoidetulla sosiaalipolitiikalla saadaan jo paljon aikaiseksi. Köyhyydestä puhuminen ei saa jäädä vain juhlapuheisiin vaan köyhyyden vastainen työ on näyttävä kaikilla päätöksentekotasoilla, sosiaalitoimistosta eduskuntaan.

Hyvin hoidettu sosiaalipolitiikka tarkoittaa muun muassa hyvää kansanterveystyötä, laadukasta opetusta, subjektiivista päivähoitoa, sosiaalityötä, kotihoitoa, kouluterveydenhuoltoa, inhimillistä työelämää, hyvää päihde –ja mielenterveyshoitoa ja riittävää perusturvaa.

Jos tämä on näin yksinkertaista, niin miksi meillä koko ajan lisätään koulujen ryhmäkokoja, lakkautetaan sosiaaliasemia, kiristetään työelämää ja nostetaan vuokrien hintoja? Onko kaikessa kyse vain tahdosta?

Minna Minkkinen

 

Köyhyyden monet kasvot

 

Työpäivän aamu, ensimmäinen asiakas on Marja, joka saapuu huoliteltuna, arkana, silmissä anova ja ahdistunut katse, asionti on hänen ensimmäinen kerta sosiaalitoimistossa. Marja ojentaa minulle pinon laskuja, joita alan lajittelemaan. Puhelinlaskut kuuluvat perusnormiin, samoin sanoma-, aikakausi-, lastenkirjasarjan laskut, apteekinlasku… buranaa – ei erikseen huomioitava? Sähkölaskuja on kolme, pari kuukautta sitten erääntynyt, ja uusi, vesilaskuja.

 

Pankkitiliotteessa näkyy, miten asuntolaina on veloitettu suoraan, samoin kulutusluotto, autolaina. Tiliotteesta näkyy, miten nelilapsinen perhe on ottanut pikavippejä, lainannut ja maksanut takaisin todennäköiseltä Marjan anopilta ruokaraaa. Nyt tiliote näyttää nollaa. Mies on työssä, Marja työtön, työpaikka meni, kun paikkakunnan suurin tuotantolaitos siirsi toimintansa Kiinaan.

 

Normilaskelma näyttää vajetta, mutta vaje on naurettavan pieni verrattuna perheen todelliseen tilanteeseen. Kysellessäni perheen tilanteesta, Marja alkaa pikkuhiljaa vapautua, ja yhtäkkiä puhetta tulee ryöppyämällä. Puhe rönsyilee menneisyydestä nykyisyyteen, useaan kertaan hän toistaa, ettei ole voinut kertoa kenellekään perheen todellista tilannetta. Heitä pidetään hyvin toimeentulevana, onnellisena perheenä. Todellista tilannetta on yritetty peittää lainoilla, osamaksuilla, vipeillä.

 

Taloudellinen romahdus on ollut valtava. Marja muistelee aikaa, jolloin perhe matkusteli, kävi teatterissa, oopperassa, aikaa, jolloin pankkikortilla tai luottokortilla sai ostaa mitä vain. Rahatilanne hiertää parisuhdetta, mies kieltää tilanteen, piilottelee laskuja, nytkin Marja oli löytänyt katkaisu-uhassa olevan sähkölaskun rutistettuna vaatekaapista. Mies jurottaa, tai raivostuu pienistä asioista Marjalle, ei kestä lasten riehumista. Nuoremman lapsen levottomuuksista on jo huomauteltu koulussa, ei vaan talous, vaan kokoelämä on kaaottinen.

 

Teen päätöksen niin toimentulotuesta että ennaltaehkäisevästä tuesta, ja sovimme uudesta tapaamisesta, Marja lupaa yrittää saada miehensä tulemaan mukaan. Puhuisimmme velkasaneerauksesta, muista vaitoehdoista, joilla taloutta aletaan rakentamaan uudelleen tasapainoon. Sovimme yhteisestä ajasta perheneuvolaan, parisuhteen ja perheen ongelmien ratkaisemiseksi.

 

Odotushuoneen penkillä istuu Pentti, jolla ei moneen vuoteen ole ollut mitään tuloja. Häntä on työvoimalain mukaan rangaistu työstä kieltäytymisestä, Pentti ei sitoutunut edes kuntouttavaan työtoimintaan. Pentin tuntevien työntekijöiden mukaan tämä 50-vuotias, mutta 70-vuotiaalta näyttävä mies on työkyvytön, päihteiden käyttö on aiheuttanut selkeitä neurologisia vaurioita. Hän sairastaa kihtiä, korkea verenpainetta, eläkettä on haettu, mutta saanut kielteisen päätöksen – valitusprosessi kestänyt jo vuosia. Hän asuu koiransa kanssa pienessä mökissä haja-asutusalueella, linja-auto lakkasi kulkemassa hänen kylänraitilla jo vuosia sitten, eikä Pentillä ole korttia. Kun Pentille oli 90-luvun lopulla tarjottu työtä, työpaikka oli ollut toisella puolella pitäjää, työpäivä olisi alkanut aamuseitsemältä.

 

Annan hänelle viikottaisen ruokalapun, mieleni tekisi summaa suuremmaksi, koiran normin, sillä koiransa takia Pentin elämä on edes jonkilaisessa mallissa, hän ei koskaan jää ryyppyreissuilleen pitemmäksi aikaa, Pentti on mieluummin itse syömättä kuin antaisi koiran nähdä nälkää. Sovimme, että kysyn jälleen kerran tilannetta, ja mietimme, miten viemme hänen asiaa eteenpäin. Pentin päivään tulisi rytmiä ja ateriat olisi turvattu, jos hänelle olisi tarjota päivätoimintaa, mutta toimintaa pyörittänyt yhdistys ei saanut enää tänä vuonna rahoitusta.

 

Ennen ruokatuntia tapaan vielä Keijon, eläkeläisen, jonka tulot ei riitä silmälasien uusintaan, muuten mies sitkuttelee kansaeläkkeellään ja pienellä työeläkkeellä. Keijo marjastaa ja sienestää, kalastaa ja pilkkii. Hän seuraa aikaa ja ottaa kantaa asioihin, jotenkin puhe luiskahtaakin lopuksi yhteiskunnallisiin asioihin, parannamme maailmaa ja haukumme polittiikkoja. Lähtiessään Keijo kiittää saamastaan ajasta, ja siitä, että sai tuulettaa aivojaan. Radiota kuullessaan hän kertoo miten inttää myös uutisten lukijalle, kettuilee politiikoille ja liikemiehille, mutta ”kun ne pirut eivät ole kuulevinaan”, Keijo virnistää, ja nauramme yhdessä.

 

Ruokatunnin jälkeen istuu Aino tuolilla. Hän puristaa kädessään sähkölaskua, ja palkkakuittiaan. Monen vuoden jälkeen hän vihdoin pääsi oppisopimuskoulutukseen

ja Aino oli onnellinen, ja uskoi, ettei hänen tarvitsisi soskun ovea avata. Mutta miten kävikään?

 

Aino oli aikoinaan erehtynyt hankkimaan vuosia sitten työssä ollessaan kaikenlaista, osamaksulla, nyt palkasta ulosmitataan muu kuin suojaosuus, ja Ainolle jää edelleen tulovajetta. Olimme yhdessä anoneet ulosottovirastosta, että ulosottomaksua pienennettäisiin sellaiseksi, ettei hänen palkkansa riittäisi perusmenoihin ja asumiskuluihin, vedonneet toimentulotuen viimesijaisuuteen, mutta ei, velka ylittää kriteerit, sitä on liian paljon, ehdottamamme summa ei riittäisi kuin korkoihin, hän on saanut kielteisen päätöksen. Työstä hän edelleen pitää, mutta siitä saatuun iloon on tullut varjo.

 

Penkillä odottaa jo Pirjo. Pirjo itse on työtön, hänen miehesä sairasloma päättyi edellisen kuukauden lopussa, sairaslomaa jatkettiin, mutta perhe on odottanut toista kuukautta uutta Kelan päätöstä. Pirjosta on kehittynyt mestariksi selviytymään, kaksilapsisen perheen äiti saalistaa ruokakaupassa alennustuotteita, hankkii lapsille vaatteet kirpputorilta, Pirjo nauraa, että lapset ovat niin tottuneet siihen, että vaatteita kierrätetään, että vanhin lapsista kysyi saadessaan uudet sukat, että mistä kirpparilta ne on hankittu. Pirjo puree huultaan ja sanoo, miten he luottivat siihen, että miehen rahat tulisivat ajoissa, ja olivat ostaneet lapsille ja itselleen vaatteita kirpparilta, olivat käyneet uimahallissa, rahaa oli uponnut ”turhuuteen”, nyt alkoi olla tosi vakava tilanne, edes ruokarahaa ei juuri ollut. Työntäessään laskunivaskaa eteeni hän kuitenkin huokaa, ja sanoo, ettei kohta tiedä mitä tekisi. Ensin perhe odotti Pirjon työttömyyskorvauksia, ja kun asia ratkesi, jouduttiin odottaa miehen päätöstä. Hän kertoo, miten postilaatikolle meno peloittaa, kun ei enää tiedä, mitä laskuja milloinkin siellä on, hän haluaisi hoitaa kaiken ajallaan, mutta ei voi, perheen on syötävä. Ei voi sopia maksuohjelmasta, koska ei tiedä, milloin rahaa on tilillä. Sanon, ettei hän ole ainoa, ja kerron vuosia sitten esimieheltäni kuulemani tarinan lääkärin vaimosta, joka soitti yritykseen maksumuistutuksesta ja ilmoitti kylmän tyynesti: Mikäli lähetätte vielä yhdenkään laskun, ette ole seuraavassa kuussa edes arvonnassa mukana. Pirjo nauraa, ja sanoo, että tuo voisi olla hyvä keino, ja hihittää, mitä posteljooni sanoisi, jos postilaatikossa lukisi: ”ei laskuja”.

 

Pirjo on huojentunut kuullessaan normivajeen, nousee pystyyn ja kiittää. Vaikka voisin tehdä päätöksen perinnästä, en tee sitä, sillä tiedän, että perhe tulee selviytymään jatkossa, jos saavat myös takautuvat sairaspäivärahat itselleen.

 

Loppupäivän teen päätöksiä kirjallisiin hakemuksiin. On pitkäaikaistyöttömiä, joiden ensijaiset tulot eivät riitä edes perusmenoihin ja asumismenoihin. Joukossa on niitä, joilla olisi vielä rahkeita työhön, mutta kun missään eikä kellään ole varaa heitä työlistää, vuoden parin jälkeen heitä ei saa edes kuntouttavaan työtoimintaan. Teen päätöksiä opiskelijoillle, joille opiskelu on tie uusiin mahdollisuuksiin, mutta jotka eivät saa opintolainaa luottotietojensa takia.

 

Työpäivän päätyttyä aloitan pitkän työmatkani. Ajatukseni pyörivät yhtä ympyrää, mutta matkan joutuessa ja rauhoittavan musiikin soidessa ne alkavat selkiytyä.

 

Muistelen, miten kolmisenkymmentä vuotta sitten me sosiaalihuoltajaopiskelijat maalasimme panderolleja, joissa vaadittiin: ”Rahat sosiaaliturvaan, ei aseisiin!”. Sosiaalityön eettiset ohjeet edellyttävät, että ainakin pyrimme vaikuttamaan yhteiskunnassa, kehittävän ja edistävän sosiaalista hyvinvointia, yhteiskuntaa, jossa on oikeus saada apua tarvittaessa, jossa on oikeus olla heikko, avuton. Me teemme korjaava sosiaalityötä yksilökohtaisesti, mutta seisommeko oikeasti asiakkaidemme rinnalla silloin, kun yhteiskunta kääntää selkänsä heille.

 

Miten usein luennoilla puhuimme yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, yhdyskuntatyöstä, mietimme, miten saada asiakkaat toimimaan. Miksi me emme lähde liikkeelle nyt, vaadi rahaa työllistämiseen, sosiaaliturvaan, ennaltaehkäisevään työhön jne. Miksi me alistumme talousarvioita laadittaessa leikkaamaan vuosi vuodelta palveluja, leikkaamme myös lakisääteisten palveluiden ja tukien määrärahoja, ja otamme moitteet vastaan pää painuksissa, kun talousarvio ylittyy, koemme olevamme tuhlareita, jotka ovat kaatamassa kuntaa, kuntayhteisöä, valtiota. Kun määrärahoista kilpaillaan, olemmeko valmiit puolustamaan toisen hallintokunnan hanketta, joka edistää hyvinvointia ja voi tuoda säästöjä sosiaalityön sektorille. Vaadimmeko tarpeeksi kovaa rahaa esim. omaan kuntaamme, jotta voisimme työllistää, kuntouttaa, elvyttää.

 

Meidän on vietävä eteenpäin sosiaalityön eettisiä arvoja silloin, kun valtion ja kunnan varoja jaetaan.

 

Kertoisimmeko, että nämä köyhikset ja muut luuserit eivät ole mikään epämääräinen kasvoton ongelmainen massa, vaan jokaisen nimen takana on ihminen, jolla on oma elämäntarina, omat toiveet ja odotukset tulevaisuudesta, omat heikkoudet ja vahvuudet.

 

Kotipihaani ajaessa mielessäni pyörii Matti Rossin kirjoittamasta runosta kertosäe

”Kaikki muuttuu, vaan ei itsestään, sinä muutat kaiken, vaan et yksistään. Kaikki muuttuu,

kun moni tarttuu asiaan, ja auttaa ikuisesti muuttuvaista muuttumaan”.

 

Totean mielessäni, että tähän minä uskon, ja haluan toimia, ja uskoa , että joskus asiakkaammekin tähän uskovat. Sillä, Martti Lindqvistiä siteeraten, ”meillä kaikilla, meidän lapsilla, lapsenlapsilla ja lastemme lapsenlapsilla on oikeus tulevaisuuteen ja toivoon.”

 

Marianne Mäkelä

 

Nuori ja köyhyyden kasvot

Olen töissä kolmannella sektorilla Nuorisoasunnoilla ja teen töitä 18-29- vuotiaiden nuorten asumisen parissa. Viime vuodet olen tehnyt töitä asumisen sisältöpalveluissa. Neuvonnan ja ohjauksen lisäksi tuotamme erikseen tuettua asumista, jossa kunnan sosiaalityö on tilaajana. Tuetun asumisen tavoitteena on tukea nuoren itsenäistymisessä, ja saada asuminen onnistumaan. Nuorimmat ovat tuen piiriin tullessaan alaikäisiä. Tuen tarve räätälöidään, sillä se on täysin erilainen alaikäisellä opiskelijatytöllä, kuin yli 20-vuotiaalla mielenterveyskuntoutujalla.

Tilanteet ovat muuttuneet vuosien varrella haastavimmiksi .Nämä nuoret ovat köyhiä .Heillä kaikilla on toki taloudellisesti erilaisista etuuksista koostuva toimeentulo. Sosiaalinen köyhyys on kuitenkin tuhoavinta. Nuorilla on yksi yhdistävä tekijä. Yksinäisyys, ja luonnollisten lähiverkostojen puute . Osalla nuorista on vanhemmat, tai muita sukulaisia, keiden luona he voivat käydä, mutta lapsuudenkodissa on usein omat murheensa.

Nuoret joutuvat pärjäämään täysin yksin tärkeässä kasvuvaiheessa .Osan opiskelu sujuu, mutta päästäkseen opinnoissaan eteenpäin, sekä jaksaakseen hoitaa itsenäistymisen tuomat velvoitteet he tarvitsevat apua .Osa nuorista on jo kerinnyt menettänyt luottotietonsa vakavasti .Nämä kiinnittymättömät nuoret tulevat tuen piiriin siinä vaiheessa, kun asuntoja on mennyt alta yksi tai useampia. Luottotiedoissa on merkintöjä jopa kymmenillä tuhansilla.

Tuen tarve ja asetetut tavoitteet ovat yksilöllisiä. Osan kanssa työ on ennaltaehkäisevää, osan kanssa hyvinkin korjaavaa. Osa, erityisesti tytöt ovat motivoituneita tukeen ja heidän tukisuhteensa ovat pidempiä kuin poikien. Suurin haaste on kuitenkin ne nuoret, joilla on selkeästi mielenterveydellisiä ongelmia, mutta he eivät ole motivoituneita hoitoonsa .Ilman hoitosuhdetta ei asuminenkaan onnistu .Osa on elänyt jo vuosia toimeentulotuella .Koko elämäntilannetta leimaa toivottomuus. Nuoret, joilla pitäisi olla elämä edessä ovat luovuttaneet. Muutamia vuosia he pärjäävät taloudellisesti näin, mutta jossakin vaiheessa tilanne ilman avun vastaanottamista romahtaa.

Jokainen nuori jota pystyn työssäni auttamaan ja tukemaan on tärkeä. Useimmin tuki onnistuu, kuin epäonnistuu. Suurin työni on yksilö ja verkostotyön lisäksi henkinen .Miten saan vahvistettua nuoren minäkuvaa ja saamaan hänelle sosiaalisia taitoja? Maailmasta löytyy pärjääviä, eteenpäin meneviä nuoria, joilla on lähiverkostot kunnossa .Kuka kelpuuttaa minun nuoreni? He eivät osaa viettää juhlapyhiä, heillä ei ole kasvuun tarvittavia juuria .Usean terveydentila on selvityksen alla, mutta silti he tarvitsisivat tekemistä. Usein he ovat liian hyväkuntoisia psykiatrian puolen toimintoihin, mutta liian huonokuntoisia muuallekaan.

Yhteiskunta on muuttunut. Yksilötyötä näiden nuorten tukemiseen tarvitaan, mutta myös rakenteellisia uudistuksia . Nuoren elämässä on kyse kokonaisuudesta. Itsenäistymiseen liittyy koko muu elämä. Nämä nuoret eivät ole opiskelu tai työmarkkinoiden ykkössijalla . Heidän jokainen päivä vaatii arjessa selviytymistä.

Usealle ne taidot, joita jo alakoululainen osaa ovat täysin vieraita . Nuoret tarvitsevat aikaa ja välittämisen tunnetta. Matalan kynnyksen harjoittelu- ja työpaikoista on pulaa .Nämä nuoret eivät jaksa istua kolmea vuotta koulun penkillä. Olisiko jotain muuta vaihtoehtoa saada hyvä ammatti?

Autan nuoria yksi kerrallaan. Parasta olisi jos nuoret löytäisivät paikkansa elämässä ja olisivat onnellisia . He ovat joskus myös äitejä ja isejä. Suuri haaste on, etteivät he vie omalta osaltaan oman lapsuudenperheen kierrettä eteenpäin ja ole tulevaisuudessa lastensuojelun asiakkaita

Nimimerkki Henkinen köyhyys vie tulevaisuuden

 

Hetkessä elää mahdollisuus

 

Huoneessa on kaksi ihmistä, työntekijä ja asiakas. Vallitsee syvä hiljaisuus. Asiakkaan aiemmin sovittu tapaaminen taloudellisia asioita koskien on saanut uuden käänteen. Hän on juuri kertonut kotiutuneensa sairaalasta, koska oli yrittänyt itsemurhaa edellisenä iltana. Kanssaihmiseni kertoo hetkessä kokeneensa syvää toivottomuutta ja voimakasta, ”loputonta” yksinäisyyttä. Hän katsoo auringon valottamaa pöydän pintaa, minä katson häntä. Ammattilaiselle hän muistuttaa yksinäisyyden moninaisista kasvoista. Nyt ei ole kyse kaupungin tai syrjäkylien vanhuksesta jonka lähipiiri ja ystävät ovat menehtyneet tai muuttaneet pois, eikä liiemmin koulukiusatusta lapsesta ilman tovereita. Kyse on vaille parikymppisestä nuoresta ja kauniista naisesta.

 

Ikävät sattumat elämässä, lähellä ja kaukaa ovat tuoneet taloudellisen köyhyyden yhdeksi osaksi esimerkkini naisen elämää. Hän on nipistänyt ja pyrkinyt mukautumaan uuteen elämäntilanteeseensa. Tässä yksinäisyyden tunne näyttäytyy voimallisempana vasta taloudellisen köyhyyden astuttua kuvioihin mukaan. Minne katosivat kanssakulkijat jos niitä on koskaan ollutkaan, tai arvostus omaa itseään kohtaan? Miten me sosiaalialan ammattilaiset voimme auttaa häntä?

 

Usein tunnumme tiedostavan ihmisten moninaiset tarpeet, mutta kuinka me lähestymme niitä? Ajatukset nopeiden ratkaisujen ja toimenpiteiden paremmuudesta eivät ole kaikkien ammattilaisten osalta ohi. Liian suurten ratkaisukakkujen himoaminen peittää aina jotain oleellista alleen. Muistammeko työssämme ihmisten myötäsyntyisen tarpeen kokea itsensä arvokkaiksi ja tärkeiksi? Varmasti muistamme, mutta kuinka me näytämme sen asiakkaalle? Halki tekemämme työn vai kokeillaanko ensin vähän ”luokitella”?

 

Ollaanko ensin taloudellisesti köyhiä ja tuetaan rahalla, sitten yksinäisiä jolloin kehotetaan tapaamaan ystäviä tai toisin päin? Kun ollaan ”syrjäytyneitä” nähdään se kaikkien edellisten vaikeasti kietoutuneena lopputuloksena. Sosiaalialan mantrahan on, että asiakkaan vastuuta ei kuulu viedä. Onko se vastuuttamista jos itse sairastumme vahvuuteen, siihen että vastuun kantamisessa ei tueta tai suljemme omat silmämme ihmisyydeltä. Tunnemmeko silloin ettei meillä itsellämme ole välineitä, taitoa, kykyä, uskallusta ajautua reunalle, kohdata.

 

Martti Lindqvist kiteyttää kokemukseni sosiaalialan työn eteenpäin puskevasta otteesta: ”Hyvä ja paha ovat molemmat tarttuvia tauteja. Elämään tarvitaan siivet ja juuret sekä unelmat suuret suuret.” Eikö tämä ole parhaimmillaan sitä minkä kysymysten äärellä me olemme työntekijöinä asiakkaidemme kanssa? Esimerkkini naisella on juuret jotka ovat tuoneet omat haasteensa ja arjessa häntä kannattelee laskeneen itsetunnon johdosta siivet hauraat. Hänellä on myös unelmat suuret suuret, kunhan niitä vähän houkutellaan. Onko meillä ammattilaisilla kykyä tukea niiden etsimisessä, jos olemme luokitelleet liian syvälle, ”syrjäytyneeksi”, ”liian syrjäytyneeksi”?

 

Monestiko muistutamme asiakkaitamme siitä, että taloudellinen niukkuus ei tarkoita, että ystävät häviävät kun ei olekaan varoja tehdä sitä mitä ennen? Kulkeeko tukemme tarpeeksi lähellä arkea? Ajoittain törmään tähän ilmiöön tavatessani pitkään kirjallisesti asioineita asiakkaita. Pelätään leimatuksi tulemista ja annetaan suhteiden katketa niihin keihin se on jäljellä, koska ei uskota itseen, siihen, että on riittävän hyvä muiden silmissä myös uudessa elämäntilanteessa.

 

Hän itse kertoi itsemurhayrityksestään, vaikka olisi voinut olla kertomatta, hän osallistui keskusteluun vaikka olisi voinut olla keskustelematta. Eikö silloin ihminen ole täynnä mitä parhainta potentiaalia? Voiko olla syrjäytynyt jos on mahdollisuuksia? Eikö tuolloin voida auttaa asiakasta löytämään niitä unelmia, suuria suuria? Asiakkaani taloudellisen köyhyyden pitäisi jäädä silloin toissijaiseksi malliksi nähdä hänen tilanteensa.

 

Totuus kuitenkin on, että köyhyyttä, syrjäytymistä ja yksinäisyyttä käsitteinä viljellään ja niillä leikitellään ahkerasti. Jotain olisi tehtävä. Muutetaanko sosiaaliturvajärjestelmää, tehostetaanko sosiaalihuoltoa vai ehkä jotain muuta? Rakenteelliset muutokset tuntuvat jotenkin tehokkaammilta, myös muun kuin sosiaaliturvajärjestelmän uudistamisen suhteen. Voisiko kohtaamisia tehostaa ajatuksilla ammattilaisten koulutukseen sisältyvästä tunnetyön oppimäärästä? Ehkä voimavaraistavan kohtaamisen kertauskurssi työntekijöille tai toimivampaa työnohjausta? Keskustelua siitä mitä kuuluu sosiaaliseen tukeen, oliko se sittenkin muutakin kuin taloudellisen asioiden käsittelyä? Näihin on matkaa, täältä jostain arjen hajatelmista.

 

Silti rakenteellisiin muutoksiin tarvittavaa aikaa ei tarvitse heittää hukkaan. Jälleen palataan maailmaa ja todellisuutta rakentaviin yksilöihin, päättäjiin, yksiköiden päälliköihin, työntekijän omaan haluun kehittyä ja nähdä omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Miksi se silti tuntuu joskus olevan niin vaikeaa? Ennen kuin rakenteellisiin muutoksiin päästään, on niiden eteen tehtävä työtä, ja tuolloin jokaisen on uskottava itseensä, ihmisinä, työntekijöinä, kanssaihmisinä.

 

Me työntekijöinä luomme ja murramme toimeentulotukea ja sen saajia koskevia ennakkoluuloja ja yleistyksiä. Toivottavasti jokainen itsensä tunteva ammattilainen voi ainakin sanoa pyrkivänsä hyvään kohtaamiseen. Karua mutta totta, ei tarvitse kauaa liikkua Internetissä kun eteen tulee materiaalia siitä kuinka huonoa kohtelua toimeentulotukiasiakkaat kokevat saavansa. Raha kulkee muutostyön rinnalla voimallisena, joten voisimmeko nähdä ensin yksilötasolla tehtävän työn, rakenteellisen työn sijasta?

 

Kun puhutaan yksinäisyyden, köyhyyden tai syrjäytymisen ehkäisystä, ei aina tarvita lisää aikaa tai työntekijöitä, tarvitaan hetkessä olemista ja silmiin katsomista, omanarvon tunnetta nostattavaa pysähtymistä. Sitä me jokainen, hautaan saakka keskeneräinen ihminen tarvitsemme. Pelkkä onnistunut kohtaaminen on ”vain” yksi positiivisesti vaikuttava osatekijä ihmisten elämässä, sen ei silti pitäisi näyttäytyä turhana. Ja jos koskaan ammattilaisesta siltä tuntuu, kannattaa muistaa seuraava.

 

Tapaamisen päätteeksi nuori nainen pyyhkii vienot kyyneleensä, nousee, aurinko heittää hänen varjonsa kliinisen valkoiselle seinälle. Nousen ja otan askeleen häntä kohden, kättelemme, katsomme silmiin, on jälleen ihan hiljaista. Sen murtaa työntekijän ääni: ”Tuen pyytäminen on vahvan ihmisen merkki”. Hän katsoo, puristaa kädestäni ja nyökkää. Ennen oven sulkemista hän hymyilee, vasta sitten näen hänen selkänsä.

 

Nimimerkki Hymypoika

 

Köyhyys, totta myös tänään

 

Tuntomerkit köyhyydestä voivat olla näkyviä tai piilossa. Näkyviä merkkejä on lapsella laiminlyönti puhtaudessa, ravinnon saannissa tai huolenpidossa kokonaisuutena. Näkymättömänä tuntomerkkeinä voi olla suuri sylin tarve, koska vanhemmat ovat kotona stressaantuneita ainaisesta toimeentulosta, niin aikaa ja syliä ei lapselle ole. Lapsi voi myös vältellä aikuista, vetäytyä omiin oloihinsa, koska pienikin lapsi huomaa vanhemman mielenliikkeet useimmiten. Väistetään vanhemmuus, ihan vain kun ei voimat riitä.

 

Taloudellinen ahdinko voi tulla työttömyydestä, mutta myös siitä, kun rahaa ei osata käyttää. On otettu liikaa velkaa, eikä pärjätä. Velka on veli otettaessa, mutta velipuoli maksettaessa. Vaikka korot ovat alhaalla, niin pankit ovat jakaneet rahaa aika löyhästi viime vuosina. Pikavipit ovat helppo tapa korjata hetkellisiä rahahuolia. Mutta maksun aikana velka korkoineen voi olla suuri summa ja vippejä voi olla useita.

 

Varsinkin nuorilla on ulkoiset seikat tärkeitä tänä päivänä. Vaikka ei olisikaan asuntovelkaa, niin köyhtyminen on voinut alkaa jo ennen perheen perustamista. Pikkuhiljaa on ajauduttu köyhyyteen, josta on vaikea päästä pois. On haluttu hyvä auto, merkkivaatteet, matkoja, elektroniikkaa ja kaikkihan maksaa. Työttömyyden vuoksi on voinut myös opintolainat jäädä rästiin.

 

Työssäni kohtaan tänä päivänä rahavaikeuksissa olevia ihmisiä. Myös muilla elämän aloilla tapaan heitä paljon. Köyhyys on erilaista, kuin ennen. Sitä halutaan peitellä ulkopuolisilta. Jos ennen olit köyhä, niin sitten olit ja vain ihme pystyi sen asian pelastamaan.

 

Nyt halutaan pitää ulkoisesta kiinni. Köyhyydestä puhutaan hiljaa ja väsyneesti. Haluttaisiin siitä pois, mutta miten? Siinä pähkinä purtavaksi. Velkaneuvojat yrittävät auttaa, mutta tie on pitkäjänteinen, eikä hektinen elämä saavuta kaikkia apua tarvitsevia. Vanhemmat koettavat auttaa, kummit ja sukulaiset – mutta jos heillä ei ole millä auttaa, tai takeita siitä, että elämäntapa muuttuu, niin eivät he loputtomiin pysty rahaa jakamaan

 

Toimeentulotuki on yksi, jolla autetaan sosiaalipuolella, mutta rajoitukset ovat tiukkoja. Jos perheellä on pankkilainaa, pikavippejä tai autovakuutus tai autolyhennyksiä, niitä ei huomioida toimeentuloa myönnettäessä. Auto kehotetaan ensin myymään tai vaihtamaan halvempaan, vaikka auto ei olisikaan viimeistä huutoa.

 

MLL huolehtii lapsiperheistä, mutta apu on köyhälle liian kallis ja tiedän, että sosiaalitoimisto on hylännyt äkillisen hoidon tarpeen maksun, koska ei ole löytynyt lastensuojelullisia perusteita. Äiti joutui menemään töihin viikonloppuna, mutta perui, kun ei saanut hoitajaa lapsilleen. Yhtä hyvin apua olisi voinut tarvita vaikka lääkäri käyntiin. Sama asia jos perhe haluaisi perhetyöntekijän kotiin, pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus, se on liian kovaa useimmille.

 

Haluaisin takaisin kodinhoitajat. Nuo kunnalliset, kunnolliset, kaiken osaavat lempeät puuhanaiset. He kun tulevat paikalle, niin äidiltä vierähtää taakka sydämeltä. Voi luottaa siihen, että lapset hoidetaan, he saavat ruuan ja huolenpidon. Koti on järjestyksessä ja ei tarvitse kelloa katsoa maksun vuoksi. Se olisi suuri apu köyhyyteen, sillä jos äiti voi hyvin, niin yleensä koko perhe voi hyvin. Näin se vain on.

 

Toinen merkittävä kädenojennus olisi tukea lapsia ja nuoria maksamalla heille harrastuksia. Jos lapsilla ja nuorilla on mieleistä, järkevää tekemistä, niin he tuntevat kuuluvansa johonkin. Pelkkä tietokone ei ole hyvä ajanviete, vaan soitto, tanssi, urheilu tai joku muu harrastus tukisi kasvua ja kehitystä. Monesta harrastuksesta voi löytyä se kaveri, joka kantaa eteenpäin vaikeuksissa ja harrastuksen kautta tapaa muita samanikäisiä ja aikuisia, jotka tukevat eteenpäin.

 

Molempia, sekä yksilö – että rakenteellista työtä varmasti molempia tarvitaan, mutta kokisin, että läheltä löytyisin ensin se suurin apu, sillä ruohonjuuritasolla asiat tunnetaan paremmin.

 

Nimimerkki Lasten on huominen

 

”Köyhät teillä on aina keskellänne”

 

Miten julman realistisesti ja laajakatseisesti Galilean mies otti kantansa. Sosiaalityötä tekevänä yhdyn edellä mainittuun täysin sydämin. Sosiaalityössä sydän on hyvin useinkin täynnä: Lähimmäisen eli asiakkaan murheita ja elämän polun kiikkeryyttä kun seuraa ei voi aina välttyä ajatukselta jonka mukaan niin sanotuista sosiaalitapauksista ei aina edes haluta eroon. He työllistävät meitä, ja todellakin tietty keskiluokka tuntee itsensä turvatuiksi, hyväosaiseksi ja paljon tyytyväisemmäksi kun toista ääripäätä edustavat kansalaiset ovat siinä näkyvillämme, työ-arjessamme, muistuttamassa meitä siitä kuinka meidän elämämme sentään onkaan ”parempaa”.

 

Itse tällä työ- ja elämänkokemukseltani laajentaisin köyhyyden käsitettä. Perustoimeentulotuen ja työmarkkina tuen oikeutetut asiakkaat ovat sentään meidän sossun tätien ja setien tiedossa ja hoidossakin. Heillä on tietyn vuosimäärän jälkeen oikeus uusiin silmälaseihin, romanivaatteisiin, pesukoneeseen jne. Mutta matalapalkkaiset yksinasujat, joilla kenties vielä on opintolainaa ja se nykyjan Daavidin tähti, eli merkintä luottotiedoissa, he repivät itsensä rikki yrittäessään kaikin voimin pysyä kiinni tässä systeemissä jota yhteiskunnaksi kutsutaan.

 

Työssä olevan, erityisesti jos kyse on asiakastyöstä, tulee näyttää ”ihmismäiseltä”. Hampaita on hoidettava jotta uskaltaa suunsa avata ja hymyillä, ja vaikkei muotimaailmaa seuraisikaan niin silti on pukeuduttava asiallisesti ja uskottavasti. Hiuksia tulee hoitaa ja laittaa – meitä suomalaisia kun ei ole siunattu paksulla, runsaalla hiuskruunulla. On lukuisia pieniä seikkoja jotka kertovat meistä muille ja vaatii paljon aikaa ja vaivaa jotta ensimmäiseksi et tulisi leimatuksi yhteiskunnan alimpiin. Ammatillinen uskottavuus on osittain myös kiinni ulkoisesta minästämme. Pääkaupunkiseudun suurimmat kirpputorit on kolutut ja tutut, Huutonetti on käytössä. Ja kaikki tämä vaiva vain sen vuoksi ettei tulisi ilmi kuinka lähellä taloudellista katastrofia seistään.

 

Väitän että ns. kunnon köyhilläkin on auttajansa, sen sijaan me jotka käymme pienipalkkaisessa työssä, maksamme laskumme ja yritämme senttiä venyttää mahdottomiin suorituksiin, me seisomme yhteiskunnassa yksin. Yksin pelkäämme milloin joudumme turvautumaan vaikkapa sairaalahoitoon perussairautemme kanssa, milloin pesukone tai imuri hajoaa sillä ilman kunnossa olevia luottotietoja et kykene hankkimaan mitään osamaksulla. Ja käteistäkään kun ei ole ollut käytössä vuosiin.

 

Mielestäni syrjäytymisen käsitettä tulisi tulkita avarammin kuin miten sitä nyt tulkitaan. Kyllä kyse on syrjäytyneisyydestä, tai ainakin osattomuudesta, jos et ole vuosikausiin omistanut televisiota (koska sinulla ei ole ollut mahdollisuuksia sen hankkimiseksi) etkä kahvipöytäkeskusteluissa työpaikalla osaa kommentoida ohjelmia tai sarjoja, toisten vuosittaiset lomamatkat keskustellaan puhki ja läpi, mutta itse et ole käynyt vuosiin pääkaupungin ulkopuolella. Listaa voisi jatkaa hyvinkin pitkälle.

 

Väitän, että tällaisessa elämäntilanteessa elävä sosiaalialan työntekijä ymmärtää melkoisen hyvin asiakkaittensa elämäntilanteita mutta hänelle itselleen ei ymmärtäjiä löydy. Tosin ei hän Daavidin tähteään julkisesti käytäkään vaan pitää hätänsä sisällään ka koettaa selvitä palkkapäivästä seuraavaan jne.

 

Aika ajoin mieleen iskee villi ajatus siitä, että laittaisi kaiken ns. laskiksi. Hankkisi itselleen potkut (mikäli sekään enää meille pienipalkkaisille olisi mahdollista, sijaisuuksia kun tuntuu olevan loputtomiin), hakisi itselleen sossun luukulta apua, saisi oman sosiaalityöntekijän johon voisi ongelmineen ripustautua, jättäisi velat maksamatta: – eihän luottotietoihin kuin tule se yksi merkintä. Ja siellähän se elämää vaikeuttamassa jo on.

 

Monesti kahvipöydässä työpaikalla katselen työtovereitani heidän jutellessaan suurella moraalilla asiakkaittemme osattomuudesta ja syrjäytymisestä. Tekisi mieleni sanoa, että katsokaapa tarkemmin, lähempääkin löytyy osattomuutta.

 

Näen usein kotikäynneillä sellaisia koteja, joihin minulla itselläni ei olisi ikinä varaa; Taulu-

TV:t, satelliittiantenni, auto pihalla – en kadehdi heiltä maallista mammonaa, mutta kieltämättä haikeutta koen. Opiskelinko minä vuosi tätä varten?

 

”Työtoverisi naapurihuoneesta”

 

Ei koskaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan

 

Tiedän, tiedän – en ole ammattilainen. Siis en ole toiminut koulutustani vastaavassa työssä sosiaalialalla päivääkään. Valmistuin sosiaaliohjaajaksi vuonna 1992. Haaveeksi jäivät lamassa kärvistelevän julkisen sektorin sosiaalialan työpaikat. Kolmikymppisenä naisihmisenä minulla kuitenkin oli vaihtoehtoinen mahdollisuus työllistää itseni. Synnytin kolme poikaa ja hoidin heitä koko yhdeksänkymmentäluvun. Sen jälkeen ei ole tarvinnut elätellä toiveita työmarkkinoille paluusta. Olen joutunut ilmeisen pysyvästi pöydän väärälle puolelle. Olin äiti kokopäiväisesti, tein keskeytymätöntä työtä vuorotta ilman vapaita. Pienten lasten lapsilisiä leikattiin ja kun mies sai työtä, minun kotihoidon tukeani leikattiin. Yhteiskunnan järjestelmä petti minut ja tunsin itseni arvottomaksi. Olen kironnut monet kerrat sosiaaliohjaajaksi opiskeluani. Miksi ihmeessä en opiskellut päivähoitajaksi. Olisin voinut hoitaa työkseni kunniallisesti toisten lapsia ja hoidattaa omat lapseni muilla ammatillisilla hoitajilla.

 

Kutsumukseni tekemään töitä paremmin ihmiselle sopivan yhteiskunnan puolesta on kivuliaasti yhä osa sisäistä todellisuuttani. Ulkoinen todellisuus lyö minua jatkuvasti silmille oudossa yhteiskunnallisessa roolissani, johon kuuluu täydellinen objektina oleminen, kielteiset määrittelyt toisensa perään, aktivointi- ja työmarkkinakelpoiseksi muokkaustoimenpiteet, työ ilman palkkaa kielteisten määrittelyjen perusteella, kontrolli, sanktioiden pelko ja työn teon taloudellinen kannattamattomuus Kela: n sovittelukäytäntöjen seurauksena ja pakko määrittää itseään kielteisen yhteiskunnallisen roolin kautta. Työttömällä ei saa olla ajatuksia, kykyä nähdä ja kritisoida yhteiskunnallisia ja lainsäädännöllisiä epäkohtia, eikä halua vaikuttaa ja tehdä työtä yhteiskunnassa olojen parantamiseksi. Asioiden kerrotaan olevan hyvässä hoidossa. Minusta tosin näyttää siltä etteivät ne ole. Kymmenen vuotta tätä samaa, eikä mitään kehitystä parempaan, ei jatkuvuutta, ei asennemuutosta ilman työtä ja kunnon toimentuloa eläviä kohtaan.

 

Järjestelmä määrittelee ihmistä kielteisesti pelkästään työmarkkinoilta putoamisen takia. Yksilön vikoihin ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tarkennetaan sitä ärhäkämmin, mitä kauemmin työttömyys kestää. Järjestelmä passivoi toimintatavoillaan ja syrjäyttää ihmisen omasta toimijuudestaan ja toimintakyvystään. Aktivointi sanana antaa ymmärtää, että olet passiivinen ja ongelmasi johtuvat siitä. Projektit saarnaavat avointen työmarkkinoiden taivaasta, jonne valitut pääsevät. Lääke köyhyyteen on työllistyminen. Käytännössä työllistyminen on taloudellinen riski, eikä pieni palkka monesti riitä elämiseen. Yksinkertaisesti tarvitaan toimivia sosiaaliturvan ja työn yhdistämisen malleja. Esimerkiksi sovitellun päivärahan käytäntöä on helppo kehittää kannustavammaksi verotuksella ja oikeudella tehdä työtä ilman, että jokainen palkkaeuro vähentää tukea viisikymmentä senttiä.

 

Lainsäädäntö ja sen toimeenpano ei saa muodostaa halpatyövoimareserviä, jolla ei ole oikeutta palkkaan työstään ja jota voidaan syrjiä loputtomasti työmarkkinoilla. Kelpoiseksi työhön ei pidä tulla lokeroimalla nk. työtön alimmaiseen kastiin viidensadan työttömyyspäivän jälkeen tai määrittelemällä hänet työkyvyltään vajaaksi ja tuottamattomaksi. Meillä on jokaisella henkilökohtainen toimintakyky. Ongelmat syntyvät siinä kohdassa, kun olemassa olevaa toimintakykyä ei voi käyttää.

 

Nykyisillä käytännöillä työn puuttumisesta johtuva taloudellinen köyhyys alkaa pian johtaa henkiseen ja sosiaaliseen köyhyyteen. Kun raha loppuu, loppuu myös vapaus toimia ja mahdollisuudet kapeutuvat kaikilla elämän alueilla. Eikä köyhän kyykyttäminen palauta puuttuvia hyvän elämän edellytyksiä. Sellaista palvelua ei ole vielä keksitty, jolla kadotetut ihmisoikeudet ja kansalaisuus palautetaan. Heikossa tilanteessa olevan ihmisen ohi, läpi ja yli on liian helppo kävellä ja toimia. Mikään ei ole pahempaa kuin tulla syrjäytetyksi omasta toimijuudestaan omassa elämässään – myös ja erityisesti silloin kun on heikoilla. Ihminen muuttuu näkymättömäksi – itselleenkin.

 

Järjestelmää on rakennettava myönteisen toimijuuden palkitsemisen suuntaan. Mikään ei tee ihmiselle niin hyvää kuin itse omalla toiminnallaan toimeen tulonsa ansaitseminen ilman kielteisten määritelmien painolastia. Samoin hänen on voitava määritellä tarpeensa ja hyvinvointinsa itse. Näiden itse määriteltyjen asioiden toteuttamiseksi hänen on voitava toimia ja näitä toiminnan edellytyksiä järjestelmän käytäntöjen pitää pystyä luomaan. Myönteinen osallisuuden kokemus on ihmiselle henkisesti ja sosiaalisesti yhtä tärkeää kuin ravinto ja vesi ruumiille. Eikä ihmisen aika ole viidensadan päivän päästä vaan tänään ja koko ajan. Ihmisen on voitava määritellä itsensä yhteiskuntalaiseksi ja kansalaiseksi. Yhteiskunta olemme me oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

 

Anna-Liisa Paukkonen

 

Köyhyys ja syrjäytyminen

 

Monilla mielenterveyskuntoutujilla on vaarana köyhyys ja syrjäytyminen. Tämä näkyy hyvin tilastoista. Mielenterveys syistä kuntoutustuella olijoista 75% päätyy eläkkeelle. Työssäni Mielenterveyden keskusliitossa Ammatillisen kuntoutumisen tukipiste Amoksessa työ- ja koulutusvalmentajana olen huomannut, että jo pienellä valmennuksella 50 % osallistujista pääsee opiskelemaan tai töihin.

 

Valmennus perustuu toivoon, oman arvon tunteeseen, itsensä hyväksymiseen ja arjen onnistumisen kokemuksiin. Kun ihminen saa arkensa toimimaan ja kokee elämänsä merkitykselliseksi, alkaa opiskelu ja työkin muuttua todeksi.

 

Mielenterveyden häiriöihin sairastuneen työkykyyn voi vaikuttaa huomattavasti. Muissa esim. fyysisissä sairauksissa työkyky on useammin vakiintunut tietylle tasolle. Ympäristö, läheiset ja ammattilaiset voivat olla tukemassa mielenterveyden häiriöihin sairastunutta parempaan työkykyyn. Joskus työkyky voi parantua paremmaksi kuin mitä se oli ennen sairautta.

 

Jotta kuntoutujan työkyky voisi parantua, tulisi kuntoutujalla olla toivoa ja minäkuvana ”jonain päivänä olen töissä”. Nämä ovat yksi niitä haasteellisimmista nykypäivän Suomessa. Tosi monet kokevat tilanteensa toivottomaksi. Lisäksi minäkuva on monella ”minusta ei ole enää mihinkään” tai ainakin se sisältää paljon kysymysmerkkejä. esim. ”onkohan minusta enää mihinkään?”. Muutosta parempaa nykytilanteeseen verrattuna saataisiin viemällä toivoa ja tietoa kuntoutujille. Kaikilla on mahdollisuus löytää arkeensa mielekästä toimintaa, on se sitten työtä, koulutusta, vapaaehtois- tai harrastustoimintaa.

 

Yhteiskuntaan kuulumisen tunne ja tähän läheisesti liittyvä omanarvon tunne ovat nekin erittäin merkittäviä paremman työkyvyn saavuttamisessa tai kuntoutumisessa ylipäänsä. Jokainen on tärkeä yhteiskunnan jäsen riippumatta siitä mitä tekee. Liian monet liittävät yhteiskuntaan kuulumisen työllistymiseen. Oma olemassa olo ei ole oikeutettua, jos ei ole hyödyllinen eli töissä. Tähän liittyy usein se erityispiirre, että toisille esim. työttömille voidaan olla hyvinkin empaattisia ja ymmärtäväisiä. Omalla kohdalla työttömyys on kuitenkin suuri häpeä. Näin kokeville työllistyminen on helposti väkisin yrittämistä ja sairastuttava tekijä.

 

Varsinkin nuoret ovat omaksuneet liiankin hyvin yhteiskunnan kovat arvot. Suomessa on toki monia muitakin arvoja, mutta niiden välittämisessä nuorille on surkeasti epäonnistuttu. Siksi aikuisten päivittelyt nuorten suhtautumisesta esim. työhön ja vapaa-aikaan ovat erittäin epäoikeudenmukaisia. Meidän aikuisten tulisi kohdistaa arvosteleva silmä omaan napaamme. Emme ole pystyneet välittään monipuolisia arvoja ja työn tekemisen mahdollisuuksia.

 

Työssäni pystymme vuosittain valmentamaan n.80 kuntoutujaa. Samanlainen tarve on kuitenkin tosi monella, jotka joutuvat kohtaamaan opiskelun ja/tai työllistymisen haasteen pienentyneillä voimavaroilla. Minusta valmennuksen tulisi olla jokaisen avohoidossa olevan oikeus. On kuitenkin yllättävän vaikeaa saada päättäjät vakuuttuneiksi, että tähän valmennukseen kannattaa tarttua ja monistaa se läpi koko valtakunnan. Jos he näkisivät ja kokisivat saman minkä minä työssäni, olisi rahoitus jo huomenna päätetty. Valmennuksen avulla säästettäisiin valtavasti yhteiskunnan varoja sekä vähennettäisiin inhimillistä kärsimystä, syrjäytymistä ja köyhyyttä.

 

Jyrki Rinta-Jouppi

 

Köyhyys – yhtä nöyryytysten ketjua

 

Meitä sosiaalityöntekijöitä on usein arvosteltu hyväosaisiksi ja keskiluokkaisiksi ja ettemme ymmärrä mitä köyhän elämä Suomessa todellisuudessa on. Itse olen työläisperheestä lähtöisin ja useissakin elämäni vaiheissa olen tulotasoltani ollut köyhäksi luokiteltu. Mutta minulla on ollut mahdollisuus opiskella itselleni ammatti, jossa työllistyy ja vaikkei palkka todellakaan ole huikea, köyhyydestä en kuitenkaan voi omalla kohdallani enää puhua. Olen säästynyt vakavilta sairauksilta ja mielenterveyden järkkymiseltä, mutta uskon, että mikäli joku asia elämässäni olisi mennyt toisin, voisin aivan hyvin tällä hetkellä olla asiakkaitteni kanssa samassa asemassa.

 

Näen ja tapaan työssäni aikuissosiaalityössä päivittäin ihmisiä, jotka tulotasoltaan ovat selkeästi köyhiä. Heidän elämänsä on usein yhtä nöyryytysten ketjua. Yhteiskunnan etuudet riittävät juuri ja juuri päivittäiseen selviytymiseen. Ei ole mahdollisuuksia virkistäytymiseen, itsensä kehittämiseen, pieneenkään ylimääräiseen iloon. Matkustelusta Suomessakin voi yleensä vain haaveilla, perhejuhlien järjestäminen voi olla mahdotonta. Kaupan kassalla joutuu tuskanhiki otsalla laskemaan, riittävätkö rahat nyt näihin ostoksiin. Ostoksia voi joutua palauttamaan, mikä on muiden asiakkaiden edessä nöyryytyksen huipentuma. Kaikki ilo ei ole ostettavissa rahalla, sen jokainen tietää, mutta olisi silkkaa hurskastelua väittää, etteikö raha kuitenkin toisi paljon iloa elämään. Rahalla voi ostaa huolettomuutta ja mielenrauhaa: kun kykenee taloudellisesti kuta kuinkin selviytymään ja kenties joskus hankkimaan jotakin, mikä ei ole aivan välttämätöntä, pystyy saamaan elämästä enemmän irti.

 

Mahdollisuudet vaikuttaa köyhyyteen ovat auttamisen ammattilaisillakin rajalliset. Ainoa todellinen keino torjua köyhyyttä on työ ja siitä saatava kunnollinen palkka, palkka jolla pystyy selviytymään ilman yhteiskunnan tukia. Mutta tällainen palkka on kouluttamattomalle, myöhäiskeski-ikäiselle pitkäaikaistyöttömälle mahdoton saavuttaa, tällainen palkka ei ole edes mikään vaihtoehto. Vaikka ihminen olisi tunnollinen, nöyrä ja rehellinen koko ikänsä ja opiskelisi pitkän koulutuksen avulla itselleen ammatin, mikään ei nykyään takaa sitä, että saisi kunnon palkkaa ja välttyisi köyhyydeltä. Sairaus, riippuvuus, horjuva mielenterveys tai yksinkertaisesti vain huono onni voi sysätä köyhyyteen periaatteessa kenet tahansa, joka ei ole kultalusikka suussa syntynyt.

 

Toimeentulotuki on tietenkin yksi sosiaalityön keino, mutta ne summat, mitä toimeentulotukina voidaan myöntää, ovat vain pisaroita valtavana vellovassa köyhyyden meressä. Joskus voi tosin pienikin summa sysätä liikkeelle prosessin, joka voi johtaa asiakkaan elämän muuttumiseen. Tietyssä ahdistavassa tilanteessa saatu pienikin rahallinen apu voi olla korvaamaton. Toimeentulotuella ei kuitenkaan voida poistaa köyhyyttä vaikka sen syihin ja seurauksiin jonkin verran voidaankin vaikuttaa.

 

Syyllistäminen ja hurskastelu eivät auta köyhien asemaa. Tiedän varsin hyvin, etten itse selviäisi työttömyysturvan ja toimeentulotuen varassa ainakaan silloin, kun on lapsia elätettävänä. Miten voisin vaatia tätä asiakkailtani? Jotkut heistä ovat kohtuullisen tyytyväisiä osaansa, mutta he ovat useimmiten yksineläviä, velattomia ihmisiä, joilla ei ole esim. suuria terveydenhuoltomenoja. Asiakkaani, joilla on lapsia, useimmiten unohtavat kokonaan omat tarpeensa, jotta lapsilla olisi

siedettävät vaatteet ja mahdollisuus harrastaa ja olla suunnilleen tasaveroinen muiden lasten kanssa.

 

Nöyryytysten ketju kulkee sukupolvesta toiseen yhä useammin. Raha tulee entistä enemmän rahan luo. Työt, joissa vähemmälläkin koulutuksella pystyy itsensä ja muitakin elättämään, ovat katoavaa lajia jatkuvan rakennemuutoksen Suomessa. Onko köyhyyttä enää edes halua vähentää, koska köyhä on helppo pitää nöyränä ja hänestä on helppo hyötyä? Köyhyys on hyvä vaalivaltti poliitikoille, jokainen voi vakuuttaa juuri hänen puolueensa pyrkivän kaikin keinoin köyhyyden vähentämiseen. Köyhän avulla on helppo moralisoida esim. sosiaalietuuksien väärinkäyttöä. Nekin summat ovat mitättömiä verrattuna niihin summiin, joita jotkut tässä maailmassa tienaavat nimenomaan köyhyydestä hyötymällä. Miksi muuten tehtaita siirrettäisiin halvan työvoiman maihin, ellei joku tästä korjaisi potin? Pelkäänkin, että köyhyys on tullut jäädäkseen: sen avulla saadut voitot ovat joillekin niin valtavat.

 

Jos haluamme köyhyyttä edes hitusen vähentää, en löydä muuta keinoa kuin koulutuksen. Vaikkei koulutus olekaan portti onneen eikä oikotie pois köyhyydestä, sosiaalitoimen ja koko muun yhteiskunnan olisi kaikin keinoin satsattava siihen, että kaikki, jotka kynnelle kykenevät, saisivat kunnon koulutuksen. Uskon tästä koituvan yhteiskunnallisen hyödyn hakkaavan käytetyt kustannukset moninkertaisesti.

 

Sanna Salonen

 

Köyhyyttä etsimässä

 

Länsimaisessa kulutuskulttuurissamme köyhyydestä on tullut kirosana, joka pitää poistaa niin meiltä kuin muualta. Köyhyyden ollessa syvää, ei voida juurikaan puhua ihmisarvoisesta elämästä, mutta siitä huolimatta näkemys köyhyydestä on usein materialla saavutettavaan elintasoon kietoutuva ja siksi hyvin kapea.

 

Pohdin kirjoituksessani auttamisideaalin rakentamaa köyhyyskäsitettä ja länsimaista ymmärrystä köyhyydestä – sitä, mikä erottaa meidät heistä vai erottaako sittenkään mikään? Onko köyhä lopulta se, joka ei omista kuin ilman jota hengittää vai se, joka haluaa enemmän? Köyhyys ei saa toimia peilinä auttamisen tarpeelle, vaan köyhyyden takana on nähtävä ihminen, joka tarvitsee tukea elämäntilanteessaan. Köyhyys määrittelee ihmistä pinnalta, mutta ihmisellä itsellään on lopulta valta määritellä itsensä ihmisyyden pohjalta.

 

Ymmärrys köyhyydestä länsimaiselle ihmiselle rakentuu usein median kautta luonnonkatastrofien tuhoamissa valtioissa tai kehitysavun turvin elävistä Afrikan maista. Se saa ihmisen kiemurtelemaan paremmuudentunteessaan ja köyhyydestä tulee mörkö, jota tulee kaikin keinoin välttää. Köyhyyden takaa yksittäisen ihmisen ihmisarvo ei näy, koska sitä ei haluta nähdä. Näkemällä köyhän, voimme turvallisesti jatkaa oleilua tuossa paremmuudentunteessa, jota lienevät jo aikojemme alun ihmiset tunteneet. Suostumalla näkemään köyhyyden takana ihmisen, näemme itsemme.

 

Olemme erehtyneet uskomaan, että materia ja suoritukset määrittelevät ihmisarvomme. Suomalaista yhteiskuntaa kuvaa luokattomuus, mutta tasa-arvoisten asenteiden takana nuo näkymättömät luokka-arvot tulevat aina elämään omaa elämäänsä, koska on helpompaa määritellä arvonsa asemastaan kuin ihmisyydestään käsin. Korkeammassa sosioekonomisessa asemassa oleminen luo helposti paremmuudentunteita alempia sosiaaliluokkia kohtaan, jolloin alemmassa asemassa olevat ihmiset käyttävät peilinä itseään varakkaampia ja näkevät itsensä heidän silmin. Missä on keskinäinen kunnioitus vai onko sitä ikinä ollutkaan? Löytäessämme ihmisarvon, tunnustamme sen samalla muille, eikä meidän tarvitse kokea häpeää asemastamme, mutta paremmuuden kaavusta riisuuntumista se vaatii.

 

Itsen peilaaminen muihin on toki luonnollista ja vertaaminen on myös oman onnettomuutemme onni, mutta on myös helppo astua ansaan ja luulla olevansa parempi tai huonompi kuin muut. Kun asiakas ymmärtää oman arvonsa, on mahdollista pyrkiä inhimillisesti kohti hänen määrittelemiään tavoitteita. Vähäiset resurssit ja raadollinen todellisuus ovat tietenkin syitä vedota ihmisarvoisen todellisuuden mahdottomuuteen, mutta toisen ihmisarvon tunnustaminen ja kohtaaminen hetkessä ovat ilmaisia kuten myös muilta saatava hyväksyntä oman ihmisyyden oivaltamisessa. Nämä ovatkin tulevaisuuden sosiaalityöntekijänä tärkeimpiä avaimiani syrjäytymisen ehkäisyssä ja köyhyyden kohtaamisessa.

 

On luonnollista tuntea parempiosaisuutta silloin, kun näkee selvästi toista kohdeltavan väärin. Kyse on kuitenkin siitä, kohteleeko asiakastaan omasta paremmuudestaan käsin toimien peilinä asiakkaan ”huonommuudelle” vai tunnustaako tämän ihmisarvon ja oikeuden määritellä itse oman hyvän elämänsä perustan. Köyhyyden ytimessä on mielestäni kyse juuri tästä, että me emme voi määritellä toisen ihmisen puolesta mikä hänelle on köyhyyttä tai määritellä häntä köyhyytensä kautta, mutta voimme kunnioittaa hänen ihmisyyttään itsemme kautta. Olemalla rehellinen itselleen, köyhänä tai rikkaana, on jo ihmisarvon lähteellä.

 

Pohdintaani köyhyydestä liittyy vielä kysymys, salliiko omistamisen ja suoritusten perusteella ihmisarvoa määrittelevä yhteiskunta edes köyhyyttä vai näkyykö se ongelmana, jolloin köyhyydessä elävät ihmisetkin nähdään ongelmina? Köyhiä integroidaan takaisin ”normaalin” piiriin, jolloin voidaan tulkita, että köyhyyttä ei sallita ja köyhä ei saa olla. Kun ajattelumme perustaksi on juurtunut materialismin luoma hyvinvointi voi olla vaikeaa ymmärtää toisenlaista tapaa elää, saati hyväksyä yhteiskunnassa muiden kustannuksella eläviä ”loisia”. On paradoksaalista, miten tunnemme surua nälkää kärsiviä ihmisiä kohtaan, mutta emme salli omien silmiemme alla eläviä köyhiä! Kun on aika tarttua hukkuvaa kädestä pitää todella valita, auttaako vai ei. Todennäköisesti mieluummin autamme, kokien vastavuoroista ihmisyyttä jäämättä sen enempää kiitollisuuden velkaan kenellekään. Voimme siis ymmärtää, että auttamisen joskus vastenmielisyyteen liittyvien tunteidenkin takana piilee se mittaamaton ihmisarvo, joka ei vain länsimaissa vaan myös muualla on unohtunut.

 

Pyrimme kohti särötöntä yhteiskuntaa, jossa pinnan alle jäävät ikuisuusongelmat. Puhe esimerkiksi siitä, ettei yhteiskumme kestä nuorten syrjäytymistä työelämästä, on kestämätöntä. Se on omiaan synnyttämään syyllisyyttä ja katkeruutta eikä suinkaan rohkaise toimimaan yhteiskunnan hyväksi. Onneksi tosin toisenlaisia näkemyksiäkin on. Se, miten katsoo muita ja miten puhuu heistä vaikuttaa siihen, miten he katsovat itse itseään.

 

Anu Sianoja

 

Ei almuja vaan pitkäjänteistä köyhyydenpoistoajattelua

 

Köyhyys on suhteellista. On ihmisiä, jotka jatkuvasti ilmaisevat olevansa köyhiä. Käytettävissä olevat käteisvarat ovat pieniä. Samanaikaisesti maksetaan omistusasuntoa ja mahdollisesti kesämökki-, auto- ja venelainaa. Tämä on mitä suuremmassa määrin itse aiheutettua lumeköyhyyttä.

 

Jotkut joutuvat tilapäisesti taloudellisesti tiukkaan paikkaan. Totuttuun elintasoon ei olekaan hetkellisesti varaa. Nämäkään henkilöt eivät ole köyhiä sanan varsinaisessa merkityksessä.

 

Todellisia köyhiä ovat vuosi toisensa jälkeen toimeentulotuella eläjät. Olkoot syyt tähän riippuvuuteen yhteiskunnan avusta mitkä tahansa. Toimeentulotuki riittää juuri ja juuri elämiseen mutta ei paljon muuhun. Kodintarvikkeet kuluvat, on luovuttava monesta asiasta, jopa haaveistaan.

 

Miksei sitten kukaan tee mitään? Onko Suomi hyvinvointivaltio? Sosiaaliturva on ajettu sille tasolle, että yhä suurempi joukko joutuu hakemaan ja elämään toimeentulotuella.

 

Köyhyys on nähtävä suurempana kokonaisuutena kuin kuukausittaisen toimeentulotukihakemuksen käsittelynä. Sosiaalityöntekijöiden kädet ovat sidottu valtiovallan ja kunnan määräysten noudattamispakolla. Harkinnanvaraisenkin toimeentulotuen myöntämiseen liittyy määräyksiä ja ohjeistuksia, joita sosiaalityöntekijä ei voi ohittaa.

 

Sosiaalityöntekijä on palokunta, joka sammuttaa akuutin maastopalon. Se kytee ja roihahtelee ajoittain liekeiksi. Taas sammutetaan. Maaperä ei tuota kytevänä mitään, mitä voisi hyödyntää ravintoketjussa. Eikö maaperän omistajan olisi jo korkea aika myöntää, että Suomessa on todellista köyhyyttä ja miettiä pitkäjänteisiä ratkaisuja tämän eriarvoisuuspesäkkeen kitkemiseksi?

 

Eira Toukola