Sosiaaliturva 1981

Sosiaaliturva 21/1981


Sosiaalihuollon ihmiskäsitys ja etiikka

Kari Salavuo

  • Asettaessamme sosiaalipolitiikalle ja sosiaalihuollolle tavoitteita ja harjoittaessamme käytännön toimintaa tekojamme ohjaa tietty ihmiskuva. Tämä ihmiskuva, joka monesti on tiedostamaton tai vain osittain tiedostettu, on aikaansa sidottu. Toimimme oman aikamme arvojen, arvostusten ja ideologioiden ja niiden pohjalta syntyneiden ihmiskuvien perusteella.
  • Ihmiskuva ja ihmiskäsitys muuttuvat ajan kuluessa. On helppo osoittaa, että esim. sosiaalihuollon taustana oleva ihmiskuva oli 1920–40-luvuilla erilainen kuin se on tänä päivänä. Mutta toisaalta olemme sangen voimakkaasti sidoksissa oman aikamme ihmiskuviin. Tietty elämänmuoto muovaa ihmisen sellaiseksi ja tuottaa sellaisen ihmiskuvan, joka pitää yllä tätä elämänmuotoa.
  • Omaksumamme ihmiskuva on ikään kuin vankila. Se estää ihmistä tai yhteisöä ymmärtämästä, arvostamasta ja näkemästäkin muuta, kuin mikä sopii taustalla olevaan ihmiskuvaan. Meidän on vaikea asettaa ihmiskuvaamme kyseenalaiseksi. Vasta ilmeisesti suuret murrokset, merkittävät muutokset tai syvälliset kriisit saavat meidät tarkistamaan ihmiskuvamme.
  • Sosiaalihuollon kohdalla nähtävästi olemme tällaisten muutosten edessä, koska keskustelu sosiaalihuollon ihmiskäsityksestä, etiikasta ja periaatteista näyttää olevan sangen ajankohtaista.

Sosiaaliturvan Keskusliitto järjesti tämän vuoden toukokuussa Forssassa seminaarin, jossa pohdittiin sosiaalihuollon ihmiskuvaa ja tavoitteita. Käsitykseni on, että seminaari, jossa pohditaan sosiaalihuollon ihmiskuvaa tuskin olisi ollut mahdollista järjestää vielä muutamia vuosia sitten.

Seminaarissa Simo Koskinen piti esitelmän aiheesta: ”Sosiaalihuollon ihmiskäsitys, etiikka ja sosiaalisten ongelmien tulkintatavat”. Koskisen mielestä sellaiset seikat kuin sosiaalihuollon yhteiskunnallisen tehtävän muuttuminen, käynnistynyt humanismikeskustelu, tiedekäsityksen muutokset, ammatillistumiskehitys, menetelmällinen uudistuminen ja ihmisten tietoisuuden kasvaminen ovat pakottaneet etikkakeskusteluun myös sosiaalihuollossa. Tähän syyluetteloon ei ole paljon lisättävää. Lienee kuitenkin niin, että keskustelu sosiaalihuollon ihmiskäsityksestä ja -kuvasta ei olisi virinnyt, ellei koko yhteisön tasolla olisi käynnistynyt pohdiskelu ihmiskäsityksestä ja eettisistä arvoista.

Ihmiskuviemme moninaisuus

Kun puhumme ihmiskuvasta toimintamme perustana on muistettava, että meillä on useita ihmiskuvia. Olemme itse kukin voimakkaammin tai lievemmin sidoksissa siihen ihmiskuvaa, jonka aikamme yhteiskunta on luonut. Olemme riippuvaisia tietoisesti ja tiedostamatta yhteiskuntamme elämäntavasta, ja tämä vaikuttaa ja heijastaa myös siihen, mitä me itse kukin elämältä odotamme. Mutta meillä on myös muita persoonallisempia ihmiskuvia, jotka syntyvät suhteestamme toisiin ihmisiin ja omaan itseemme.

Pyrin tarkastelemaan ihmiskäsitystä sosiaalihuollossa kolmesta näkökulmasta. Ensinnäkin, mitä yhteiskunnassa vallitsevan enemmistökulttuurin ihmiskuva merkitsee sosiaalihuollon toteuttamisen näkökulmasta. Toiseksi, mitä merkitsee, että sosiaalityöntekijällä on sekä omaa itseään, asiakastaan että yhteiskuntaa koskevia ihmiskuvia. Ja kolmanneksi, mitä merkitsee sosiaalihuollon toimenpiteiden onnistumisen kannalta, että myös asiakkaalla on omat ihmiskuvansa.

Yhteiskuntapolitiikkamme ihmiskuva todennäköisesti tekee vaikeaksi sosiaalihuollolle käytännössä toteuttaa kokonaisvastuuta ihmisen ongelmista. Painottaessaan aineellisten tarpeiden tyydytyksen keskeisyyttä yhteiskuntapolitiikka on noudattanut ja edelleen noudattaa rationaalisen, materialistisen ihmisen muotokuvaa, kansantaloustieteen luomaa homoeconomicus-ihannetta.

Perheentupa on osoittanut, mitä ongelmia sosiaalipolitiikassakin hyväksytty rationaalinen, materialistinen ihmiskuva on synnyttänyt. Sosiaalipolitiikka on muuttunut pyrkimyksestä vähentää onnettomuutta opiksi ihmisen onnellistamisesta. Se asettaa turvallisuuden ylimmäksi päämääräkseen. Onnellisuuden malli on rakennettu kaupunkimaisen, kaupallisen ja teollisen yhteiskuntamuodon ehdoin.

Malli on yhä jyrkkenevässä ristiriidassa kaikenlaisen omavaraisuuden ja omavastuun kanssa. Ihmisestä on tehty yhteiskunnan kohde, ei omaehtoinen subjekti. Kaiken tämän pohjana on positivistisen ajattelun luoma materialistisen ihmiskuva. Se on vastakohta käsitykselle ihmisestä ensisijassa luovana henkisenä olentona, materian ja hengen kokonaisuutena.

Kulutuspainotteinen kulttuurimme

Teollisen ja materialistisen kulttuurin arvojen mukaan ihmisen todellinen olemus toteutuu jatkuvassa teknisessä kehityksessä ja suhteellisen nopeassa elämänmuotojen muutoksessa. Tässä kulttuurissa ihminen ei ole tärkeä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa tai suhteessa luontoon. Hän on tärkeä työntekijänä, veronmaksajana, äänestäjänä, palkansaajana, kuluttajana, puoleen jäsenenä jne. mutta ei ainutkertaisena ihmisenä.

Tekninen kulttuuri perustuu oletukseen taloudellisesta kasvusta ja sen keskeinen tavoite näyttää olevan ihmisen aineellisten tarpeiden tyydyttäminen. Sitä leimaavat voimakkaasti kulutuksen arvot. Näennäisesti tämä on hyvä asia, ja tavoite antaa tälle kulttuurille olemassaolon oikeutuksen. Onhan se tehnyt mahdolliseksi ihmisten suurten massojen vaurastumisen.

Mutta asiaa syvemmin tarkastellen tilanne ei suinkaan ole kovin ruusuinen. Kulutuksen korostaminen on tehnyt ihmisestä arvokkaan vain kuluttajana. Toteuttaessaan itseään pääasiassa vain kuluttajana, ihmisen elämän piiri ja elämän arvot ovat ohenneet. Mittaamme arvoamme suhteessa toisiin sillä, miten hyviä kuluttajia olemme, emmekä sillä, miten hyviä ihmisiä olemme.

Teollinen ja kulutuspainotteinen kulttuurimme on synnyttänyt uuden ihmistyypin, joka on liioitellun itseriittoinen, ei halua sitoutua, ei kantaa vastuuta ja joka tarkastelee asioita lyhyellä aikavälillä, jonka tarpeet on tyydytettävä nopeasti ja joka käyttää muita ihmisiä omiin tarkoituksiinsa, ei kykene myötäelämiseen ja toisten huomioon ottamiseen ja joka janoaa kokemuksia, muttei vapaudu sisäisen tyhjyyden tunteestaan. Vaikka hän kuinka tyydyttäisi erilaisia mielihalujaan, jotakin puuttuu.

Tämän ihmistyypin kohtaamme sekä kodissa että työpaikalla ja yhä useammin myös koululuokissa. Ei liene väärin kysyä, kuinka yhteiskunta, jonka hellimässä ihmiskuvassa ovat keskeisiä asioita tehokkuus, saavutukset, erikoistuminen, persoonattomuus, pinnallisuus, itsekkyys ja kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan, voisi tarjoa meille vankan perustan menestyksellisen sosiaalihuollon harjoittamiselle.

Homo sociopoliticus

Riihisen mukaan sosiaalipolitiikkatiede on nyt luomassa omaa ihmiskuvaansa. Kaikki tietävän ja kaiken laskelmoivan ihmiskuvan asemasta sosiaalipolitiikka pystyttää ihmisen, joka tarvejännitteidensä vuoksi ei ole ehyt ja joka raadollisuudessaan erehtyy jatkuvasti: ”Tämä tarvekimppu ei näe tulevaisuuteen, vaan pyrkii varsin lyhytjännitteisesti tyydyttämään halujaan”. Näin rakennettu kuva vastaa ehkä sosiaalipolitiikan näkemystä ”todellisesta” ihmisestä. Se heijastelee paljolti nykyihmisen vieraantumisoireita. Homo sociopoliticus on homo economicuksen vastakohta, mutta se lienee myös kuvajainen siitä, miten materialistinen ihmiskuva on vammautunut ihmistä.

Mutta tarvitsemme yhteiskuntapolitiikan harjoittamisen tueksi myös ihmiskuvan, jota kohden pyritään. Normatiivisen tavoitteellisen ihmiskuvan rakentaminen on ymmärrettävästi hyvin ongelmallista. Mutta toisaalta, kuten Riihinen on kysynyt: ”Jos normatiivista, tavoitteellista ihmiskuvaa ei ole hahmoteltavissa, mihin silloin pyritään yhteiskuntapoliittisen toiminnan avulla.”

Ei liene epäilystä siitä, että yhteiskunnallisessa kehityksessä ollaan nyt siinä vaiheessa, jossa tarvitaan ihmisen eettisen ja vastuullisen tietoisuuden herättämistä. Tätä tarvitaan erityisesti sosiaalihuollossa, sillä ainoastaan syvällisellä ihmiskäsityspohdinnalla voidaan luoda tilanne, jossa ihmistä voidaan lähestyä kokonaisuutena ja estää näin pirstoutumisen vaara.

Ihmiskuva ja ihmiskäsitys

Olen edellä puhunut ihmiskuvasta. Arkikielessä ”ihmiskäsitys” ja ”ihmiskuva” käsitetään usein synonyymeiksi. Näiden käsitteiden välillä on kuitenkin syytä tehdä ero. Raili Kauppi katsoo, että on paikallaan erottaa toisistaan empiiristen tieteiden kautta saatu ihmistä koskeva tieto ja filosofinen näkemys siitä, mitä ihminen olemukseltaan on, ja puhua näin ollen empiirisen tiedon yhteydessä ihmiskuvasta ja varata sana ”ihmiskäsitys” filosofiselle kokonaisnäkemykselle ihmisestä.

Lisäisin tähän, että mielestäni ihmiskäsitys on terminä paikallaan myös silloin, kun puhutaan normatiivisesta, tavoitteellisesta ja subjektiivisesti värittyneestä ihmiskuvasta. Puhun tämän esityksen jatkossa ihmiskäsityksestä ja tarkoitan sillä nimenomaan normatiivista ihmiskäsitystä.

Millainen tämän yhteiskuntapolitiikan harjoittamista ja yhteiskunnan toimintaa ohjaavan normatiivisen ihmiskäsityksen tulisi olla? Peruslähtökohta lienee, että ihmisen tulisi kokea elämänsä mielekkääksi. Ihmiselämän mielekkyys taas suurelta osin perustu siihen, että ihminen kokee elämällään olevan tarkoitusta.

Tämä kokemus syntyy suhteessa olemisesta itseensä, toisiin ihmisiin ja maailmaa. Sitä ilmentää ihmisen tarve tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Tällaisen ihmiskäsityksen ainekset ovat itse asiassa sangen yksinkertaiset, vaikkakin nykyaikaisen narsistisen ihmisen on niitä vaikea ymmärtää. Jotta pysyisimme saamaan elämäämme tarkoitusta, meidän olisi oivallettava seuraava piispa John Vikströmin ajatus:

”Näin tarvitsemme aivan yksinkertaisesti ihmisen palauttamista jälleen arvoonsa. Hänen on saatava takaisin oikeutensa ottaa vastuu omasta itsestään ja teoistaan. Hänen on nähtävä, että hänen teoistaan on seurauksia, joskus hyviä, joskus pahoja. Ihmisen täytyy uudelleen saada tulevaisuutensa omiin käsiinsä ja saada mahdollisuus osoittaa mihin pystyy. Jos saamme takaisin ihmisen kunnioituksen ja uskon ihmiseen, uskallamme ehkä jättäytyä sen varaan, että tulemme ymmärretyiksi ja hyväksytyiksi myös ollessamme heikkoja.”

Myönteinen ihmiskäsitys

Edellä esitetty lainaus kuvastaa samaa ihmiskäsitystä, joka viimeaikaisessa sosiaalipoliittisessa keskustelussa on saanut nimityksen inhimillinen kasvu. Sen ytimenä on huolenpito, solidaarisuus, toisten huomioon ottaminen. Inhimillinen kasvu korostaa sosiaalisten suhteiden yhteisötunteen, persoonallisuuden kehityksen ja luovuuden merkitystä. Se tunnustaa jokaisen ihmisen arvoksi sinänsä. Filosofisesti ajatellen ihmisen itseisarvon tunnustaminen sisältää vaatimuksen, että ihmisen tulee voida kehittyä toteuttamaan ihmisyyttä omassa itsessään ja omien henkilökohtaisten mahdollisuuksiensa määräämissä muodoissa.

Voidaan ehkä väittää, että edellä esitetty ihmiskäsitys on hyvin yleinen, mahdollinen ja ehkäpä abstraktinenkin. Näen kuitenkin että sen pohjalta on mahdollista paitsi rakentaa inhimillisempää yhteiskuntapolitiikkaa, myös hahmotella perustaa uudelle ihmiskäsitykselle sosiaalihuollossa. Ajatus inhimillisestä kasvusta, ihmisen palauttamisesta arvoonsa määrittelee juuri sen myönteisen, positiivisen ihmiskäsityksen, jonka omaksumista Koskinen edellytti hahmoteltaessa sosiaalihuollon etiikkaa. Koska Koskinen on asian niin hyvin ilmaissut, lainaan häntä tässä:

”Myönteinen ihmiskäsitys tarkoittaa ihmisessä piilevien voimavarojen tunnustamista ja niiden pitämistä toiminnan lähtökohtana. Ihmisen kykyjä tulee kehittää kaikissa elämänvaiheissa ja vapauttaa hänen luovuuttaan sitä tukahduttavista esteistä huomioon ottaen ihmisen kulloinenkin elämäntilanne. Sosiaalihuollossa pitää tunnustaa ihmisen oman luovan toiminnan merkitys. Ihminen pitää nähdä objektin sijasta myös subjektina.”

Tähän lisäisin, että myönteisen ihmiskäsityksen tulisi sosiaalihuollossa sisältää myös ihmisen rajallisuuden tunnustaminen. Monesti ihmistä ei voi täydellisesti auttaa, saattaa vastuullisuuteen. On ehkä niin, että mielekkyyden kokemusta ei voi antaa toiselle ihmiselle. Se on henkilökohtaisesti elettävä. Sosiaalityössä voitaneen karsia pois esteitä ihmisen kehittymisen tieltä. Ei paljon muuta. Ja entistä vaikeammaksi tämä tulee, jos edellä kuvatunlainen narsistinen ihmistyyppi yleistyy, niin kuin tällä hetkellä näyttää.

Voimakas ihmiskäsitys

Edellä olen jo viitannut siihen, että olemme jokainen riippuvaisia oman aikamme ihmiskäsityksestä. Tämä hallitsee suhtautumistamme itseemme, lähimmäisiimme ja yhteiskuntaan, ilman että asiaa edes ajattelemme. Sosiaalityöntekijän omaama ihmiskäsitys ei voi olla vaikuttamatta hänen suhtautumiseensa työhönsä. Se vaikuttaa ainakin osittain siihen, millaiseksi sosiaalityöntekijä näkee sosiaalityön tavoitteet ja millaisia työmenetelmiä hän valitsee. Se vaikuttaa siihen, mitä odotuksia sosiaalityöntekijällä on asiakkaidensa suhteen. Meidän olisi hyväksyttävä ja oivallettava, että tekojamme ohjaa – ehkä useimmiten tiedostamatta – jokaiselle meille ominainen ihmiskäsitys ja näkemys siitä, mitä itsellemme ja toisille ihmisille elämässä haluamme.

Näin omaksumamme ihmiskäsitys on työssämme sekä käyttövoima että este. Jokaiselle ihmiselle on tärkeää, että hänen elämäänsä ja työtänsä ohjaa positiivinen maailmankuva ja ihmiskäsitys. Ei liene väärin väittää, että tämä on erityisen tärkeää juuri sosiaalityön ammatissa toimiville, koska sosiaalityöntekijä käyttää itseään työvälineenä, koska hänen tehtävänään on auttaa muita ihmisiä, välittää heille positiivista ihmiskäsitystä, edes jonkinlaista tavoitteellisuutta elämään. Ilman vahvaa ja myönteistä ihmiskäsitystä ei varmaan kukaan ajan pitkään jaksa auttaa toisia, vaan työ muodostuu jonkinlaiseksi rutiiniksi.

Ristiriitaista kuitenkin on, että voimakas ja vahva maailmankuva ja ihmiskäsitys voi olla myös este ja työtä vaikeuttava seikka. Omaksumallemme ihmiskäsitykselle on tyypillistä, että olemme tottuneet pitämän sitä oikeutettuna ja itsestään selvänä emmekä alkuunkaan hyväksy, että joku ryhtyy asettamaan sitä kyseenalaiseksi. Näin voimme työssämme helposti ajautua liian yksiselitteisiin ratkaisuihin. Jotkut meistä selittävät kaikki ongelmat asiakkaan syyksi, hänen motivaation puutteestaan johtuviksi, toiset taas selittävät kaiken yhteiskunnan ja sen rakenteiden syyksi, riippuen siitä, minkälaisen ihmiskäsityksen ja maailmankuvan kukin meistä omaksuu. Näin sosiaalityöntekijän ihmiskäsitys voi työssä johtaa sen tosiasian unohtamiseen, että yksityisen asiakkaan kohdalla ongelma on aina ihmisestä ja hänen lähiympäristöstään peräisin sekä edellyttää yksilöllistä harkintaa.

Heikko ja kielteinen ihmiskäsitys

Yhtä suuria vaikeuksia tuottanee myös se, että sosiaalityöntekijällä on heikosti tiedostettu ja jäsentynyt ihmiskäsitys ja tämän seurauksena negatiivinen ja epävarma ihmiskäsitys itsestään. Seurauksena voi olla vääristymiä sosiaalityöntekijä-asiakassuhteessa ja työmenetelmien valinnassa. Äärimmäisinä ratkaisuina tällaisissa tapauksissa voitaneen kuvitella toisaalta, että sosiaalityöntekijä ei uskaltaudu intensiiviseen sosiaalityöntekijä-asiakassuhteeseen peläten sitä ahdistusta, jota työskentely vaikean tapauksen kanssa hänelle aiheuttaa.

Toisaalta tällainen sosiaalityöntekijä taas voi ratkaista työtilanteensa siten, että hän toimii ”omana sosiaalityöntekijänään” asettamalla tavoitteet siten, että hän saa tyydytetyksi pätemistarvettaan ja että hänen oma identiteettinsä vahvistuu, kaikki tämä lähinnä tiedostamattomasti toteutettuna. Lopputulos voi olla, että työn tavoitteet on asetettu liian korkealle eivätkä ne vastaa asiakkaan tarpeita ja mahdollisuuksia.

Negatiivinen identiteetti – nujerrettu ihminen

Asiakas-työntekijäsuhdetta ei varmasti helpota se, että asiakkaalla on oma ihmiskäsityksensä, joka useimmiten lienee sangen pirstoutunut. Kuten hyvin tiedämme sosiaalisen ongelman lähteet ovat moninaiset. Jos jotain yhteistä nimittäjää haetaan, voitaneen perustellusti esittää, että asiakasjoukko koostuu emotionaalisesti, henkisesti ja sosiaalisesti nujerretuista ihmisistä. Syystä tai toisesta elämä on vain osoittautunut liian julmaksi ja armottomaksi heidän kohdallaan.

Kysymyksessä voi olla henkilökohtainen katastrofi, vaikea sairaus, moraalinen epäonnistuminen, työttömyys, epäsosiaalisuuden kierteeseen joutuminen tai jokin muu asia. Seurauksena on joka tapauksessa ajautuminen henkiseen ja sosiaaliseen tyhjiöön, jossa elämä tuskin näyttää kovin valoisalta tai tavoitteelliselta. Negatiivinen identiteetti lieneekin tärkeä yhteinen nimittäjä kaikenlaiselle poikkeavalle käyttäytymiselle. Taustana on ilmeisesti juuri yllä kuvatun kaltaisia epäonnistumisia.

Myönteisten ulottuvuuksien rakentaminen kielteisen identiteetin sijaan edellyttää onnistumista, menestymistä, ympäristön hyväksymistä jollakin elämänalueella. Sosiaalityössä tulisi hakea asiakkaalle ne elämänalueet, jotka ovat heidän omimpiaan ja tukea niiden kehitystä.

Identiteetin uudistaminen aikuisiässä vaikeaa

Tämä on varmasti vaikeaa. Sitä pitää kuitenkin yrittää ottaen huomioon omat ja asiakkaan rajoitukset samoin kuin se, että identiteetin uudistaminen ja vahvistaminen on ilmeisesti vain rajallisesti mahdollista enää aikuisena. Miten esim. menetellä asiakkaiden kanssa, jotka ovat joutuneet jo elämänsä varhaisessa vaiheessa kokemaan monia ja laaja-alaisia pettymyksiä suhteessa ensimmäisiin hoitajiinsa ja menettäneet näin luottamuksensa toisiin ihmisiin? Miten menetellään asiakkaan kanssa, joka haluaa vain päiväavustuksensa ja ruokakorttinsa, eikä ole lainkaan halukas omatoimisuuteen? Yritän valaista edellä sanomaani parilla esimerkillä.

Asiakas A. 42-vuotias nainen tulee perheterapiatoimistoon kestämättömäksi käyneen perhetilanteensa vuoksi. Keskusteluissa sosiaalityöntekijän kanssa käy ilmi, että asiakas katsoo kaiken olevan aviomiehensä syytä ja haluaa nimenomaan miehensä terapiaan, ei itseänsä. Nainen tulee hakemaan apua ja toivoo, että hänen miestään muutetaan. Hän ei ole valmis tarkastelemaan omaa osuuttaan.

Lienee kai selvää, että tällaisessa tapauksessa tavoitteena olisi asiakkaan ihmiskäsityksen muuttaminen sekä itsestään että miehestään, ts. naisen kasvamaan saattaminen, mutta onko asiakkaalla todella resursseja kasvuun? Jos ei ole, onko sosiaalityön etiikkaa juuri se, että huomattuaan mahdottomuuden saada aikaan todellinen perheterapiatilanne, sosiaalityöntekijä pyrkii lievittämään asiakkaan senhetkistä hätää ja luopuu tehokkaampien menetelmien käytöstä?

Asiakas B. 20-vuotias ammattitaidoton mies, jonka elämänkaarta kuvaa laitoksesta toiseen joutuminen, ensin lastenkotiin, sitten poikakotiin, nuorisovankilaan jne. Jokaisessa laitoksessa ammattihenkilöstö on pyrkinyt edistämään hänen omatoimisuuttaan ja sopeutumista yhteiskuntaan. Kuitenkin hän ajautuu kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, jotka johtavat hänet yhä uudestaan laitokseen. Vaikka asiakkaan aineellinen perusta, kuten työ ja asunto-olot olisivat järjestyksessä, hänestä ei näytä tulevan omatoimista ja yhteiskuntakelpoista.

Mikä on tällaisessa tapauksessa sosiaalityön etiikka? Pyrkiäkö jatkuvasti edistämään asiakkaan omatoimisuutta, vai olisiko myönnettävä, että asiakkaalla ei ole resursseja omatoimisuuteen, ja tyydyttävä hänen auttamiseensa silloin kun hän apua tarvitsee?

Miten sitten sosiaalityötekijän ja asiakkaan ihmiskäsitysten ja auttamisen tavoitteena ristiriita on ratkaistavissa, siihen en osaa vastata. Näkemykseni kuitenkin on, että ratkaisuja tehtäessä oleellista on sosiaalityöntekijän ammattitaito ja kokemus sekä toisaalta se, millaista etiikkaa sosiaalityössä noudatetaan. Sosiaalityön ammatissa keskeisiä eettisiä kysymyksiä ovat juuri työntekijän vastuu asiakkaan ongelmista ja asiakkaan oma rooli sosiaalityön prosessissa. Eettisessä pohdinnassa ratkaistavaa on, millaista ihmiskäsitystä pidämme lähtökohtana.

Sosiaalihuollon etiikan perusta on ihmisen itseisarvossa

Edellä on toivottavasti käynyt ilmi, että sosiaalityön perustana tulisi mielestäni olla sellainen myönteinen ihmiskäsitys, joka korostaa ihmisen kykyä kasvaa. Tämä merkitsee jälleen Koskisen sanoja lainatakseni, että ”sosiaalihuollon etiikan perusta on ihmisen itseisarvossa… sekä uskossa ihmisen kykyyn kasvaa ja muovata ympäristöään. Näistä on johdettavissa sosiaalityön keskeiset arvopremissit, ihmisen ainutkertaisuuden huomioon ottaminen ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen.”

Tästä syystä olisi erittäin tärkeää, että ihmiset voisivat tulla kuulluiksi omissa asioissaan, että heille avautuisi mahdollisuuksia turvalliseen inhimilliseen vuorovaikutukseen ja että heillä olisi riittävästi välineitä ja keinoja aitoon itseluottamukseen ja itsetoteutukseen.

Etiikan luonteeseen kuuluu aina myös kriittisyys. Tämän pitäisi näkyä paitsi siinä, miten jokin sosiaalihuollon toimenpide toteutetaan, myös siinä, että sosiaalihuollossa tulisi voida kriittisesti arvioida yhteiskunnallisia oloja. Perustellusti voidaan mielestäni myös vaatia, että sosiaalityön eettisenä velvollisuutena on pyrkiä herättämään ihmiset suurempaan oma- ja lähimmäisenvastuuseen samalla kun helpotetaan tähän vastuuseen sisältyvää aineellista rasitusta.

Kirjoitus perustuu Kari Salavuon Lapin sosiaaliturvanpäivillä syksyllä 1981 pitämään alustukseen.