Sosiaaliturva 1994

Sosiaaliturva 20/1994


Maskuliinisuuden kurjuus

Jorma Sipilä

Miten on mahdollista, että miesten etuoikeuksista ja vapauksista ei seuraa onnea ja hyvinvointia kaikkien miesten elämään? Miesten menestys taloudessa, politiikassa ja etujärjestöissä on itsestäänselvä asia lapsellekin, joka on joskus avannut television. Menestyksestä huolimatta tai sen vuoksi voidaan puhua miesten kurjuudesta, joka liittyy sosiaalisiin ongelmiin.

Miehet näyttävät olevan se heikko sukupuoli, joka ei selviydy maailmassa, joka on yliedustettu vankiloissa sekä asunnottomien ja itsensä surmanneiden keskuudessa. Esimerkiksi Ruotsissa 98 prosenttia vangeista, 94 prosenttia alkoholisteista, 78 prosenttia huumeiden käyttäjistä ja kaksi kolmasosaa itsemurhan tehneistä on miehiä. Suomessa itsemurhien miesenemmyys on Ruotsia korkeampi, miesten osuus on miltei neljä viidesosaa ja kansainvälisenä erikoisuutena miehet ovat naisia edellä itsemurhan yrittäjinäkin. Naiset sen sijaan johtavat kyllä monia sairastavuustilastoja, ja poikkeavuuden osalta voidaan todeta, että psykiatrisissa sairaaloissa on yleensä enemmän naisia kuin miehiä.

Äskeisiä lukuja käytetään usein miesten elämän kurjuuden todistajina, mutta näin suoraviivaisesti ei pitäisi tehdä. Listahan ei ole miköön yksioikoinen miesten kurjuusluettelo. Esimerkiksi ihmiset ovat vankilassa yleensä sen kurjuuden takia, mitä he ovat aiheuttaneet muille. Vaikka miehet esimerkiksi yleensä tappavat toisia miehiä, he kuitenkin tappavat myös naisia paljon useammin kuin nämä miehiä. Sopii myös kysyä, onko alkoholistin kurjuus vain henkilökohtaista?

Miesten ongelmia kuvaavia lukuja on joskus yritetty kiistää sillä, että tilastot ovat harhaisia. En kuitenkaan tiedä yhtään tutkijaa, joka nykyään väittäisi vakavissaan, että naiset kyllä tekevät yhtä paljon rikoksia kuin miehetkin mutta eivät vain jää kiinni, tai juovat yhtä paljon mutta salaa.

Maskuliinisuus vahingoittaa miehiä itseään

Miten maskuliinisuus vahingoittaa miehiä itseään? Tämä on keskeinen teema kriittisessä miestutkimuksessa. Varsinkin tämän suuntauksen alkuvaiheessa jotkut miesten ongelmia käsittelevät terapeutit uskoivat siinä määrin tämän teeman merkitykseen, että he ajattelivat, että miesten suorastaan kannattaisi oman itsensä takia luopua etuoikeuksistaan. Tasa-arvoisessa maailmassa miehet voisivat paremmin. Myöhemmin sosiologisemmin maailmaa katselleet tutkijat taas ovat väittäneet, että miehet hyötyvät nykytilanteesta niin paljon että on typerää kuvitellakaan heidän olevan valmiita luovuttamaan etuoikeutensa vapaaehtoisesti.

Seuraavassa keskityn maskuliinisuuden tutkimuksesta löydettävissä oleviin selityksiin siitä, miten maskuliinisuuden voi nähdä voimistavan miesten sosiaalisia ongelmia. Koko tarkastelun pohjana on ajatus, että maskuliinisuus sitoo miehen toimintaa: Näin tapahtuu sen vuoksi, että monille miehille on tärkeää yrittää olla korostetusti miehiä, mutta maskuliinisuuden ihannenormit ovat suhteellisen kapeat.

Rajoittuneet sosiaaliset suhteet

Yksi maskuliinisuuden tutkimuksen useimmin toistuvia teemoja on miesten sosiaalisten suhteiden rajoittuminen modernissa kulttuurissa. Kahden miehen välisen syvän ystävyyden oletetaan nykytutkimuksen mukaan muuttuneen 1800-luvun aikana hyvin harvinaiseksi ja paheksuttavaksi ilmiöksi. Muutos liittyi samanaikaiseen homofobian nousuun.

Miesystävyksiä alettiin epäillä homoiksi ja miehet alkoivat karttaa läheistä vuorovaikutusta toisten miesten kanssa – ei ainoastaan fyysistä vaan myös psyykkistä vuorovaikutusta. Naisten kohdalla ei vastaavaa muutosta tapahtunut.

Homofobian synty ja sen syyt ovat yksi maskuliinisuuden tutkimuksen suuria kysymyksiä, jotka odottavat tyydyttäviä selityksiä. Mikä osuus oli sääty-yhteiskunnan vaihtumisella kapitalistiseksi kilpailutaloudeksi, mikä työväen solidaarisuuden tietoisella hajottamisella, mikä lääketieteen uusilla sairausdiagnooseilla, mikä tietoisella kodin ja perheen keskeisyyden vahvistamispolitiikalla ja mikä jollain muulla, sitä ei tiedetä.

Joka tapauksessa tiedetään hyvin, että miehet ovat paljon toisten miesten seurassa, mutta karttavat pitkälti keskustelua henkilökohtaisista asioistaan. Erityisesti he välttävät ottamasta käsittelyyn sellaisia aiheita, jotka voisivat uhata heidän sosiaalista statustaan miesten piirissä. Miehet eivät mielellään puhu ongelmistaan toisten miesten kanssa ja tavallisimmin miehen paras ystävä on oma vaimo. Tämä merkitsee sitä, että yksinäisillä miehillä on hyvin vähän tapoja puhua avoimesti heitä vaivaavista asioista ja etsiä rakentavia ratkaisuja ongelmiinsa keskustelun avulla. Voidaan hyvin olettaa, että vähemmän rakentavien ratkaisumallien todennäköisyys kasvaa yksinäisillä miehillä.

Miesryhmät eivät paljonkaan käsittele henkilökohtaisia sosiaalisia ongelmia, mutta sen sijaan saattavat olla halukkaita tuottamaan ongelmia muille. Norbert Elias ja Eric Dunning ovat kuvanneet sellaisia miesryhmiä, jotka voidaan määrittää voimakkaasti maskuliinisiksi. Ne kuuluvat rakenteeltaan homogeeniseen yhteiskuntaan, jossa kanssakäyminen on selvästi jakautunut sukupuolen, iän ja paikan mukaan. Nyky-Euroopassa tällainen tilanne esiintyy tavallisesti vain korostetun työväenluokkaisilla asuinalueilla – sellaisilla, joita Suomessa ei juurikaan ole. Näissä oloissa pojat ja nuoret miehet saavat kasvaa omassa ympäristössään keskenään pitkälti ilman aikuisten läsnäoloa. He rakentavat oman maskuliinisen kulttuurinsa, jota leimaa hyvin vahva me-henki.

Maskuliinisuus on korostuneesti fyysistä ja ulkoisesti näyttävää. Ryhmän sisäinen hierarkia perustuu fyysiseen voimaan. Miehet suhtautuvat muihin miesryhmiin vihamielisesti ja naisiin vähättelevästi. Suhteet kaikkiin suuntiin ovat usein väkivaltaisia. Väkivalta on keskeinen teema ja motiivi elämässä – ei kuitenkaan niinkään surun vaan ennen kaikkea ilon aihe. Esimerkiksi englantilainen jalkapalloväkivalta on tämän elämänmuodon ilmentymä, jolla on perinteitä niin pitkältä ajalta kuin pallopelejä on Englannissa pelattu.

Maskuliiniset normit – millainen miehen tulee olla

Odotukset siitä, millainen miehen tulisi olla, eivät ole nekään mikään yksioikoinen selitysperusta miesten ongelmille. Perinteinen ajattelutapa psykotieteissä on ollut sellainen, että hyvin kehittynyt maskuliinisuus takaa miehelle tasapainoisen elämän ja kehityshäiriöt taas johtavat ongelmiin. Tästä lähtökohdasta on esimerkiksi raiskauksia selitetty maskuliinisuudeltaan heikkojen surkimusten teoiksi. Heidän sukupuolinen vetovoimansa on alhainen tai seksuaaliviettinsä kieroutunut, mutta jostain syystä he kuitenkin kaipaavat seksuaalista tyydytystä.

Kriittisen maskuliinisuuden tutkimuksen piirissä taas ollaan hyvin taipuvaisia ajattelemaan päin vastoin – maskuliinisuuden normi on itsessään ikään kuin Moolokin kita, joka aina vaatii mieheltä enemmän kuin mihin hän pystyy. Tämä perspektiivi on saanut tukea tutkimuksista, jotka kertovat, että raiskaajat ovat itse asiassa naisvihaajia, heteroseksuaalisia väkivallasta ja alistamisesta nauttivia miehiä, jotka eivät ole mitenkään erityisessä seksuaalisen kanssakäymisen puutteessa. Raiskauksessa on enemmän kysymys väkivallasta kuin seksistä.

Halun kohteet rajattomia

Maskuliinisuudella on läheinen yhteys valtaan, rahaan ja maineeseen. Mies on ikään kuin enemmän mies, jos hänellä on valtaa, rahaa ja kunniaa. Immanuel Kant nimitti aikanaan näitä kolmea seikkaa haluiksi ja erotti ne tarpeista. Tarpeilla ja haluilla on sellainen ero, että halun kohteet ovat rajattomia, niitä voi aina haluta lisää. Se, joka himoitsee valtaa, rahaa ja mainetta, ei voi koskaan saada niitä tarpeeksi.

Maskuliinisuus on valtaa, nämä kaksi ilmiötä ymmärretään kulttuuripiirissämme melkeinpä synonyymeiksi. Siitä seuraa kaksi ongelmallista asiaa. Yksi on se, että vallanjanolle tulee ikään kuin lisäulottuvuus: enemmän valtaa ei ole ainoastaan sitä itseään vaan myös enemmän mieskulttuurissa tuiki tärkeäksi arvostettua maskuliinisuutta. Maskuliinisuuskin on ikään kuin rajaton halu, sitäkin voi hankkia enemmän ja enemmän.

Toiseksi mies ilman valtaa – mies, joka alistuu, ei ole tästä perspektiivistä oikea mies. Tämä lähtökohta on enemmän kuin ongelmallinen niille miehille, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia saada yhteiskunnallista valtaa. Miehisyys edellyttää, että valtaa on oltava. Yhteiskunnan marginaalissa ainoa hankittavissa oleva vallan resurssi on yleensä fyysinen voima ja ainoa käytettävissä oleva vallan laji väkivalta. Väkivalta ja alistaminen ovat keinoja osoittaa olevansa mies. Ja joka tapauksessa vastarinta ja kapinointi ovat miehekkäämpää kuin alistuminen. Jos koulussa ei pärjää, on parempi muuttua häiriköksi kuin tyytyä olemaan mitättömyys.

Valtaan liittyvä keskeinen normi on, että miehen tulee olla autonominen. Mies edellyttää itseltään, että hän on itsenäinen, selviytyvä ja täysivaltainen yhteiskunnan jäsen. Siihen häntä kasvatetaan pienestä pitäen. Pojan itsenäistymispyrkimyksiä tuetaan ja hänen ajankäyttönsä on erinomaisen vapaata vanhempien kontrollista. Sääntöjen rikkomuksia katsotaan läpi sormien. Sen sijaan kukaan ei sano: ”No, tytöt nyt ovat aina tyttöjä.”

Autonomiakin on kovin kaksipiippuinen asia. Itse asiassa monet pohjalla olevien miesten itselleen ja muille aiheuttamat ongelmat ovat mahdollisia siksi, että he ovat tavallaan todella autonomisia. Kukaan ei määräile eikä mikään sido heitä yhteiskuntaan: he ovat vapaita monesta asiasta vaikkakaan eivät vapaita saavuttamaan juuri mitään.

Yhteiskuntaan sidotun miehen taas on esimerkiksi vaikeaa juoda itseään nopeasti alkoholistiksi, sillä ainakin työaikana pitää olla selvin päin. Rikoksia taas ei viitsi tehdä, sillä on ikävää, jos naapurit ja työkaverit saavat tietää kiinnijäämisestä. Suurin osa miehistä työskentelee organisaatioissa, joiden tarjoama autonomia on suhteellisen niukka, mutta heillä on kuitenkin toimiva, vastavuoroinen suhde yhteiskunnan kanssa.

Kysymys autonomiasta keskeinen

Nancy Chodorowiinviitaten monet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten oletus autonomisuudesta vaikeuttaa kasvamista mieheksi. Tyttö voi yleensä ottaa äidistään itselleen samastumiskohteen, jonka mallia hän seuraa katkoksetta. Sen sijaan poika saa pian oppia ympäristöltään, että äidin kaltaiseksi ei sovi tulla. Hän oppii korostamaan eroa äidin sukupuolen ja itsensä välillä. Hänen pitäisi kasvaa olennoksi, jonka malli kaikessa autonomisuudessaan on monessa tapauksessa huonosti läsnä. Erään tulkinnan mukaan mies ei ole tärkeä pojan kasvuympäristössä siksi, että poika näkisi, millainen tosimiehen on oltava, vaan siksi, että hän näkisi, ettei elävä mies muistuta kovinkaan paljon television tarjoamaa tosimiehen mallia.

Seurattuani suomalaisen miehen syrjäytymistä koskevaa keskustelua on kysymys autonomiasta alkanut tuntua minusta entistä keskeisemmältä. Yksi kulttuurillemme tyypillinen ongelma tuntuu olevan, että suhteellisesti liian monet miehet eivät pääse autonomiavaiheeseen – siirtymä itseohjautuvaksi aikuiseksi ei onnistu. Mies takertuu syntymäkotiin tai äitiin tai vaimoon tai pulloon, mutta tämä riippuvuuskin on sietämätöntä. Miksi näin käy? Onko normi miehelle kuuluvasta autonomiasta liian kova vai suomalainen kasvatus/koulutus liian nujertavaa, sitä en kuitenkaan osaa mennä arvioimaan.

Vallan ja autonomian vastakohta on riippuvuus. Riippuvuus ei ole miehekästä. Jo eläkeläisyys on riskitekijä, mutta suoranainen riippuvuuden kauhu voi kohdistua hoidettavana oloon. Se, ettei selviä jokapäiväisistä toiminnoistaan itse, voidaan kokea vajavaisuudeksi maskuliinisuudessa.

Kokemuksen ahdistavuutta voi ajatella myös sitä taustaa vasten, että jos ei ole itse suostunut ottamaan vastuuta toisen hoidosta, on vaikea odottaa saavansa toiselta tyydyttävää hoitoa. Vastavuoroisuuden antama oikeutus tulla hoidetuksi puuttuu. Viimeinen testamentti saattaa olla: minua ei sitten tarvitse kenenkään hoitaa. Miehen on hyvin vaikea kestää ykköspaikan menetystä ja toiseutta, sitä asiaa, jonka kanssa jokaisen tytön on opeteltava tulemaan toimeen syntymästään saakka.

Ongelmat yhtyvät syrjäytyneissä miehissä

Monet maskuliinisuuden ongelmat yhtyvät ns. syrjäytyneissä miehissä. Voidaan hyvin kuvitella jonkinlainen standardimalli, joka kertoo niistä juopoista, vankilakundeista ja itsemurhaajista, jotka tulevat yhdestä samanlaisesta kantajengistä. He ovat olleet poikia, jotka ovat yrittäneet kasvaa miehiksi sen mallin mukaan, minkä ovat yhteiskunnastaan ja ympäristöstään oppineet, mutta jääneet kuitenkin vaille edellytyksiä saavuttaa pitkän tähtäyksen voittoja. He ovat nauttineet siitä vapaudesta, joka heille miehinä on annettu, rakentaneet vastarintaa, tavoitelleet valtaa ja alistaneet ihmisiä ympärillään, kunnes kukaan ei ole enää suostunut pysyttäytymään heidän lähellään.

Kapakkakavereita miehillä silti riittää ja heidän kanssaan voi rakennella itsepetoksen fasadia muistellen menetettyjä mahdollisuuksia: ”Jari, joka oli aina huonompi kuin minä, pelaa nyt NHL:ssä.” Ajankohtaisia ongelmia ei tarvitse ratkaista. Nämä miehet antavat vähän ja saavat vähän ja sekin, mitä he saavat, ei tyydytä heitä, sillä miehinä he tahtovat enemmän. He eivät rakasta eikä heitä rakasteta, vaikka sääliä saattaa löytyäkin.

Onko tässä nyt sitten mitään uutta – eikö kuva syrjäytyneestä miehestä ole samanlainen kuin ennenkin. Uutta on lähinnä se, että kysytään vakavissaan, merkitseekö jotain, että he ovat juuri miehiä. Heidät nähdään yhteydessä toisiin miehiin ja naisiin ja miesten yhteiskuntaan. Uutta on ehkä myös, että kiinnitetään huomiota siihen, että yhtä vaikeissa oloissa naiset selviytyvät.

Miehet ylläpitävät maskuliinisuuden normeja ryhmissään

Maskuliinisuuden tutkimuksen yksi seuraus saattaa olla, että voidaan vähentää naisten syyllistämistä siitä, mitä miehille tapahtuu. Maskuliinisuuden normit ovat miesten kantamia, nimenomaan miehet ylläpitävät niitä ryhmissään. En tarkoita, etteivätkö naiset voi niitä vahvistaa palkitsemalla tietynlaisia maskuliinisia miehiä, mutta on päivänselvää, että naiset myös kyseenalaistavat maskuliinisuuden normeja paljon miehiä enemmän.

Tuskin on kovin hedelmällistä myöskään ajatella, että joidenkin miesten jääminen yhteiskunnan pohjalle johtuisi siitä, että naisilla menee paremmin kuin heillä. Parempi on ajatella miten koko rakenne muodostuu. Vaikka yhteiskunta on rakennettu miehiä suosivaksi, eivät yhteiskunnan rakentajat ole katsoneet tarpeelliseksi sellaista veljeyttä, että kaikilla miehillä olisi yhtäläinen yhteiskunnallinen asema. Miehet eivät alista yhteiskunnassa ainoastaan naisia vaan myös toisia miehiä. Ja mieskulttuurin säätöjen mukaan alistamiseen vastataan vastarinnalla, joka puolestaan varmistaa miesten pysymisen yhteiskunnan pohjalla.

Sosiaalipolitiikan tutkijana olen saanut tottua siihen, että lopuksi aina kysytään, mitä sitten tulisi tehdä. Minusta sellainen kysymys on monessa suhteessa ennenaikainen. Parempi olisi keskittyä kysymään, millainen todellisuus on. Uudet näkökulmat, havainnot ja ymmärrys saattavat olla paljon tärkeämpiä kuin uudet reseptit.