Köyhäinhoitolehti 1916

Köyhäinhoitolehti 10/1916


Köyhäintalojen johtajattarien nykyinen asema ja epäkohdat köyhäintaloissa

A. Nilsson

Koska maamme köyhäintaloissa silloin tällöin ja aivan äskettäinkin on sattunut valitettavia tapahtumia, on epäilemättä erittäin tärkeätä, että yhä laajemmissa piireissä ja entistä voimakkaammin käydään käsiksi kysymykseen, mikä on ollut syynä siihen, että tällaisia ikävyyksiä on ilmennyt, ja miten ne olisivat vastaisuudessa ehkäistävissä?

Tahdon seuraavassa omasta puolestani esittää muutamia seikkoja, jotka käsitykseni mukaan ovat olleet epäkohtain ja paheksuttavain tapahtumain aiheena.

Monetkin maamme noin 200 nousevain köyhäintalojen johtajattarista ovat kelvollista ja tehtäviinsä kykenevää väkeä, mutta joukossa on sellaisiakin, jotka ovat jo luonteensakin puolesta tälle alalle sopimattomia, varsinaisten ammattitaitojen puutteesta puhumattakaan. Muutamat ovat päälle päätteeksi pyrkineet köyhäinhoitoalalle ainoastaan toimeentulotaistelun ajamina ja pakoittamina, ilman vähintäkään rakkautta köyhiin ja kärsiviin, ilman että he sitä ennen ovat hetkeksikään pysähtyneet ajattelemaan, miltä on tuntuva ja mitä vaativa alituinen elämä ja oleskelu juuri heidän parissaan.

Toiseksi on muistettava, että maamme kunnat ovat – kun meillä ei vielä ole aikaansaatu erikoislaitoksia erilaisille puutteenalaisille – pakotetut kokoamaan ainoihin köyhäintaloihinsa mitä erilaisimpia avuntarvitsijoita. Joukossa on rehellisiä, kunniallisia vanhuksia, mutta saman katon alle, joskin eri huoneisiin, kasataan paheellisia naisia ja miehiä, juopottelun turmelemia, mielen uhkaltaan lannistumattomia entisiä kuritushuonevankeja j.n.e. Sillä köyhäintaloja ei ole tarkoitettu ainoastaan tosi hädässä olevain inhimillisiksi huoltoloiksi, vaan on niiden avulla lisäksi tahdottu vapautua oikeudettomista avunnauttijoista siveellisesti ojentavan kurin ja työpakon välityksellä. Niinpä toimivatkin köyhäintalomme samalla haavaa sairashuoneina, vanhuudenheikkojen tai heikkojärkisten hoitoloina ynnä työlaitoksina.

Aivan erikoisia taipumuksia ja luonteenlahjoja tuleekin näin ollen totta totisesti olla sillä ihmisellä, sillä naisella, joka kykenee tällaisissa oloissa valmistamaan kysymyksenalaisten laitosten eri hoidokkaille kaiken sen hoidon, mitä kukin heistä erikseen kaipaa, sekä sen lisäksi ylläpitämään siisteyttä ja järjestystä.

Monen monet kunnat ovat kuitenkin osoittaneet ylen vähän ymmärtämystä köyhäintalojensa johtajattarille ja näiden tavattoman vaativille tehtäville. Älyttömässä säästeliäisyydessä on johtajattaren toimi, joka – kuten jo mainitsin asettaa hoitajalleen suuria vaatimuksia hänen luonteeseensa, uskonnollisuuteensa ynnä sielun- ja ruumiinvoimiinsa nähden ja joka lisäksi edellyttää ainakin jossain määrin yleissivistystä, uskottu sen huostaan, joka on siihen halvimmalla tarjoutunut. Ja kuitenkin riippuu köyhäintalojen taloudellinenkin kannattavaisuus ennen kaikkea laitoksen johdosta. Kun johtajatarta otettaessa täten pannaan pääpaino palkan alhaisuuteen, niin mitäpä vakuuksia silloin enää voikaan olla olemassa siitä, että laitoksen sairaat ja vuoteenomat tai siveellisesti ojennettavat holhokit saavat sopivan hoidon, ettei laitoksessa pian pääse vallalle siivottomuus syöpäläisineen sekä ettei johtajatar pystymättömyytensä hermostuttamana ryhdy moitittaviin tai rangaistaviin tekoihin.

Monistellen olenkin ollut tilaisuudessa elämän elävässä käytännössä toteamaan, miten erinomaisen suuriarvoinen asia sopiva johto on köyhäinhoitolaitoksille. Vanha, epäkäytännöllisesti suunniteltu ja hankalahoitoinenkin laitos on usein antanut, kun siihen on saatu kyvykäs, riittävän sivistysmäärän omaava ja tehtävissään taitava johtajatar, hyvät tulokset; mutta moni mitä parhaiten varustettu ja uudenaikaisimpain periaatteitten mukaan muovaeltu kunnalliskoti on jo ensi vuosinaan sortunut epäjärjestvksen ja epäkohtien tyyssijaksi vain kykenemättömän johdon tähden. Ilman tehtäväänsä riittävin määrin valmistunutta, luonteeltaan luotettavaa johtajatarta ei mikään köyhäinhoitolaitos, enempää kuin muukaan laitos, voi menestyä.

Köyhäintaloillamme on kuitenkin, kuten jo viittasin, harvinaisen monipuolinen työala. Niiden hoidokkaiden jaottelu sopivissa ryhmissä erikoislaitoksiin olisi omansa arvaamattoman suuresti helpottamaan johtajattarien työtä ja toimintaa. Mutta tämän tapainen eri laitosten välityksellä aikaansaatava hoidokkaiden luokittelu kysyisi siksi suuria kustannuksia, ettemme voine toivoa sen laajempaa toteutumista lähitulevaisuudessa ainakaan maalaiskunnissa. Osittain voinee sellainen kuitenkin käydä päinsä pitemmittä viivytyksittä. Pitäisinkin ehdottomasti välttämättömänä, että maassamme mahdollisimman yleisesti ryhdyttäisiin ilman ajan hukkaa toimenpiteisiin nykyisten kunnallisten köyhäintalojemme täydentämiseksi laitoksilla, joita tahtoisin nimittää – vireellä olleen piirimielisairaalahankkeen mukaisesti – piirityölaitoksiksi. Sellaisia olisi vapaan kunnallistoimen tietä, kuntain piirittäisillä yhteenliittymisillä, perustettava erittäin miespuolisia ja erittäin naispuolisia köyhäinhoidokkaita varten, ja lähettäisivät laitoksiin liittyneet kunnat niihin, omaksumainsa sijalukujen rajoissa, köyhäintaloistaan tai muutoin riitaisimmat ja ilkeäluontoisimmat holhokkinsa ynnä sellaiset isäntävallan alaiset työhoidokkaat, joiden työssäpito voisi tapahtua niissä sopivimmin. Kysymys oli esillä maamme ensimäisessä yleisessä köyhäinhoitokongressissa Helsingissä 1913 ja voitti jo silloin suurta myötätuntoa.

Niin kauvan kuin köyhäintalojärjestelmämme toimii nykyisellään, vaikeuttavat niihin majoitetut paheelliset naiset ja miehet hillittömällä esiintymisellään järjestyksenpitoa yleensä ja vaikuttavat siveelliseltä luonteeltaan heikompiin hoidokastovereihinsa valitettavan turmelevasti. Sellaiset naiset ja miehet ovat usein olleet suoranaisena syynä siihenkin, että laitoksen johtajattaren terveys on murtunut ennen aikaansa. Ja onpa sattunut tapauksia sellaisiakin, että johtajatar juuri tällaisten ainesten alituisen ärsytyksen ja ilkeämielisyyden tähden on tullut niin hermostuneeksi ja menettänyt niin kokonaan malttinsa, että on käynyt heihin käsiksi, vaikkapa on tiennytkin, ettei sellainen ole sallittua sekä että hänen, ylläpitääkseen hoidokkaissa kuuliaisuutta ja arvonantoa, on heidän parissaan aina noudatettava siveätä ja moitteetonta käytöstä. Käymällä kÄsiksi hoidokkaihinsa ja käyttämällä heitä kohtaan sopimatonta puhetapaa, on tällainen johtajatar luonnollisesti menettänyt heidän kunnioituksensa ja tehnyt itsensä kerta kaikkiaan mahdottomaksi laitoksen johdossa. Seuraus on ollut paikan menettäminen. Ja sellaista on voinut sattua monet vuodet kiitettävästikin tehtävistään suoriutuneelle johtajattarelle, vieläpä yhden ainoankin äärimmäisen ilkeän ja epäsiveän hoidokkaan vuoksi, joka ei ole suonut johtajattarelle hetkenkään rauhaa.-

Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa on voitu panna merkille, että paheellisten hoidokasainesten kurissapito on käynyt päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Mutta yhtä rintaa tämän ilmiön kanssa on todettu, että myöskin köyhäintalojen johtajattarien sivistystaso on saman ajan sisällä alenemistaan alennut. – Johtopäätökset lankeavat luonnostaan. – Ei kuitenkaan sovi ihmetellä mainitsemaani sivistystason alentumista, kun muistaa, miten raskas ja vaivaloinen köyhäintalon johtajattaren toimi tosiasiallisesti on ja miten mitättömät palkat siitä tavallisesti maksetaan, aikain kallistumisesta huolimatta.

Jos on johtajattaren työ raskasta jo yleensäkin, niin vielä painavammalta se heistä varmaan tuntunee, ajatellessa, että heidän tulevaisuutensa on synkän epätietoisuuden varassa. On sangen vähän houkuttelevaa uhrata sielun- ja ruumiin voimansa taukoamattomaan työhön kurjain ja kärsiväin hyväksi, raataa rikki terveytensäkin, tietäen että omat vanhuuden päivät ovat turvatta, että lopussa häämöittää omallakin osalla köyhäinhoito. Riittävästä palkasta johtajattarille ja heidän vanhuuden päiväinsä turvaamisesta ei voida kyllin usein huomauttaa.

Kuta useammalta puolen asiaa valaistaan, sitä ilmeisemmäksi käy köyhäintalojen johtajattarien tehtäväin ja aseman vaikeudet ja epävarmuus. Mutta ellei näitä vaikeuksia ryhdytä toden teolla poistamaan ja ellei johtajattarien asemaa käydä vakavammin turvaamaan, ei myöskään pidä ihmetellä, jos moitittavia epäsäännöllisyyksiä ja paheksuttavia kohtia yhä edelleenkin tulee näissä laitoksissa ja niiden johdossa paljastumaan.

Käsitykseni mukaan olisivat parannustoimet ohjattavat seuraavaan:

I) Erikoislaitosten perustamiseen paheellisille hoidokkaille, näiden eristämiseksi kunnalliskotien muista hoidokeista;

2) Johtajattarien pa1kkasuhteiden parantamiseen; ja

3) Johtajattarien vanhuuden päiväin turvaamiseen.

 

Köyhäinhoitolehti 17/1916


Köyhäinhoitomiehen mietteitä

Osa I

Pahinta köyhyydessä on köyhyyden alituinen ajatus. Se mielikuva, että on köyhä ja köyhänä pysyy, estää kohoamasta parempaan asemaan. Niin kauan kuin ajattelemme vain köyhyyden ajatuksia, pysymme köyhien ja köyhiksi tekevien olosuhteiden orjina.

Köyhyys on luonnonvastainen tila ja on ristiriidassa ihmisen olemuksen kanssa. Luoja ei ole tahtonut tehdä kenestäkään ihmislapsestaan kerjäläistä eikä puutteiden orjaa. Inhimillisen olemuksen ihmeellisessä koneistossa ei ole mitään joka osoittaisi, että hänen elämänsä päämäärä olisi köyhyys. Hänen tarkoitusperänsä on korkeampi ja suurempi kuin surullisten ja masentavain leipähuolten orjuus.

Sanottakoon mitä tahansa: äärimmäisessä muodossaan köyhyys ei ole muuta kuin kirous, toivoton, vaimentava ja iloton. Useinhan juuri se kehittää ihmisessä uinuvia pahan siemeniä ja surmaa rakkauden niiltä, jotka toisissa oloissa yhdessä onnellisina eläisivät. On tosin ollut olemassa harvinaisia sieluja, jotka äärimmäisessä köyhyydessäkin ovat pystyneet antamaan esimerkin jalosta elämästä, jota maailma ei ole unhoittava; mutta miten monta ihmistä köyhyyden ruoska onkaan ajanut syvimmän kurjuuden kuiluihin, hukuttaen heidän itseluottamuksensa ja kunniantuntonsa.

Niinpä moittikaammekin sitä köyhyyttä, joka olisi vältettävissä, joka on johtunut paheellisesta elämästä tai huonosta ja hyödyttömästä työstä tahi laiskuudesta, johon itse on syypää sen kautta, ettei ole tahtonut ponnistaa voimiaan, ettei ole ajatellut oikeita ajatuksia tai että muutoin on tehnyt jotain sellaista, joka olisi pitänyt jättää tekemättä, taikkapa laiminlyönyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

Mutta kunnioittakaamme ihmistä, joka sairauden tai jonkun muun voittamattoman onnettomuuden tähden joutuu köyhyyteen. Köyhyys on häpeällistä vain silloin, kun ihminen ei tee kaikkea, mitä suinkin voi, parantaakseen olosuhteitaan. Hävetä pitäisikin joka ihmisen, jonka köyhyys on hänen oma vikansa, eikä ainoastaan vain sen vuoksi, että se on huono merkki hänen kyvykkäisyydestään, ja että se antaa toisille aiheen ajatella alentavasti hänestä, vaan senkin vuoksi, että hän itsekin tällöin on pakotettu ajattelemaan alentavaa itsestään.

Köyhyyden uhrien suurin painajainen on siinä, että heiltä puuttuu luottamusta omaan kykyynsä jälleen päästä nousemaan. Siten on köyhyys henkistä heikkoutta, sairaloisuutta ihmisen sielunelämässä. Sellainen ihminen menettää pian kunniantuntonsa ja jännitysvoimansa, hän ei enää pidä huolta ulkonaisesta esiintymisestään, ei ponnistele eikä ole säännöllinen töissään. Hän tulee huolimattomaksi ja veltoksi ja siten yhä kykenemättömämmäksi enää voittamaan köyhyyttään. –

Köyhyys itsessään ei ole niin paha kuin köyhyyden ajatus. Lamauttavimmin vaikuttaa juuri tällainen henkinen tila, lakkaamaton tuijottaminen köyhyyteen, vähitellen syntyvä tottumus ja lakkaaminen taistelemasta sitä vastaan. Sellainen ihminen katselee väärään suuntaan, pimeään masentavaan toivottomuuteen – ja tämä lamauttaa voiman ja tarmon sekä yritteliäisyyden. Niin kauan kuin säilyttää usvapiirinä ympärillään köyhyyden ja kurjuuden ajatuksia ja vain niitä ympäristöönsä heijastaa, niin kauan pysyy myöskin velttona ja voimattomana.

Joka köyhyyttä pelkää, joka siitä aina on huolissaan, sen ajatukset vaikuttavat juuri siihen suuntaan, että köyhyys lähenee. Sillä tällaiset ajatukset kuolettavat rohkeuden, horjuttavat itseluottamuksen ja riistävät kyvyn taistella kohtaloa vastaan.

Köyhyys on ensin kukistettava hengessä, ajatuksissa, vasta sitten voitamme sen ulkonaisesti. Kuulee usein sanottavan: siinä on ihmeellinen mies; kaikki hänen käsissään kullaksi muuttuu! Mutta mies ei ole lainkaan ihmeellinen. Hän on vain päättäväinen ja itseluottavainen ihminen, joka on sanonut itselleen: minä en enää milloinkaan tahdo olla köyhyyden painon alla, minä tahdon näyttää maailmalle, että olen lujasta aineesta rakennettu, minä tahdon tulla riippumattomaksi enkä anna minkään maailman mahdin rikkoa tätä päästäni. Ja tuo hänen päätöksensä on saanut seurauksillaan ympäristön hämmästymään. Siinä miehessä on toivo astunut toivottomuuden tilalle, itseluottamus epäilyksen kammioihin ja varmuus ja omanarvontunto niille sijoille, joita ennen hallitsivat epäröiminen ja matelevaisuus.

Saamme joskus nähdä, miten mies, joka ehkäpä puolen elämäänsä on ollut häpeänä ja kirouksena yhteiskunnalle, jalon vaimon tai uskollisen ystävän rakkauden kautta muuttuu ja kääntyy hyvän palvelukseen. Ihmiset ovat tällöin taipuvaiset pitämään muutosta ulkopuolella olevan voiman aikaansaamana ihmeenä. Mutta vaikuttava voima oli miehessä jo koko ajan; se vaan uinui ja odotti tulevansa herätetyksi ja saatetuksi toimintaan. Herätys tosin kylläkin tapahtui ulkoakäsin oikean ja tarpeellisella tehokkuudella vaikuttavan suggestioonin kautta, mutta silloin alkoikin tuo sisäinen piillyt voima miehessä vaikutuksensa.

Olkoon ihminen miten huono tahansa, aina kumminkin hänen sisimmässään elää parempi ihminen. Olkoon miten syvälle tahansa vaipunut siveellisesti, silti on hänessä jotain tahratonta ja sellaista, jota on mahdoton tahrata, joka voi joskus päästä voitolle ja ilmetä kaikessa ihanuudessaan. Olkoon paperiraha miten likainen tahansa, niin kauan kuin yhdestäkään merkistä voidaan havaita sen väärentämättömyys ja alkuperä, niin kauan se on käypä. Jokaisessa ihmisessä on jotain, joka voi johtaa hänet kotiin, niin kauas synkille poluille kuin hän eksynyt lieneekin.

Lienee köyhäinkaitsijain ja kunnalliskotien johtajattarien syytä painaa tämä mieleensä suhteessaan köyhiin holhokkeihinsa.

 

 

Köyhäinhoitolehti 24/1916


Ovella on joulu, ihmisrakkauden ylevä juhla!

Bruno Sarlin

 

Ovella on jälleen joulu, ihmisrakkauden ylevä juhla. Se kolkuttaa pian köyhimmänkin kodin ovea. Älkäämme sitä unohtako!

 

On olemassa eräs asia, joka herättää ihmettelyä: ihmisten tietämättömyys heidän omassa yhteiskunnassaan vallitsevista oloista. He tuntevat useinkin oivallisesti toisten kuntain elämän ja asiat, tuntevat ulkomaidenkin virtaukset, mutta jäävät ensi sanalta ymmälle, jos tekee kysymyksen oman kunnan kunnallisista y. m. laitoksista.

 

Tuossa keskellä kylää, kirkon juuressa, seisoo esim. kunnalliskoti. Kaikki siitä ohi kulkevat monesti päivässä, useat aivan äärellä asuvat. Mutta vain harva on käynyt sisällä ja hankkinut itselleen käsityksen siitä, miten laitos on järjestetty. Ja kuitenkin on totta, että kunnan vanhukset usein kärsivät puutetta välttämattömästäkin, potevat tauteja, joita voitaisiin lievittää, ja ikävässä, lohduttomassa yksinäisyydessä iltojaan istuvat ympäröivien kanssaihmisten siitä tietämättä, heidän ohi rientäessä.

 

Kun astuu sellaiseen kunnalliskotiin tai kurjaan yksityisen majaan, jossa hätä ja viheliäisyys jo ovella irvistävät, tekee mieli huudahtaa: Miten armottomia ihmisiä asuukaan tässä kunnassa.

 

– Mutta huudahdus ei aina oikeaan osaisi. Ihmiset eivät aina ole yhtä armottomia kuin he ovat tietämättömiä. He eivät tunne yhteiskuntansa varjopuolia. Mutta jos he joutuisivat katsomaan niitä silmistä silmiin, heräisi heidän armeliaisuudentuntonsa elävään toimintaan. –

 

On ovella joulu, sen mestarin syntymän muistojuhla, joka tunsi inhimillisen yhteiskunnan heikkoudet, joka ei kertaakaan kulkenut kärsiväin lähimmäisten ohi. Ja hän tunsi heidän vaivansa, tiesi puutteensa sentähden, ettei hän pitänyt itseään liian korkeana astumaan mataloihin majoihin eikä sairaiden paarien ääreen. Ei löytyne ihmistä, joka ei ihailisi tämän mestarin kirkastunutta käsitystä köyhäin ja kärsiväin hoidosta, hänen sanojaan: »Mitä tahdotte muiden teille tekevän, se tehkää tekin heille.»

 

Älä unohda tänä jouluna käydä kuntasi köyhäinkodissa ja kärsivän naapurin matalassa majassa, sillä sielläkin on joulu. Ja sinä olet tunteva oman juhlasi siitä kirkastuvan ja vanhusten siunauksen luovan iloisen rauhan rintaasi. Sen tunteen elähyttämänä et enää muita rauhallisen ja iloisen juhlan toivotuksia kaipaakaan.

 

Köyhäinhoitolehti 3/1917


Köyhäinhoitomiehen mietteitä

Yhteiskuntaelämässämme on kaikki riippuvaista toinen toisestaan. Emme voi irroittaa ihmistä ympäristöstään, käsitellä häntä erikoisyksilönä, kiinnittämättä laisinkaan huomiota hänen perheeseensä ja muihin olosuhteihinsa. Jos niin menettelemme, kohtaa meitä rangaistus. Emme siten kykene tarkoittamallamme tavalla auttamaan. Sillä jokaiseen ihmiseen, näemmepä sen tai olemme näkemättä, vaikuttavat hänen perheensä ja sukunsa vieläpä koko se ympäristö, jossa hän elää ja liikkuu; ja hän itse vuorostaan vaikuttaa niihin.

Kun ensi kerran tapaamme hädänalaisen, näyttää useinkin siltä, kuin olisi hän tyystin eristyneessä asemassa, seisoisi puutteessaan yksinään. Olemme valmiit uskomaan, että hänen elämänsä ja kuolemansa on kädessämme, riippuu kokonaan siitä, mitä häneen nähden teemme tai tekemättä jätämme. Niin ei kuitenkaan koskaan, ei ainakaan usein ole asianlaita.

Ei kukaan voi elää niin eristäytyneenä, ettei hänellä olisi mitään siteitä tai kosketuksia, vaikka siltä näyttäisikin. Ellei hänellä olisikaan läheisiä omaisia, sitovat monet siteet häntä ystäviinsä, työtovereihinsa ja seurakuntaansa. Ymmärtääksemme häntä oikein, on meidän muodostettava itsellemme käsitys kaikesta tästä, s. o. hänen elämänsä pohjasta ja taustasta, muutoin emme opi tuntemaan hänen yksilöllisyyttään.

Jos taasen tahdomme häntä toimenpiteillämme toden teolla hyödyttää, ei ole kyllin, että otamme selvän hänen ulkonaisista olosuhteistaan. Meidän on päästävä ainakin jossain määrin perille myöskin hänen ihmisyydestään, hänen huvituksistaan ja kiusauksistaan, hänen maailmankatsomuksestaan ja ihanteistaan. ”Sanohan minulle, kenen kanssa seurustelet, niin sanon sinulle, kuka olet”, on täydellä syyllä lausuttu, sillä ihminen on monessakin suhteessa häntä ympäröiväin olojen ja elämäntasojen tuote.

Ei kuitenkaan niin, että kaikki, jotka elävät huonossa piirissä, olisivat huonoja, ja kaikki, joilla on edessään hyviä esikuvia, olisivat jo sellaisinaan hyviä. Tiedämme elävästä elämästä, että niin ei ole laita. Silloin olisikin ihmisen omakohtainen vastuunalaisuus julistettu mitättömäksi. Mutta ympäristöllä on joka tapauksessa valtava vaikutus ihmisen niin sisäiseen kuin ulkonaiseenkin kehitykseen, eikä kenenkään, joka tahtoo auttaa, ole koskaan luovuttava tutkimasta hänen apuunsa turvautuvan ympäristöä.

Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan sitä yksilöä, johon avustustoimenpiteemme kohdistuu. Aivan samoin kuin on tarpeellista kiinnittää huomiota ympäristöön, koska hän on siitä riippuvainen, samoin vaikuttavat toimenpiteet, joihin ryhdymme häneen nähden yksilönä ympäristönsä keskellä, myöskin tuohon ympäristöön. Voisimme mahdollisesti auttaa yhtä, kaikki muut syrjäyttäen, jos esim. tempaisimme hänet juurineen entisestä elinpiiristään – mutta huolella on harkittava, eikö tällainen menettelymme ehkä vahingoita useita muita.

Unohdamme usein, liiankin usein, ensiksikin sen, että perhettä on ennen kaikkia käsiteltävä yhteisönä. Avustamme yhtä sen jäsentä, panematta lainkaan huomiota muihin perheenjäseniin. Ja jos pidämme silmällä seurauksia, tulemme useinkin näkemään, etteivät toimenpiteemme ole kantaneet jakamattomasti hyvää hedelmää, vaan tuottaneet vahinkoa, jota ennakolta emme aavistaneet. Onkin siis avoimin silmin ja monipuolisesti aina harkittava, millainen vaikutus aikomallamme toimenpiteellä on oleva kokonaisuuden kannalta arvosteltuna.

Olemme esim. panneet merkille koululapsen, joka lakkaamatta esiintyy ryysyisissä pukimissa. Säälimme on herännyt. Hankimme lapselle uuden puvun naisyhdistyksen varastosta, kunnon jalkineet köyhäinhoidolta ja liinavaatteita hyväntekijöiltä. Mutta muutaman päivän kuluttua on lapsi jälleen risoissaan. Lahjamme ei ole auttanut edes sitä, jolle se ensi sijassa oli tarkoitettu, itseään lasta, vaan on juopotteleva isä tai huolimaton äiti vaihtanut sen rahaan, saadakseen varoja huonon elämänsä jatkantoon himojensa tyydykkeeksi.

Tuloksena on jatkuva kärsimys lapselle, jota sen jälkeen ehkä kiusataan yhäkin kurjemmissa ryysyissä, jotta ”hyvät ihmiset” heltyisivät ”tekemään hyvÄÄ” jälleen mahdollisimman pian ja vanhemmat saisivat uusia varoja paheellisuuksiensa täyttämiseksi. –

Tapaamme ehkä toisen lapsen, joka koulunpenkillä näyttää ylen heikolta ja huonosti ravitulta. Käymme lapsen kodissa. Se näyttää köyhältä ja kurjalta ja äiti ääneensä valittelee viheliäisyyttä, kun ei ole antaa lapselle parempaa. Kaiken tämän pitäisi tuntua jonkin verran omituiselta, kun saamme kuulla, että miehellä on säännöllinen työpaikka eikä aviopuolisoilla ole kuin kolme lasta, ja kun lisäksi tiedämme, että on olemassa runsain määrin työläisperheitä, joissa lasten luku on paljot suurempi ja ansiot pienemmät, mutta lapset silti hyvin ravitut. Jos kaikesta huolimatta järjestämme niin, että lapsi saa aterian koulussa tai yksityisissä perheissä, eivät olot todennäköisesti sillä ole korjaantuneet.

Isä, joka varemmin vielä jossain määrin, vaikkakaan ei tyydyttävästi, oli huolehtinut lapsistaan, näkee mielihyvin, ettei hänen enää tarvitse lainkaan vaivata päätään ”penskoillaan”, ja ennestäänkin tarmoton äiti veltostuu yhäkin, kun hänet vapautetaan vastuunalaisuudesta, joka aikasemmin kuitenkin oli häntä painostanut. Hyöty, joka lapsella on vapaa ateriastaan, ei vastaa sitä tappiota, jonka alaiseksi hän on joutunut kodin hoidon vähennyksen kautta. Ja pienempien siskojen kärsimykset kasvavat luultavasti runsaamminkin, sillä vastuuntunnon vanhemmissa heiketessä jäävät nämät osattomiksi siitä lisähuolesta, joka heihin olisi kodissa voitu kohdistaa sen jälkeen kuin huolenpito vanhemmasta siskosta väheni.

Jos riennämme lopuksi näitäkin auttamaan, leviää tieto tapahtumasta kuin kulovalkea naapurien keskuuteen. Ja päätelmät, joihin toimenpiteen johdosta päädytään, saattavat tuottaa kärsimyksiä monille viattomille pienokaisille. Sillä B., joka asuu viereisessä talossa ja on juoppouteen ja laiskuuteen taipuisa, kuten autettujen lasten isä A:kin, tuumii: No, eihän tuo näy niin perki paha synti olevankaan, jos tässä vähin lasia kallistaa tai korttia heilauttaa, tuntuvat toiset huoltavan perhettä sillä aikaa; näkyvät korjaavan naapuri A:kin lapset. Viimeinen ehkäisevä side on katkennut. – B. on päästänyt taipumuksensa valloilleen.

C. ja D. taasen, jotka siihen asti ovat raataneet tarmonsa takaa ja kieltäneet itseltään vähäisenkin nautinnon pitääkseen kotinsa kunnossa, viskaavat kenties hekin kirveensä kaivoon ja marssivat sekavin tuntein kapakkaan sillä ”joka raataa ja ahertaa yötä ja päivää, huonommat näkyvät vain sen päivät olevan, kuin niiden, jotka eivät äyriäkään säästä” – mietiskelevät he masentuneina. Ja kuka voi ihmetellä heidän päätelmiään?

Vaikka olisikin suhteellisesti pieni niiden lukumäärä, jotka johtopäätöksissään joutuvat esittämiimme äärimmäisyyksiin, niin kuvaamamme olosuhteet varmaan kuitenkin vaikuttavat hyvin katkeroittavasti rehelliseen ja säännölliseen työläiseen, jolla kenties useinkin on pienemmät ansiot ja suurempi perhe kuin sillä, joka avustustamme nauttii. Vähävaraisten parissa on tietoisuus tällaisissa tapauksissa esiintyvästä vääryydestä syvempi ja elävämpi kuin yleensä luullaankaan; ja avustustoimemme ja hyväntekeväisyytemme menettää siten kunnioituksen ja luottamuksen useinkin ensimmäiseksi juuri säännöllisten työläisten piirissä.

Monilla tahoilla ollaan valmiit väittämään, ettei moisiin epäilyihin ole pantava sen suurempaa huomiota. Lapsille on ilman muuta annettava tarpeensa, ruokaa, vaatteita ja hoitoa, samoin kuin niille jaetaan opetustakin, vanhempiin katsomatta, jotta tulevaisuuden sukukunta olisi nykyistä parempi. Kysymys ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen. –Lapset eivät saa joutua kärsimään vanhempainsa tähden, sanotaan lisäksi; elleivät vanhemmat elä ihmisiksi, on sitäkin tärkeämpää, että lapsia huolletaan tavalla, joka kehittää heistä terveitä ja voimakkaita ihmisiä, muutoin ei yhteiskunta koskaan vartu nykyistään paremmaksi. Tällaiset mietelmät tuntuvat hyvin oikeilta ja viisailta, mutta elävän elämän tähän päivään asti suomat kokemukset osoittavat, että terve yhteiskunta sittenkin niin ensimmäiseksi kuin viimeiseksikin varautuu perheeseen ja rakentuu tuhatlukuisten yksityiskotien pohjalta.

Jokainen toimenpide, joka välillisesti tai välittömästi johtaa kotien hajoittamiseen tai syrjäyttämiseen, voi tuottaa tuhoisia seurauksia. Tämä olisi pidettävä joka hetki mielessä kaiken avustustyön alalla ja varsinkin vapaan armeliaisuuden pyrinnöissä. Sen sijaan, että vapautamme vähemmin hyvät kodit vastuunalaisuudestaan lastensa huoltamisessa, olisi meidän yhteisvoimin ja ylevästi kilpailtava sellaisten kotien kohottamiseksi ja puhdistamiseksi lasten s. o. uuden sukukunnan onneksi, osaksi juuri itsensä lasten kautta. Sellaisilla toimillamme olisi koko kansakuntaan ja sen henkeen nähden siveellisesti elähyttävä ja kohottava merkitys ja voima. Mutta työ tähän suuntaan edellyttää lukuisain hyvien ja viisaiden kansalaisten yhteistyötä, jonka suorittajain on vakavasti pyrittävä kasvattamaan itseään tehtävänsä veroisiksi. –

Avustustyössämme vaikuttaa satoja valittuja ja vapaaehtoisia köyhäinkaitsijoita. Ovatko he muistaneet aina ja kaikissa toimissaan pitää ojennusnuoranaan aatetta: perheiden hengestä riippuu kansakunnan henki; jokainen olemme osa kokonaisuudesta ja osana vastuunalaiset ei yksin omasta ja holhokkimme, vaan kokonaisuudenkin menestyksestä.

Tämä aate olisi muistettava, sillä sen pohjalta avartuu harkintamme auttamistoimissamme.