Köyhäinhoitolehti 1915

Köyhäinhoitolehti 13/1915


Avonaisen köyhäinhoidon tarkoituksenmukainen järjestely kunnissamme. Mihin suuntaan?

Bruno Sarlin

Osa 1

Maan kunnat ovat viime vuosina osoittaneet ilahduttavaa intoa avonaisen köyhäinhoitonsa tarkoituksenmukaiseen järjestelyyn ja turvautuneet paikallisia köyhäinhoito-ohjesääntöjään uudistellessaan ja muovaillessaan nykyajan vaatimuksia vastaaviksi Köyhäinhoitolehden lisälehtenä julkaisemaani mallisääntöön, joka on kokoonpantu kaitsijajärjestelmän pohjalle.

Sangen usein on allekirjoittaneelle kuitenkin saapunut eri kunnista kyselyjä, joissa köyhäinhoitoviranomaiset tiedustelevat, mihin kaikkeen ehdottamallani kaitsijajärjestelmällä lopulta halutaan pyrkiä, millaisiin periaatteisiin se syvimmässä mielessä varautuu ja miten se on järjestettävä, vastatakseen parhaiten tarkoituksensa?

Näin ollen koetan seuraavassa kirjoitussarjassa selvitellä muutamin sanoin köyhäinhoitokysymystämme siveellisten periaatteiden valossa ja köyhäinhoidon merkitystä kansaa kasvattavana laitoksena sekä lopuksi luoda katsauksen kaitsijajärjestelmän tarkoituksenmukaisimpiin järjestelysuuntiin meidän oloissamme.

Historia opettaa, että kansojen ja rotujen taisteluissa ei ulkoisella suuruudella eikä näennäisesti loisteliaalla sivistykselläkään ole ratkaisevaa merkitystä. Ratkaisu riippuu kansallishengen voimasta, kansan siveellisen ja taloudellisen kannan etevyydestä. Mutta jos historia tässä puhuu totta, niin luulisipa ajatustemme yhteiskunnallisia laitoksia luodessamme ja niille sopivimpia toteuttamismuotoja harkitessamme kiintyvän ja keskittyvän juuri näihin perusvaikutteihin. Sillä kaiken yhteiskunnallisen työn äärimmäisenä tarkoituksena on oleva kansan kansallisen ja siveellisen hengen lujittaminen ja valistaminen, kansan syvimpäinkin kerrosten kasvattaminen ja kehittäminen korkeammalle henkisen ja aineellisen viljelyksen tasolle.

Köyhäinhoitokin on yhteiskunnallista rakennustyötä, vieläpä sellaista, joka ei jätä ainoatakaan kansalaista koskemattomaksi. Sitä suuremmalla syyllä on meidän sitäkin suunniteltaessa pidettävä mielissämme jo viittaamani perusvaikuttimet. Mutta miten onkaan asianlaita suurimmassa osassa kuntiamme? Onko köyhäinhoitoa niissä järjestettäessä todella otettu varteen kansan siveellisen hengen lujittamisen ja sen sekä henkisen että taloudellisen hyvinvoinnin korottamisen päämäärät?

Jos kunnissa liikkuessamme otamme vaivaksemme ryhtyä erinäisiltä kuntalaisilta tiedustelemaan heidän käsitystään köyhäinhoidon tehtävistä, saamme, miten eri vastaajain sanat sattunevatkin, pääpiirteissään miltei aina saman vastauksen. Köyhäinhoito on asetettu, niin sanotaan, lieventämään hätää ja puutetta, pelastamaan kristityn ja valistuneen yhteiskunnan hädänalaisia jäseniä kuolemasta nälkään ja hoidon puutteeseen. – Onhan vastauksessa totta ja oikeata, mutta tämä vastaus ei riitä.

Toiset, joiden silmä on kantanut syvemmälle ja ymmärrys avartunut tajuamaan kaikessa syyn ja seurauksen järkähtämätöntä lakia, vastaavat jo vähän toisin, laajentavat köyhäinhoidon tarkotusperiä. Köyhäinhoito ei saa tyytyä, sanovat he puolestaan, vain hädän lieventämiseen. Sen on poistettava sitä ja pyrittävä ehkäisemään sen syitä ja syntyä, kykenemättömyyttä, työnpuutetta, juoppoutta, laiskuutta, huikentelevaisuutta: sanalla sanoen kaikkia niitä yhteiskunnallisia epäkohtia ja yleisiä paheita, joiden seurauksena köyhäinhoito useimmiten esiintyy. Tässä vastauksessa on jo enemmän syvyyttä, enemmän arvostelevaa järkeä ja inhimillisyyden tuntoa. Sen mukaisena laajenee köyhäinhoidon tehtävä hätääntyneen yksilön hetkellisestä hoitelusta moninaisia yhteiskuntaelämän varjopuolia käsitteleväksi reformityöksi.

Mutta vieläkin puuttuu jotakin, vieläkin korkeampiin päämääriin on köyhäinhoidossakin pyrittävä. Sen on otettava ohjelmansa ylimmäksi pykäläksi koko kansakunnan onni ja menestys, sen yleinen vapauttaminen köyhyyden kurjuudesta; sanalla sanoen: köyhäinhoidon korkeimmaksi määräksi on asetettava köyhyydettömyys, köyhäinhoidon asteettainen itsensä tarpeettomaksi tekeminen.

Mutta näille perille pyrkiessään on köyhäinhoidon muututtava koko olemukseltaan. Sen on sisäisesti kehityttävä ja syvennyttävä nykyisen lääketieteen tavalla, joka pikemminkin pyrkii poistamaan taudin syitä ja syntyä, kuin rakentelemaan hoitolaitoksia erilaisiin sairauksiin jo sortuneille, sen on muodostuttava voimakkaaksi tekijäksi kansan siveellisen ja taloudellisen kehittämisen ja kasvattamisen työssä. – Vasta sellaisena voimme odottaa sen toiminnasta kauas kantavia hedelmiä. – Mutta mitenpä kaikkeen tähän voimmekaan päästä?

Ensinnäkin on meidän opittava oikein tajuamaan yhteiskuntaelämää. Ajatelkaamme yhteiskuntaa yksilöiden yhteenliittymänä, sellaisena, jonka terve kokoonpano edellyttää, että jokainen, samalla kun huolehtii omaa toimeentuloaan ja valmistaa itselleen mahdollisimman parhaat elinehdot, toimii tekoja, jotka välillisesti lankeavat kokonaisuuden hyväksi. Alkuperäisimmissä yhteiskunnissa tapahtuu tällainen itsetiedottomasti; mutta kuta korkeammalla kehitysasteella yhteiskunta sellaisenaan on, sitä tietoisemmaksi käy kysymyksenalainen toiminta, sitä suuremmissa määrin on sen vaikuttimena – ei vaisto, vaan vilpitön tahto. Yhteiskuntatajunta eli toisin sanoen tietoisuus siitä, että on ja tahtoo olla osa kokonaisuudesta, käsitys siitä, että elää ja on elämästään vastuunalainen ei vain itselleen, vaan kokonaisuudellekin, sellainen yhteiskuntatajunta on oleva, niin uskon, tulevaisuuden yhteiskunnan aateluutena. Sellaista tajuntaa on köyhäinhoidon kautta meidän päivinämme pyrittävä juurruttamaan.

Sisältääkö tämä sitten aivan uusia, meille ja menneille ajoille vieraita käsitteitä? Eipä niinkään. Kristillisen kirkon alkuaikoina nimitettiin yhteiskunnan eri jäsenten suhtautumista toisiinsa veljelliseksi rakkaudeksi; n.k. valistusajalla mainittiin sitä humaniteetiksi, inhimillisyydeksi; suurten vallankumousten vaikutuksesta kastettiin yhteistunto jälleen veljeydeksi ja tasa-arvoisuudeksi ja meidän päivinämme ymmärrämme käsitteen sisällön parhaiten solidaarisuudesta eli yhteisvastuusta puhuessamme. Mutta eri nimityksistään huolimatta on käsite aina pysynyt samana. Aikakausi aikakauden jälkeen on ihmiskunta huomannut, ettei ilman sitä tulla toimeen.

Toiseksi on meidän opittava oikein ymmärtämään käsittelemämme yhteisvastuun velvoituksia käytännöllisessä yhteiskuntaelämässämme. Köyhäinhoito on osaltaan merkitsevänä mittapuuna siitä, missä määrin näiden velvoitusten täyttäminen on juurtunut kansakuntaan. Kansan julkinen köyhäinhoito voi olla lainmääräämänä yhteiskunnallisena velvollisuutena. Sellaisena väitetään sen usein jo ilman muuta todistavan, että kansalaiset eivät ole tahtoneet raivata teitään sortuneitten lähimmäistensä yli, vaan oman onnensa ohella valvoa kokonaisuudenkin menestystä. Niin väitetään; mutta väitteen todenperäisyydestä saamme vakuuden vasta tutkittuamme, millä tavalla kansalaiset ovat lainmääräämän köyhäinhoitovelvollisuutensa täyttämisen järjestäneet.

Jos järjestelyn määrä suurin piirtein ottaen supistuu vain siihen, että toiselle jaetaan se, mikä ensin toiselta taksotetaan, niin on se huonona todistuksena yhteisvastuun ja yhteiskuntatajunnan pintapuolisuudesta. Jos järjestely taasen ulottuu syvemmälle ja laajemmalle ihmisyyden, köyhyyden syiden poistamisen ja kahdenpuolisen siveellisen kasvattamisen sekä heikomman holhouksen merkeissä, niin todistaa kansakunnan köyhäinhoito yhteisvastuun velvollisuuksien elävätä tajuntaa yhteiskunnan jäsenissä. – Lukuisilla esimerkeillä olisi tämä valaistavissa. Vain muutama riittäköön.

Usein unhotamme yhteisvastuuntunnosta sen puolen, joka velvottaa polveamme kunnioitukseen ja kiitollisuuteen edelliselle polvelle. Tuntuu kuin olisi itse ajanhenki nykyisin taipuvainen panemaan liian suuren arvon nuoruuteen, aloterikkauteen ja toiminnan tarmoon, samalla arvostaen liian vähäpätöisiksi vanhuuden ja sen tuntomerkit: kokemuksen ynnä tyynen harkinnan. Kenties on tämä aivan luonnollinen ilmiö, kenties on se ominaisena piirteenä kaikille niille ajoille, jolloin kehitys suhteessa tai toisessa astuu tavallista pitemmän askeleen eteenpäin. Mutta valitettavaa on, että me, samalla ja samassa määrin kuin pidämme tarpeettomana häipyväin aikain tietoja ja kokemuksia, unhotamme myöskin niiden vielä elävät edustajat, vanhukset.

Olkoonpa niinkin, tuumivat nuoret, meidän on riennettävä eteenpäin. Vanhat pyrkivät pysymään vaan paikoillaan. Eivät he kelpaa peräsimeen. Tosin pakottaa aika itsekseenkin vanhukset peräsimistä. Mutta nuoren polven kunnia-asiana on vilpittömästi kiittää vanhuksia aikanaan suoritetusta palveluksesta ja heitä on kiitettävä teoilla, eikä sanoilla, niin että väsähtäneet eivät kurjuuteen sorru, eivätkä voimattomat viru holhomatta.

En tiedä, onko kansamme vähemmin tunnollista vanhuksia kohtaan, kuin muut kansat; mutta sen tiedän, että harmaita hapsia ei meillä kunnioiteta niin kuin tulisi. Sillä olisipa vain kirjotettu niiden nimettömäin historia, jotka Suomenkin saloilla ovat saaneet unhotettuina katkerin mielin hautaan kallistua pitkän päivätyönsä tehtyään, niin järisyttäviä lehtiä saisimme lukea; tietäisivätpä vain elämän mukavuutta nauttivat, miten näinäkin päivinä monissa kunnissa avuttomia vanhuksia hoidetaan, niin toisin silmin elämää arvostelisivat.

Eikä yhteiskunta sellaisenaankaan ole palkinnut kuolevaa polvea kunniallisesta työstä. Paljon on puhuttu valtion kannattamasta vanhuudenvakuutuksesta, mutta tänäänkin vielä ovat uupuvain vanhusten päivät turvaamatta hätää ja puutetta vastaan. Eipä siis kumma, jos monin paikoin nuorella kansalla onkin sellainen käsitys, että vanhoille ja kuluneille ihmispirstaleille on huonoinkin riittävän hyvää. Kunnat ja yhteiskunta ovat itse tämän käsityksen luoneet. Vai miltä sitten luulette tuntuvan nuorison herkissä mielissä sen katsellessa, kuinka raihnaista vanhusta kuljetetaan talosta toiseen, ilman että missään on sopukkaakaan, jota saisi sanoa omakseen, vaikka hän sellaista raskaasti kaipaa, mitä tunteita tuntevan ja mihin vuorostaan tottuvan samaisen nuorison nähdessään, miten kunniallinen vanhus vielä joskus sijotetaan samaan huoneeseen köyhäintalossa riettaan veltustelijan, laiskurin ja juopottelun turmeleman kanssa. Kenties arvellaan, että kaikki tämä on luiskahtava ohi jälkiä jättämättä. Minä puolestani luulen, että monen nuoren mielestä, joskin hiljaisuudessa, tapahtuu kaikkea tätä katsellessa samaa, kuin sen pojan, joka nurkassa pahkakupista ruokailevaa isoisäänsä katsellessaan etsi veitsen ja puun ja ilmoitti isälleen ryhtyvänsä vuolemaan tälle jo valmiiksi puukuppia, josta isäkin sitten vuorostaan nurkassa söisi.

Yhteisvastuun elävä tunto velvottaa meitä siis toisin toimittamaan vanhustemme hoidon. Muutoin ei köyhäinhoitomme ole siveellisten periaatteiden mukaista eikä kansaa kasvattavaa.

Mutta onko aikakautemme sitten tuntenut riittävän syvästi vastuuvelvollisuutensa tuleviin polviin nähden? Onko köyhäinhoitomme perustautunut siveellisille periaatteille köyhäinhoitolasten holhoamisessa? – Paikoittain kulkevat lapset vielä kerjuulla kujia ja kylänteitä, ja yleinen mielipide nousee liiankin harvoin sitä vastustamaan; joukottain saavat köyhäin lapset kokoontua rivouksillaan höystelemään valheilla tai muilla konsteilla keräämiään suupaloja valvomattomille temmellyspaikoilleen; lapsia on yötöissä tehtaissa ja sahoissa, ja sieltä saavat ne usein palata lepohetkikseen koteihin, joissa isä juopotellen päiviään elostelee ja äidin ainoana kasvatusoppina on piiska. Mutta ilmiö luiskahtaa ohitsemme miltei jälkeä jättämättä; väittääpä joku joukosta, että lasten eteen on jo liikaakin tehty. Väittäjä ei silloin tiedä, että suuri prosentti pienokaisia sortuu multiin jo elämänsä ensi vuodella sopimattoman tai puuttuvan ravinnon tähden, että tuhansien vähän vanhempain lasten ruumiinvoimat jäävät luontevasti kehittymättä terveiden elinolojen puutteessa ja sielut valistumattomiksi heidän herkkää tunne-elämätään tajuamattomissa käsissä. Mutta tämän nousevan polven pitäisi luonnon lain mukaan kerran kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteilla sälyttää hartioilleen meidän hoitomme. Tekee mieli vakavasti kysymään, minkähänlaiseksi se hoito vuorostaan muodostunee?

Tässäkin vaikuttaa yleinen katsantokanta määräävästi yksilöön. Vai mitäpä sanomme siitä, että muutamissa syrjäisissä kunnissa kunnan luottamusmiehet joko peitetymmin tai avoimemmin vielä myyvät köyhäinhoitolasten elätysvelvollisuuksia vähimmän vaativille? Millaista esimerkkiä tällaisella menettelyllä kylvetäänkään? Oppivatkohan niiden seutujen vähävaraiset pitämään lapsia yhteiskunnan kalleinna omaisuutena? Ja kuitenkin on sanottu, että turvattomain auttaminen ja holhous erottaa sivistysvaltion raakalaisvaltiosta, että itsekkäisyydestä ja laskelmista vapaimman tunteen luominen ihmissydämeen on avuttomimman etuoikeutena. Mutta tällaisen köyhäinhoitolasten holhouksen kautta kasvatamme keskuuteemme uuden hoitolaispolven, sarjan ihmisiä, joista useimmat jo ikäänkuin ennakolta ovat määrätyt onnettomuuteen.

Jo mainitsemani lisäksi liittyy yhteisvastuun tunteeseen siis vielä kolmaskin puoli, nimittäin turvattomain tukeminen yleensä. On olemassa ikäänkuin salainen side toiselta puolen terveen ja voimakkaan ja toiselta puolen turvattoman ja avuttoman välillä. Sodassakin, kuten tiedämme, vaatii kansainvälinen sopimus säästämään vanhuksia, naisia ja lapsia ja tuhansien vastalause kohtaa aina tämän sopimuksen loukkausta. Mutta jos avuttomuus vaatii kunnioituksensa sodankin riehuessa, kuinka paljon enemmän eikö sen pitäisi tehdäkin sitä elämän säännöllisessä kulussa. Mutta onko asianlaita niin? – Oletteko kenties nähneet, millä tunnottomalla välinpitämättömyydellä kansanjoukko usein katselee kouristukseensa sortuvaa langettavatautista, ilman että kukaan kiiruhtaa hänen avukseen, millä ilakoitsevalla mielenkiinnolla, etten sanoisi nautinnolla, vanhat ja nuoret väliin vielä narrailevat mielivikaista ja järkiheittoa, joka äänettömässä raivossaan siteiltään näitä turhaan tapailee?

Yleinen mielipide päästää aina kuuluville kumean nurinan, kun raakalainen tavataan eläintään rääkkäämästä; mutta kun lainsäätäjä sivistysvaltiossa on pitänyt tarpeettomana säätää erikoislakeja onnettomimpain ja säälittävimpäin yhteiskunnan jäsenten turvaksi, ei kansan tajuntaan ole tarttunut ymmärrystä tällaisten kiusottelun kataluudesta. Mutta yhteiskunta, joka tällaista sallii, ei voi pestä käsiään mitä ankarimman tuomion edessä, vieläpä sitäkin vähemmin, kun sen omat yhdyskunnat itse järjestämällään, usein inhimillisyyden ulkopuolella olevalla avuttominten hoidolla ovat juurruttaneet kansaan mainitunlaista raakuutta. Vai eikö istu kymmeniä, ehkä satojakin mielisairaita maassamme tänäänkin riittävän hoidon puutteessa?

Olemme tähän asti puhuneet vain niistä siteistä, jotka liittävät sukupolven sukupolveen ja yhteiskunnan voimakkaat yhteiskunnan heikompiin, ja huomanneet, että yhteisvastuun tunto vaatii meidän näitä köyhyyden kurjuuden torjumiseksi lujittamaan. Mutta löytyypä vielä voimakkaampiakin siteitä: perhesiteet. Jos jätämme täyttämättä velvollisuutemme kansalaisina, on menettelymme valitettavaa; mutta ellemme täytä velvollisuuksiamme perheenjäseninäkään, niin teemme vieläkin huonommin. Olemme nähneet, miten köyhäinhoito ensinmainituilla aloilla voi esimerkkinsä kautta vaikuttaa kansaa kasvattavasti. Perhesiteihin nähden kykenee se siihen vieläkin paremmin.

Perhesiteetkin ovat meidän päivinämme arveluttavasti höltymässä. Poika ei elätä isäänsä, isä hylkää perheensä. Mies viettelee naisen, eikä enää hetkellä, jolloin tämä olisi kipeimmän avun ja tuen tarpeessa, tahdo tietää sen nimestäkään, jonka kuitenkin rohkeni tehdä lapsensa äidiksi. Köyhäinhoito kulkee jälkiä. Sen täytyy auttaa tarpeenmukaisen hoidon ja elatuksen saantiin hätääntynyttä siitä hetkestä alkaen, jolloin lähimmät asianomaiset ovat ylimielisesti laiminlyöneet pyhimmät velvollisuutensa. Mutta juuri siitä tavasta, millä köyhäinhoito nämät yksityisten laiminlyöntisynnit korjaa, riippuu, tuleeko köyhäinhoidon toiminta kansaa kasvattavaksi, vaiko kansaa turmelevaksi ja siveellisesti veltostavaksi.

 

Köyhäinhoitolehti 14/1915


Avonaisen köyhäinhoidon tarkoituksenmukainen järjestely kunnissamme. Mihin suuntaan?

Bruno Sarlin

Osa 2

Ottakaamme pieni esimerkki. Sattuupa, että isä kuulee poikainsa riitelevän. Suurempi on anastanut parhaan palan pienemmältä ja pienempi itkee muru kourassa voimattomuuttaan. Mikä on isän tehtävä? Hyvittettävä pienempi, antamalla hänelle lisäksi niin paljon kuin suurempi vääryydellä häneltä riisti. Aivan niin! Mutta jos isä ei tee sen enempää, ei hän ole kasvattaja. Vasta sitten voimme tunnustaa hänet kasvatustaitoiseksi, jos hän kykenee herättämään suurempaan poikaansa käsityksen siitä, että tämä on väärinkäyttänyt asemaansa väkevämpänä, mikä väkevämmyyden asema juuri olisi velvottanut häntä päinvastaiseen menettelyyn.

– Aikamme köyhäinhoitokin hyvittää parhaansa mukaan heikompia. Maksammehan kotiapuja juopottelijan vaimolle, vaatetamme ja koulutamme hänen lapsiaan; holhoamme hyljättyä, vieteltyä naista ja olemme liiankin valmiit ottamaan hänen lapsensa kokonaan hänen hoivistaan maksua vastaan toisen elätettäväksi; avaammehan laitoksia lastensa hylkimille vanhuksille ja avustelemme sairaita ja vuoteenomia. Useinkin teemme kaikessa tässä oikein, sillä hädänalaisuus sellaisenaan oikeuttaa avunsaantiin.

– Mutta mitä teemme sitten? Yleispiirtein ottaen täytynee vastata; eipä juuri mitään. Aniharvoin ryhdymme tositoimiin elatus- ja hoitovelvollisuutensa laiminlyöneitä kohtaan, vaikka laki meitä siihen oikeuttaa ja velvottaakin. Menettelemme äsken kertomani isän tavoin, joka hyvitti kylläkin vääryydenkärsineen, mutta antoi väärintekijän mennä. Juopottelija saa jatkaa juoppouttaan, vaikka vaimonsa ja perheensä on yhteiskunnan varassa, aviottoman lapsen isä saa jäädä tuntemattomaksi, vaikka hän on hyljännyt viettelemänsä naisen ja oman lapsensa j.n.e. Sillä tavalla vielä usein kasvatamme yhteiskunnan jäseniä 20:llä vuosisadalla.

Olemme armeliaita toisten velvollisuuksien täyttäjiä, mutta huonoja kasvattajia; ja kuitenkin tiedämme, että jokainen pennikin niistä veroista ja maksuista, joilla kovaosaisia hyvitämme, on kerätty kokoon kaikilta niiltäkin pieneläjiltä, jotka vielä työtä kunnioittavat, mutta joita maksujen vähäinenkin kohoaminen voi kohdata niin ankarasti että itsekin sortuvat köyhäinhoitoon. Tätä muistaen joudumme vakaasti kysymään, millä oikeudella täytämme yhteisillä varoilla juopon ja laiskurin sekä kevytmielisen laiminlyöntejä, pakottamatta näitä korvaamaan yhteiskunnan kärsimiä kustannuksia.

Opetammehan siten vain yhä viljemmälti väestöä köyhäinhoitoon turvautumaan. Onhan näet selvää, että kuntain jäsenet, jotka havaitsevat irtolaisten, maankiertäjäin y.m.s. voivan elää yhteiskunnan niskoilla ja voivan jättää perheensäkin asianomaisen kunnan huostaan joutumatta pakotetuiksi elämäntapansa muuttamiseen ja työllään tekojaan korvaamaan, eivät opi ymmärtämään köyhäinavun pyyntöä niinkään suureksi virheeksi.

Joka avoimin silmin tutkii yhteiskuntaelämäämme ja kuulevin korvin seuraa sen sykintää, häneltä eivät varmaankaan jää huomaamatta ne vaarat, joihin joudumme, ellemme nopeasti ja tarmolla käy käsiksi ankarampaan kansan kasvatukseen köyhäinhoidonkin alalla. Esi-isäimme pyhinä pitämät käsitteet, sellaiset kuin: koti, äitiys, isyys ja lapseus, eivät enää paljonkaan velvoita. Älkäämme koettakokaan vyöryttää syytä yksin vanhentuneen lainsäädäntömme niskoille. Syy on lähempänä: itsessään yhteiskunnassa ja sen yksilöissä.

Mutta vielä yksi puoli, joka – köyhäinhoidosta kansaa kasvattavana laitoksena ja yhteisvastuun tunnon elvyttäjänä puhuttaessa – ei saa jäädä mainitsematta. Tarkoitan parempiosaisen, voimakkaamman personallista vaikutusta huonompiosaiseen. Sellaiseen ovat köyhäinhoitoviranomaiset joka kunnassa aina tilaisuudessa. En luule kiinnittäväni tähän vaikutusmahdollisuuteen liian suurta painoa, kun sanon, että yksin sen avulla köyhäinhoitomme kerran on saavuttava suurimman täydellisyytensä. Mutta kaikki riippuu tämän vaikutuksen oikeasta soveltamisesta.

En usko, että juopottelija vain sanoilla saadaan kunnon mieheksi, tai langennut nainen mallikelpoiseksi äidiksi. En myöskään soisi, että yhteiskunnan apupalaa aina seuraisi nuhdesaarna, sillä ei mikään ole tuhoisempaa juuri tällä alalla kuin koneellinen tavanmukaisuus. Se koventaa kovan mielen vieläkin kovemmaksi, murtaa sortuneen sydämen epätoivoiseksi.

Mutta vaikuttaa voidaan toisellakin tavalla, ja vaikutuksille alttein on ihminen juuri silloin, kun surut ja huolet hänen sydäntään painavat. Ken silloin hänen luokseen, hänen matalaan majaansa astuu, ei mestaroivana mallimiehenä pitkine opetus- ja nuhdesaarnoineen, vaan kanssaihmisenä, joka tahtoo koettaa ymmärtää toisen erikoisvaikeuksia ja auttaa häntä voittamaan toivottomalta aluksi näyttävän asemansa, sille antaa ahdistuksenalainen pian luottamuksensa. Mutta niinpian kuin se on voitettu, on mahdollista voittaa paljon muutakin. Voisipa mainita lukuisiakin esimerkkejä siitä mitä yksityiset kunnallismiehet ovat aikaansaaneet, ainoastaan ojentamalla oikealla hetkellä kätensä kanssaihmisilleen. Tiedän kyllä, että tuskin millään alalla ovat pettymykset niin yleisiä kuin tällä. Emmehän itsekään ole elämisen taidon koulumestareiksi likimainkaan kelvollisia. Mutta vaikeudet ovat vain niiden voittamista varten! – Niistä ei saa masentua. Sillä niin varmaan kuin köyhäinhoito ei saa tyytyä vain ruokkimaan, vaatettamaan tai majoittamaan nälistyneitä, väriseviä ja kodittomia, vaan pyrkiä luomaan näistä annetun avun kautta omaan apuunsa vastaisuudessa turvaavia miehiä ja naisia, niin varmaan ei tämän pyrkimyksen menestyksellisessä toteuttamisessa sovi hetkeksikään unhottaa personallisen vaikutuksen kulmakiviä.

Mutta nyt kysymyksen käytännölliseen puoleen.

Suurin piirtein ottaen ovat köyhäinhoitokustannukset kunnissamme miltei yleensä viime aikoina olleet kohoamassa, ei vain absoluuttisina numeroina, vaan suhteellisinakin. Siihen ovat epäilemättä vaikuttaneet monetkin taloudellisen elämämme alalla sattuneet mullistukset. Mutta syitä on syvemmälläkin: itse ajanhengessä. Samassa määrin kuin satunnaisten työansioiden varassa elävä tilaton väestömme vuosittain on kasvanut ja suuri osa maanviljelyksen ja oman mökin turvin ennen toimeentulleita pieneläjiä siirtynyt entisiltä, kotoisilta elinsijoiltaan työnetsintään tai töihin sinne ja tänne, samassa määrin on kansasta myöskin alkanut hälvetä syvempi siveellinen kunniantunto ja pyrkimys omavaraisen elämän ja vanhan päivän varan lujittamiseen, omaan apuun ylinnä luottaen.

Rinnan näiden kanssa ovat supistuneet säästäväisyys ja vaatimattomat elämäntavat, ja kansan henkeen on alkanut juurtua oppeja, joiden mukaan, sellaisina kuin niitä kypsymättömät ja edesvastuuntunteettomat ainekset tulkitsevat, ahkera työ vanhan päivän varaksi ja luja usko työn siunaukseen ovat muka vain oppeja orjille, eikä vapaille kansalaisille, ovat siveyskäskyjä, joita muka anastajat aikoinaan ovat keksineet omain anastustensa kartuttamiseksi. Samalla kun näin kädestä suuhun huikentelevasti ja tuhlaavasti eläen tahdotaan unohtaa, että työ – juuri työ on ja on aina ollut ainoa varma tie omavaraiseen elämään ja riippumattomuuteen, pyritään elämään ennen tehdyn työn ja työtä vielä kunnioittavain kustannuksella.

Verojen maksajat vähenevät, mutta maksut kohoavat – siinä seuraus. Ennen oli häpeä syödä armoleipää, nyt se on muuttunut suorastaan vaatimukseksi sielläkin, missä muutoinkin toimeentultaisiin. Mutta yhteiskunta ei ole velvollinen elättämään sitä, joka ei itse halua ponnistaa voimiaan elatuksekseen. Päin vastoin on yhteiskunta sen maailmankatsomuksen mukaan, jonka kuvastimena on sen rakennettava vielä turvaava laki, velvollinen pakottamaan jäseniään voimainsa mukaan pitämään itse huolta itsestään ja lähimmistään.

Tosiasiaksi jää, että köyhäinhoitorasitus kasvaa päivä päivältä senkin kautta, että köyhempi väestö tottuu yhä enemmän ja enemmän vähäpätöisimmänkin taloudellisen vastuksen kohdatessa turvautumaan korvauksettomaan kunnan apuun, pitäen sellaisen saamista yksinkertaisesti oikeutenaan, melkein kuin jonkinlaisena elinkorkona, jota vaivaiskassa, johon hekin mahdollisesti joskus ovat jonkun markan maksaneet, muka ilman muuta on velvollinen suorittamaan. Tämä ajatussuunta, jolla ei ole minkäänlaista pohjaa voimassaolevassa köyhäinhoitolainsäädännössämme, on kehittymäisillään arveluttavaksi epäkohdaksi koko kunnalliselämässämme yleensä ja etenkin kunnissa, joissa köyhäinhoitojärjestelmä on vanhentuneella kannalla.

On syytä tämän puolen selvittämiseksi verrata parilla sanalla Englanninmaan oloja meidän oloihimme. Englannin julkisen köyhäinhoidon luonteessa esiintyy miltei kovia piirteitä, jonkinmoinen välinpitämättömyys yksilön kohtalosta suhteessa kokonaisuuden menestykseen, joka vaikuttaa meihin, vieraan kansakunnan lapsiin, kuin kylmä viima. Mutta emme, asiaa lähemmin harkiten, voi olla tunnustamatta, että tässä piirteessä piilee jotain suuremmoista, englantilaiselle oikeustajunnalle ominaista, jotain joka muistuttaa kuvaavaa englantilaista sananpartta: ”Isänmaa odottaa, että joka mies täyttää velvollisuutensa.” Sitä englantilaista, joka, vaikka voisi, ei elätä itseään ja lähimpiä omiaan, pidetään ilman muuta rikollisena ja kohdellaan sen mukaan.

Tahtoisin tässä erikoisesti kiinnittää huomiota siihen seikkaan, että mainitun englantilaisen oikeustajunnan mukaan ei rikollisena pidetä niinkään itsessään esim. juoppoutta ja laiskuutta, kuin niissä piilevää yritystä vyöryttää omat yksilölliset velvollisuutensa yhteiskunnan, s.o. muiden kansalaisten hartioille. Niinpä jos joku tässä yrityksessään onnistuakseen esittää elinolonsa huonommiksi, kuin mitä ne todellisuudessa ovat, pitää oikeus tekoa varkauden veroisena, langettaen sen mukaisen tuomion: 3:een kuukauteen vankeutta ensi kerralla ja aina 9:kin kuukautta 3:lla tai 4:llä kerralla. Avunnauttijaa tässä maassa pidetään joko erikoisen onnettomuuden murtamana säälittävänä kansalaisena, taikka sitten rikoksellisena; mitään kolmatta mahdollisuutta ei ole – niin lausuu m.m. yhteiskuntareformaattori Herbert Stead. Ja köyhäinhoitohallitus nostaa siellä poikkeuksetta oikeudellisen kanteen elatusvelvollisuutensa laiminlyönyttä vastaan.

Minusta tuntuu, kuin olisi meillä syytä näinä aikoina, jolloin voimakkaasti puhutaan avuttoman oikeudesta apuun, pysähtyä hieman ajattelemaan tätä esittämääni toistakin puolta asiasta. Maassamme ei yleensä olla täysin selvillä, tai ei ainakaan tahdota olla täysin selvillä siitä, miten luonnotonta on, että apuatarvitsemattomat kuitenkin pakkautuvat yhteiskunnan apuun turvautumaan, vaikka asemansa monessa tapauksessa ei ole rahtuakaan huonompi, kuin niiden tuhansien, jotka aamusta iltaan otsat hiessä leipänsä eteen ahertavat apujen etsintää ajattelemattakaan.

On tosin olemassa kuntia, joista kerrotaan, että aniharva niissä ilman tosi tarvetta tulee apua anomaan. Tällaisessa on jotain henkisesti ylevää, sellaista, joka voi esiintyä niinkin jaloissa muodoissa, että se saa sydänjuuremme lämpenemään, joka kerran kun siitä kuulemme. Mutta luulenpa, että kokeneet köyhäinhoitomiehet tunnustavat minun olevan oikeassa, kun sanon: sellaista näemme ja kuulemme liiankin harvoin. Suomalaiselta köyhäinhoitojärjestelmältä on kauan puuttunut se ankarasti kasvattava ja kokonaisuuden menestystä valvova piirre, jonka tapaamme englantilaisilla; ja tämä puute onkin runsaasti kostanut itsensä. –

Mutta me emme saa asettaa köyhäinhoidon päämääräksi vain aiheettoman anteliaisuuden poistamista, ei vain avustettavain prosenttiluvun supistamista, eikä köyhäinhoitomenojen laskemista pienimpään mahdolliseensa ainoastaan niukkuudella ja ankaruudella. Jos niin olisi, olisi koko köyhäinhoidon järjestämiskysymys helposti ratkaistavissa. On päinvastoin pantava suurempi paino siihen, että apua annetaan aina, kun oikea auttamisen hetki on käsissä, kun apu sattuu maaperään, jossa se lankeaa avuksi itseavustukseen, muodostuu pikemminkin ehkäiseväksi kuin jatkuvaksi.

Tässä suhteessa on varsin opettavaista verrata olojamme Saksanmaan oloihin. – Siellä, Elberfeldin kaupungissa, syntyi ja kehittyi jo yli puolen vuosisataa sitten köyhäinhoitojärjestelmä, joka on saavuttanut maailman maineen ja ulottanut voittokulkunsa meidänkin kaukaiseen maahamme. – Kun köyhäinhoitorasitukset Saksanmaassa ja varsinkin jo mainitsemassani Elberfeldin kaupungissa alkoivat kasvaa ylivoimaisiksi, kun kerjäläislaumain laajuus kävi yhä uhkaavammaksi, tarttuivat Elberfeldin asukkaat vakain ja hartain mielin asiain kulkuun, päivittelemättä päivät pääksytellen maksujen painoa, antamatta ajan mennä arvellessa. Elberfeldin asukas, salaneuvos v.d. Heydt, kokoonpani nerokkaalla kädellä uuden ja elinvoimaisen järjestelmän peruslauseet, jotka sisälsivät pääpiirteissään seuraavaa:

Köyhäinhoidon tehtävänä ei saa olla vain erinäisten köyhäin auttaminen ja tukeminen, vaan ennenkaikkia pyrkimys taistelemaan kurjuuden syitä ja syntyä vastaan sellaisenaan, yhteiskunnallisena pahana, köyhyyden ehkäiseminen koko laajuudessaan, köyhyyden lähteiden tutkiminen ja tukkiminen.

Tällaisen pyrkimyksen onnistumiseksi on välttämätöntä hankkia selvyys yhdyskunnan yhteiskunnallisista ja taloudellisista oloista yleensä sekä siinä ilmenevän köyhyyden syistä erittäinkin.

Sellainen selko saadaan vain siten, että jokaisen avunanojan asema ja tila hänen kodissaan personallisesti ja huolella tutkitaan.

Ainoastaan tällaisen tutkimuksen perusteella otetaan harkittavaksi, onko ja minkä verran apua myönnettävä.

Ennen kaikkea on köyhälle varattava tilaisuutta omin voimin ja omin töin hankkimaan elatuksensa.

Tähän tarvitaan useinkin enemmän siveellistä, kuin taloudellista apua. Kutakin tapausta on käsiteltävä sen yksilöllisen luonteen mukaan.

Tällaiseen, yksilöllistytettyyn köyhäinhoitoon ei päästä muutoin, kuin asettamalla niin lukuisasti köyhäinkaitsijoita, että kunkin osalle tulee vain sen verran hoidettavia, että hän voi personallisella mielenkiinnolla seurata jokaista, tukea kaikkia hoidettaviaan siveellisesti ja, niin paljon kuin mahdollista, taloudellisestikin.

Jotta köyhäinkaitsija voi riittävän tarkasti seurata holhottavansa elämää, on hänen käytävä tämän luona niin usein kuin mahdollista, ja ainakin joka 14 päivä. Taloudellista apua ei koskaan ole kerrakseen myönnettävä pitkälle ajalle, vain 14 päiväksi erällään.

Sen kautta, että suuri joukko yhdyskunnan jäseniä personallisesti täten tulee toimimaan köyhäinhoidon palveluksessa, juurtuu yhdyskuntaan yleensä harrastus ja rakkaus köyhäinhoitotyöhön.

Jotta taasen kukin kaitsija itsekohdastansa nauttisi personallista iloa vaateliaasta työstään, on hänelle myönnettävä valta hätäisissä tapauksissa itsekseenkin antaa apua ja muissa ottaa osaa avunantopäätösten tekoon. Raha-avut jaetaan kaitsijain käden kautta.

Köyhäinhoitohallituksen asiana on valvoa koko toiminnan yhdenmukaisuutta ja järjestystä ja määritellä yleiset perusteet köyhäinhoidon toimittamista varten. –

Näiden yleisten periaatteiden puitteisiin luotiin sitte itse järjestelmän käytännöllinen koneisto. Kunta jaettiin piireihin, joissa kussakin lähintä huolta köyhäinhoidosta piti piiriesimies; ja piirit pienempiin alueisiin kaitsijain luvun mukaan. Joka neljästoista päivä kokoontuivat kaitsijat piirimiehensä johdolla päättämään piirin köyhille myönnettävistä avuista, joista piiriesimies yhtä usein kokoontuvalle köyhäinhoitohallitukselle, sen kokouksissa läsnä ollen, teki tiliä; ollen köyhäinhoitohallituksella valta, jos sitä pidettiin välttämättömänä, muuttaa piirikokousten päätöksiä.

 

Köyhäinhoitolehti 15/1915


Avonaisen köyhäinhoidon tarkoituksenmukainen järjestely kunnissamme. Mihin suuntaan?

Bruno Sarlin

Osa 3

Apujen määräin punnitsemisen helpottamiseksi laadittiin n.k. maksimaalitariffeja eli listoja, joissa tarkalleen määriteltiin, kuinka paljon viikoksi korkeintaan voitiin myöntää erilaisille hädänalaisille, yksinäisille tai perheellisille, riippuen lasten luvusta, sairaille, työkyvyttömille j.n.e.

Piirimiehet taasen velvotettiin:

Personallisesti opastamaan vasta valittuja kaitsijoita tehtäviinsä ja saattamaan näitä alussa piirinsä köyhäin luo sekä sittemmin niin usein käymään hädänalaisten kodeissa, että omastakin kokemuksestaan ja näkemästään tulivat tuntemaan piirin köyhäin oloja ja tarpeita.

Kaitsijat velvotettiin ainakin joka 14 p:nä käymään köyhäinsä luona, ottamassa tarkan selon köyhäin oloista, mahdollisesti tapahtuneista muutoksista näiden perheoloissa, siveellisessä elämässä tahi taloudellisessa asemassa ynnä siitä, miten nämät olivat ennen saamiaan apueriä käyttäneet, ja neuvottiin kaitsijaa näillä käynneillään esiintymään samalla kertaa köyhän ystävänä ja auttajana, mutta myöskin tarpeen vaatiessa hänen vakaana ojentajanaan ja nuhtelijanaan, ja siten toimimaan parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan yhteiskunnan kunnia- ja luottamusvirassa, palkatta ja korvauksetta, mutta iloisin mielin tietoisena toimintansa siveellisestä arvosta hätääntyneiden auttajana ja rappeutuneiden kohottajana jälleen kunnon kansalaisiksi. Ja köyhiä neuvottiin aina ensi kädessä ilmottamaan huolensa ja tarpeensa asianomaiselle kaitsijalleen, jotta ikävät ja turmiolliset yhteiset kokoontumiset välttyisivät.

Lopuksi säädettiin tehokkaita määräyksiä julkisen köyhäinhoidon ja yksityisen hyväntekeväisyyden tarkoituksenmukaisesta yhteistoiminnasta, niin ettei jälkimäinen aiheettomalla anteliaisuudella ja avuntarpeen todellisuudesta edeltä selvää ottamatta almuillaan repisi sitä, mitä edellinen rakensi.

Veisi liian pitkälle ryhtyä tässä yksityiskohtaisemmin selostamaan Elberfeld-järjestelmän eri puolia. Näemme jo näistä lyhyistä viittauksista, että meillä on siitä runsaasti oppimista, että Elberfeld-järjestelmä on ylevän yhteishengen tuote, vaatien suuria jokaiselta kansalaiselta, joka lain mukaan on velvollinen uhraamaan aikaansa ja voimiaan sen palvelukseen; – vaatien varsinkin kaitsijoilta rakkautta hätääntynyttä kohtaan, horjumatonta oikeudentuntoa, tyyntä harkintataitoa ja pitkämielisyyttä. Mutta niinpä onkin koko järjestelmän ytimenä jalo kilpailu lähimmäisen rakkaudessa, ei hentomielisessä ja löyhäkouraisessa, vaan sellaisessa, jonka äärimmäisenä tarkoituksena on toimia niin, että jokainen kaitsija voi lopulta iloita nostaneensa holhottavansa uudelleen omille jaloilleen, vieroittaneensa hänet kokonaan köyhäinhoidosta. Ja sellaisen ilon aihe on syvempi kuin miksi sen äkkiä voimme arvostaakaan, ja siihen päästään useinkin paremmin siveellisin keinoin kuin veltostavain almujen avulla.

Elberfeld-järjestelmä on tahtonut kaitsijatoiminnan avulla päästä ennen kaikkea siihenkin, että samalla kun oikeudettomat avunnauttijat köyhäinhoidosta karkotetaan, tosihädän alaisille voidaan antaa runsaampaa, tukevampaa apua. Laajain kaitsijakuntainsa kautta on se samalla pyrkinyt välttämään kaikkea kaavoihin kuoleutumista, tehnyt toimintansa eloisammaksi ja personallisemmaksi, yksilöllistyttänyt sekä tutkimuksen että hoidon ja tarkastuksen. Ja siihen onkin ollut päästävä! Sillä jokainen köyhä, erilaisista oloista lähteneenä erilaisine tarpeineen, on siten tullut oman erityisen kaitsijansa valvonnan alaiseksi, on eristetty köyhäin koko joukkiosta – ei vain numeroksi, vaan myöskin ihmiseksi, jota on oman erikoisluonteensa mukaan autettava, kasvatettava ja holhottava.

Köyhäinhoito on tämän järjestelmän kautta laajennut kuluneitten ihmispirstaleiden välttävästä huolentelusta kotiavuilla tai elätyskasarmeissa ihanteelliseksi yhteiskunnalliseksi rakkauden työksi; se ei enää ole ollut osallisena kasvattamassa kansan keskuuteen uusia köyhäinhoitolaispolvia, se ei ole tyytynyt vuosikymmeniä kymmenien jälkeen kantamaan rahaa ja antimia parempiosaisilta kurjaliston ruokkimiseksi! – Se on julistanut sisällisen, kansallisen sodan koko köyhyyttä vastaan sellaisenaan ja koonnut järjestettyyn taisteluarmeijaansa jokaisen kylän parhaat naiset ja miehet. – Ja sen ajatus on kulkenut tähän suuntaan: meidän on tartuttava naapurissamme asuvan juopon käteen, pelastettava hänet, ennenkuin hän on siveellisen rappeutumisensa ja taloudellisen raunioitumisensa alimmassa kuilussa, perheensä puilla paljailla ja kotinsa pirstaleina; meidän on riennettävä leskien ja orpojen turvaksi, ennenkuin epätoivo on pakottanut lapset kerjuulle – näpistelyyn, paheisiin ja repaleihin ja äidin panttaamaan viimeiset työvälineensä tai myymään viimeisen lehmänsä; meidän on hankittava vapautetulle vangille tilaisuutta kunnialliseen työhön, ennenkuin hän, hylkynä ja nälkäisenä, huomaa uuden rikoksen ainoaksi keinokseen leivän hankkimisessa.

Minkähänlaiseksi muodostuukaan vertailu, jos tälle taustalle maalaamme kuvan kotoisten kuntaimme köyhäinhoidosta? Epäilemättä useassa tapauksessa masentavan synkäksi; ja asiaa ei paranna sekään, että synkkyyden juuret varautuvat aina lainsäädäntöömme asti.

Voimassa oleva vaivaishoitoasetuksemme on vanhentuneessa kaavamaisuudessaan säilyttänyt kunnallisen köyhäinhoidon kahtiajaon. Köyhäinhoitomme on näet osittain pakollista, osittain vapaaehtoista. Asetuksen 2 §:n mukaan on kunta velvollinen auttamaan tarpeenmukaisen elatuksen ja hoidon saantiin vain alaikäisiä, heikkomielisiä, raajarikkoja ja pitkällisempää tautia sairastavia tahi vanhuuden heikkoja, jotka ovat toisen holhousta vailla. 3 §:n mukaan voi sitten kunta jos niin haluaa, auttaa muitakin. Tähän perustuu yksi lainsäädännöllisen köyhäinhoitojärjestelmämme päävikoja.

Lainsäädännöstä on näet lyhytnäköisellä ajattelemattomuudella kuntain itsensä taloudelliseksi tappioksi vedetty se johtopäätös, että kunnallisen köyhäinhoidon ei huoli tarttua puutteenalaisen oloihin ja elämään, ennenkuin hänen tilansa on joutunut niin alas, että hän joutuu 2 §:n luettelemain pakkotapausten piiriin. Siten juuri, myöhästyneen toimenpiteen tähden, saamme usein sitten vuosikausiksi köyhäinhoitomme niskoille suurilukuisia perheitä y.m., joiden avustaminen nielee satoja, ajan pitkään tuhansiakin, vaikka tarkoituksenmukaisilla ennakkotoimenpiteillä olisi tapauksista voitu selvitä paljon pienemmillä summilla ja samalla pysytetty kunnian ja omanarvontunto eleellä henkilöissä, joista sen jatkuva köyhäinapu usein kokonaan pois juurii.

Edelleen teemme suuren virheen siinä, että useimmissa maalaiskunnissa yhä vieläkin pysytämme kymmeniätuhansia vuosittain nielevän köyhäinhoitomme kuntain ainoan hallintoelimen, harvalukuisen kunnallislautakunnan tehtävänä. Erehdys on sitäkin suurempi, kun tiedämme, että äänivaltainen naispuolinen kuntalainen ei ole vaalikelpoinen kunnallislautakuntaan; ja kuitenkin on varmaa varmempi, että naisen työ köyhäinhoidossa olisi mitä arvokkainta, olisi mitä kipeimmän tarpeen vaatima. Sillä onhan köyhäinhoidon varassa maassamme tuhansia orpolapsia, on tuhansia langenneita naisia ja vuoteen omia sairaita. Luulemmeko me miehet vielä nykyisin todellakin pystyvämme paremmin kuin naiset arvaamaan näiden tarpeita ja hoitelemaan näiden puutteita? – Lainsäädäntömme myöntää maalaiskunnillekin oikeuden erikoisen vaivaishoitohallituksen asettamiseen ja elokuun 6 pnä 1889 annetun asetuksen mukaan on myöskin kunnan äänivaltainen naispuolinen jäsen erityiseen kunnalliseen vaivaishoitohallitukseen vaalikelpoinen.

On muutoinkin luonnollista, etteivät kunnallislautakunnan esimies ja muutamat jäsenet kykene kaikkien muiden monilukuisten kunnallisten tehtäväinsä ohella omistamaan riittävässä määrin aikaansa ja harrastustansa köyhäinhoitoon. Se käy heille liian rasittavaksi, liian suuria uhrauksia kysyväksi, kun korvaus tällaisista toimista päälle päätteeksi on mahdollisimman alhainen. Vielä on muistettava, että kunnallislautakuntaa ja sen esimiestä valittaessa luonnollisista syistä aina kiinnitetään enemmän huomiota valittavain yleiseen pätevyyteen kunnallisasiain hoidossa, kuin heidän personallisiin ominaisuuksiinsa sopivina köyhäin huolentajina. Seuraus siitä onkin se, että kunnallislautakunta vaivaishoitohallituksena toimien ottaa köyhäinhoidon niin kaavamaiselta, viralliselta ja jäykältä kannalta kuin suinkin. Kokouksissa on käsiteltävä muitakin asioita, köyhistä on päästävä eroon niin pian kuin mahdollista.

Ihmekö silloin, että avustuseräin punnitseminen menee ylimalkaisen kepeäksi. Paras itkijä, suurin ja liukaskielisin valehtelija vie vielä monasti parhaan palan, samalla kun kainompi köyhä jää hiljaisuudessaan edelleen katkerin mielin kärsimään. Lautakunnan kokouksessa ei aina satu olemaan saapuvillakaan jäsentä sieltä päin, mistä köyhä on tullut vaivojaan valittamaan ja jäsenten harvalukuisuuden vuoksi on köyhäin personallinen tarkempi tunteminen lautakunnassa usein heikko. Umpimähkään on silloin toimittava. Ja kun veronmaksajat pommittavat toiselta puolen maksujen noususta, köyhät toiselta puolen apujensa riittämättömyydestä, käy jäsenten asema usein siinä määrin tuskalliseksi, että kukin pyrkii pääsemään mahdollisimman pian eroon koko hommasta.

Vaivaishoitoasetuksen 15 §:n mukaan on tosin kunta jaettava n.k. peräänkatsomusalueihin lautakuntain jäsenten kesken; mutta kun kunnallislautakunnissa tavallisesti on jäsenluku pieni, muodostuvat nämät peräänkatsonta-alueet niin suuriksi, etteivät jäsenet useinkaan lähimainkaan tarkemmin tunne alueittensa köyhäin todellisia tarpeita, vielä vähemmin heidän siveellisen vaelluksensa laatua tai sitä tapaa, millä myönnettyjä apuja on käytetty.

Mutta vielä arveluttavampana esiintyy harvalukuisen kunnallislautakunnan toiminta kunnallisen köyhäinhoidon huolentajana, kun otamme huomioon, että kunnan köyhät, heidän kohtalonsa ja elämänsä, täten jätetään täydellisesti riippumaan vain muutamain usein yhden ainoan miehen sanasta. Personallisille syrjävaikuttimille avautuu tässä arveluttavan paljon alaa, jopa niinkin paljon, että silloin tällöin on voitu todeta, että kunnan apueräin myöntämiseen on päässyt vaikuttamaan kunnan luottamusmiehen omat personalliset edut vaaditun työn, aiheettomasti avustetun alustalaisen, taikka sitten jossain muussa muodossa.

Köyhäinhoidon ylimalkaisuudesta ja toimivoimain riittämättömyydestä on tällaiseen järjestelmään liittynyt sekin inhimillisyyttä loukkaava kasvannainen, että vuosihoitolaisten sijoittelu tapahtuu yhtenä, yleisenä köyhäinmarkkinapäivänä, vieläpä joskus huutokaupan tavoin, ilman että hoidokkaita sen jälkeen vuoden mittaan juuri kukaan käy katsastamassa.

Usein jäävät onnettomat vanhukset, mielisairaat ja rammat siten alttiiksi sydämettömäin elättäjäinsä mielivallalle, nämät kun koettavat pitää heitä vain ansiokseen, ja alaikäiset lapset kasvattajainsa liiaksi rasittavan työn kiroukseen. Vihdoin ei myöskään koko köyhäinhoitotilasto, jonka nojalla valtion viranomaisten tulisi tutkia köyhyyden syitä eri paikkakunnilla, merkitse mitään, kun riittämättömin tutkimusvoimin ollaan pakotetut laatimaan se ”kamarissa” ja enemmän urakkakaupalla kuin asiallisten ja luotettavain tietojen nojalla. – Ja niin jatkuu vuosi vuodelta. Olemme vähitellen niin perehtyneet ja tottuneet kaikkeen tähän ettemme enää ymmärräkään siinä muuta kuin vastenmielisen, mutta välttämättömän pahan.

Rahat ja antimet menevät menojaan, vanhukset saattelemme luonnonlakien mukaan hautaan, penninkään korvausta heistä saamatta. Mutta vanhusten tilalle kasvaa yhä uutta hoitolaispolvea; kasvatammehan niitä itsekin keskellämme laiminlyöden köyhäinhoitolasten perinpohjaisen kasvatuksen. Nureksimme maksujen nousua, mutta uskomme olevamme voimattomat muuhun.

 

Köyhäinhoitolehti 16/1915


Avonaisen köyhäinhoidon tarkoituksenmukainen järjestely kunnissamme. Mihin suuntaan?

Bruno Sarlin

Osa 4

Mitä on meidän sitten tekeminen? Meidän on yksilöllistytettävä köyhäinhoitomme, niinkuin saksalaiset ovat tehneet: yksilöllistytettävä se tutkimukseen, hoitoon ja tarkastukseen nähden. – Ja ensimäinen tehtävä tällä tiellä kuuluu: Asettakaamme jokaiseen maalaiskuntaan erityinen köyhäinhoitohallitus, hallitus joka omistaa kaiken tarmonsa ja harrastuksensa yksinomaan köyhäinhoitoon. Valitkaamme tähän hallitukseen mahdollisimman runsaasti jäseniä, niin että köyhäin henkilökohtainen tuntemus sen jäsenten kesken tulee taatuksi; valitkaamme siihen myöskin naisia, jotta saamme kaikki rakkauden ja hyvyyden voimat mukaan; ja velvoittakaamme se kokoontumaan niin usein kuin mahdollista, mutta ainakin kerran kuussa.

Toiseksi: Jakakaamme jokainen maalaiskunta, samalla kun kunta vaivaishoitorasitukseen nähden pysyy taloudellisesti yhtenä ja yhtenäisenä, niin moneen köyhäinhoitopiiriin kuin suinkin, jotta hoito niissä voi, hoito- ja tarkastusvoimiin nähden, tarkoituksenmukaisesti ja mukavasti tapahtua. Köyhäinhoitohallituksen jäseniä valitessa pidämme sitten silmällä, että jokaisesta hoitopiiristä tulee jäsen ja varajäsen hallitukseen valituksi, jäsen, joka samalla toimii piirinsä piiriesimiehenä. – Mutta tällä menettelyllämme emme vielä ole saaneet tutkimusta, hoitoa ja tarkastusta riittävän tehokkaaksi, emme jokaista köyhäämme mitä läheisimmän huolenpitomme alaiseksi. Ei läheskään! Meidän on rohkeasti astuttava edelleen, laajennettava liian keskitettyä järjestelmäämme useampia verovelvollisia välittömästi työhön kutsuvaksi.

Valitkaamme sitä varten kolmanneksi jokaisen piiriesimiehen – hallituksen jäsenen – avuksi jokaiseen piiriin riittävä määrä varsinaisia köyhäinluona-kävijöitä eli köyhäinkaitsijoita, ja ainakin niin paljon, ettei kenenkään huolenpitoon lankea enemmän kuin korkeintaan 4 tai 5 holhottavaa, joko yksityistä tai perhettä, jotta huolenpito ei käy hänelle rasittavaksi. Ja kaitsijoiksi valitkaamme etenkin niitä kuntalaisia, joissa tiedämme samalla kertaa vaikuttavan palavan ja valistuneen ihmisrakkauden ynnä horjumattoman oikeudentunnon, niin että osaavat oikein arvata köyhäin tarpeet, syvimpiä aiheitaan myöten tutkia kurjuuden syyt ja olla apuakaipaavain kuntalaisten tukena ja turvana, mutta myöskin oikeudettomain vaatimusten taitavina torjujina. Ja näistä toimista tehkäämme palkattomia kunnan kunnia- ja luottamusvirkoja, lähimmäisen rakkauden ja samalla kunnan kunnallistalouden menestyksen vartijavirkoja.

Itse toiminta sitten järjestäkäämme – sen kulkua alhaalta ylöspäin seuraten – seuraavasti:

Köyhä, joka luulee apua tarvitsevansa, kääntyköön lähimmän kaitsijansa puoleen, jonka tulee viipymättä anojan asunnossa ottaa tarkka selko kaikista asiaankuuluvista seikoista ja tehdä tutkimuksestaan köyhäinhoitohallituksen hyväksymän kaavan mukainen muistiinpano. Jos avuntarve näyttää niin kiireelliseltä, ettei se mitenkään siedä lykkäystä, ryhtyköön asianomainen kaitsija yhdessä piirin piiriesimiehen kanssa heti tarpeellisiin väliaikaisiin toimiin, joista piiriesimiehen on tehtävä tili köyhäinhoitohallitukselle seuraavassa kokouksessa; ellei taas avuntarve niin kovin kiirehdi, odottakoon kaitsija, kunnes piirin kaikki kaitsijat kokoontuvat, – jonka tulee tapahtua ainakin kerran kuussa, köyhäinhoitohallituksen kokousten edellä, – piiriesimiehen johdolla neuvottelemaan. Tälle kokoukselle tekee kaitsija selkoa köyhäin kodeissa tapahtuneista tutkimuksistaan ja kokous, asioita harkittuaan, tekee ehdotuksensa, jotka piiriesimies, joka samalla on köyhäinhoitohallituksen jäsen, merkitsee muistiin ja vie mennessään köyhäinhoitohallituksen kuukauskokoukseen, jossa kaitsijakunnan ehdotukset lopullisesti tutkitaan ja ratkaistaan, etenkin silmällä pitäen, että eri hoitokuntain menettely on ollut yhdenmukaista ja että tasapuolisuutta ja kohtuutta on noudatettu apujen esityksissä.

– Köyhäinhoitohallituksen kokouksen loputtua laatii k.-h:n esimies maksumääräyksen kunkin piirin piiriesimiehelle, jolla tämä nostaa kunnan kassasta myönnetyt rahaerät tai hyväksytystä liikkeestä myönnetyt luonnontuotteet ja toimittaa ne mukanaan asunnolleen piirissään, mistä kaitsijat ne, jos mahdollista, omin käsin jakavat köyhilleen, kuitaten piiriesimiehen päiväkirjaan ne saaneensa ja vaatien omiin henkilökirjoihinsa kuittaukset köyhiltä jakamistaan avuista, joita kaitsija ei ole velvollinen kerrallaan jättämään koko kuukauden osaa, jos pelkää köyhän niitä väärinkäyttävän.

Ennen seuraavan kuukauden piirikokousta on kaitsijan edelleen ainakin kerran käytävä holhokkiensa luona, jotta hän kokouksessa taas on selvillä näiden sekä ruumiillisesta että henkisestä tilasta ja tarpeista, niinkuin esim. siitä, mitä työpalkkaa tai muuta tuloa hoitolaisella itsellään, hänen perheensä jäsenellä, tai elatusvelvollisella omaisella kulloinkin on, ja miten nämät niitä ovat käyttäneet, sekä, mitä muutoksia milloinkin on tapahtunut hoitolaisen perhesuhteissa, esim. syntymisen, työhön kykenemättömäksi joutumisen, taudin, kuolemantapauksen, avioliiton tai poismuuton kautta. Kaikkien näiden asianhaarain mukaan sovitetaan apuerä taasen seuraavaksi kuukaudeksi, ilman että kotiapua koskaan myönnetään pitemmälle ajalle kerrakseen.

Kaikilla käynneillään on kaitsijan ennen kaikkea koetettava neuvoillaan ja kehoituksillaan opastaa köyhää itse itseään auttamaan esim. esittelemällä hänelle työpaikkoja. Samoin on asianomaisten kaitsijain tarkoin valvottava, että elätteelle-  eli vuosihoitoon – sijoitetut todella nauttivat heille kunnan ja hoitajan välisessä kirjallisessa sopimuksessa vakuutettua hoitoa ja kasvatusta sekä ainakin neljästi vuoteen siinä tarkoituksessa jätettävä piiriesimiehelle sitä varten varatulle kaavalle laatimansa muistiinpanot, piiriesimiehen toimesta köyhäinhoitohallituksen tietoon saatettaviksi.

Vielä yksi tärkeä tehtävä kaitsijoille. Heidän on hyvissä ajoin ennen vuoden viimeistä kokousta hankittava tietoonsa kunnollisia ja luotettavia eläte- ja kasvatuskoteja seuraavana vuonna vuosihoitoon tilotettavia varten, tutkien kaikilta puolin, ovatko hoitajiksi ja kasvattajiksi tarjoutuvat mielenlaadultaan, tavoiltaan, perhesuhteiltaan ynnä toimeentuloltaan tehtävään soveliaat, sekä sen jälkeen alustavasti näiden kanssa sopia korvausmaksuista, mitkä sopimukset köyhäinhoitohallitus sitten kaitsijakokouksen, s.t.s. piirikokouksen, lausunnon perusteella vahvistaa. Täten voidaan päästä tilotusmarkkinoista kunnantuvilla ja pysyttää lapset 15-vuotisiksi saakka samojen kunnon kasvattajain hoivissa sekä vanhukset heille rakkaissa kotikylissään.

Piiriesimies taasen muodostuu välittäjäksi köyhäinhoitohallituksen ja kaitsijakunnan välillä. Hänen on valvottava, että kaitsijat täyttävät tehtävänsä rehellisesti ja puolueettomasti, että piirin köyhillä, jotka siihen kykenevät, on, mikäli mahdollista, tilaisuutta työhön ja toimeen saamainsa apujen korvaamiseksi, sekä että piirissä ei kerjuuta harjoteta eikä suosita sellaisia vieraskuntalaisia, jotka luvattomasti ja kirjattomasti siellä oleksivat, piankin kunnan köyhäinhoitoon joutuakseen.

Vuoden ensimäisessä köyhäinhoitohallituksen kokouksessa, johon jokaisen kaitsijankin on saavuttava, asetetaan kullekin kaitsijalle holhokkinsa, silmällä pitäen asuntojen läheisyyttä sekä kaitsijain omaa tahtoa ja erilaisten hoidokkaiden luonnetta ja tarpeita kaitsijain mielenlaatuun verrattuina.

Jos nyt ajattelemme tällaista koneistoa toiminnassa, niin huomaamme heti, että sen vallitessa käy kaikki väärinkäyttö mahdottomaksi. Kaitsija tarkastaa toistaan; piirimies piirimiehen toimia; köyhäinhoitohallitus kaikkia. Pitkämatkainen köyhä ei pääse kunnanhuoneelle valheillaan lautakuntaa sotkemaan; hänellä ei ole mitään asiaa köyhäinhoitohallituksen kokoukseen; personalliset syrjävaikuttimet eivät saa jalansijaa virkailijain toimissa; ja kun jokaisen köyhän kohta tutkitaan tarkoin ainakin kerran kuussa, ei apuerä koskaan ole liian suuri eikä liian pieni, vaan juuri paras, tosioloja tarkalleen vastaava. – Ja siten jo säästämme satoja ehkä tuhansiakin. Tilinteko käy kepeäksi ja ehdottomasti luotettavaksi, kun jokainen lenkki järjestelmässä kuitilla vakuuttaa toistaan; tilasto arvokkaaksi, kun numerot perustuvat paikanpäällä hankittuihin tositietoihin ja jokaisen köyhän henkilötiedot kootaan kaitsijain henkilökirjoista yhteen yleiseen matrikkeliin josta vaikka sadan vuoden perästä nähdään syyt Matin ja Mikon köyhyyteen, heidän lastensa köyhyyteen, lastenlastensa puutteisiin j.n.e. Ja koko koneiston käynti ei tuota kunnalle juuri mitään kustannuksia.

Kaitsijat, kun niitä vain valitaan riittävän paljon, niin että toimensa ei heitä rasita, täyttävät ja ovat velvolliset täyttämään sen korvauksetta; ja jos piirimiehille maksetaan kohtuullinen päiväpalkka matkoistaan köyhäinhoitohallituksen kokouksiin, niin itse järjestelmän tarkkuus säästää nämät markat pian moninkertaisiksi. Kokoukset käyvät miellyttävämmiksi, kun niissä ei itse köyhä ole saapuvilla; koko järjestelmä täsmälliseksi ja tarkoin määritellyksi.

Mutta näiden muodollisten ja kunnallistaloudellisten etuisuuksiensa ohella liittyy ehdottamaani järjestelmään mitä laajakantoisin siveellinen ohjelma. Sen avulla juurtuu vähitellen syvimpiinkin kansankerroksiin oikea käsitys köyhäinhoidon kansaa kasvattavasta merkityksestä, sen avulla tulee köyhäinhoitotyö yleisemmän, lämpimämmän harrastuksen esineeksi verovelvollisten kesken, sen avulla voi kunnallinen köyhäinhoitokin vakaasti ryhtyä höltyviä perhesiteitä lujittamaan, siveellisesti rappeutuneita ojentamaan ja opastamaan kansaa uudelleen rehellisyyteen, säästäväisyyteen ja ahkeruuteen. Sen avulla käy mahdolliseksi ryhtyä toteuttamaan ehkäisevää köyhäinhoitoa sen koko laajuudessa. Onhan maassamme yli 500 kuntaa. Sinä päivänä kun jokaisessa niistä on oma erityinen k-hallituksensa kymmenine kaitsijoineen, on meillä jo valveilla kaarti, jonka taistelukuntoisuuteen vähitellen voimme ruveta luottamaan. Mutta vasta sitten kun jokainen nainen ja mies tässä armeijassa on syvästi tietoinen taistelun todellisesta laadusta, sen syistä ja päämääristä, uhraten sydämensä parhaat sykähdykset työhönsä, vasta sitten voimme toivoa ratkaisevaa voittoa sodassa köyhyyttä ja sen syitä ja syntyä vastaan.

Työ antaa ylevimmän tyydytyksen ihmisrintaan kaikissa elämän vaikeuksissa. Työ, joka tehdään epäitsekkäässä mielessä heikomman suojelemiseksi tai harhaanmenneen ojentamiseksi on jalointa työtä maailmassa. Sen antama tyydytyskin on sitä kirkastavampaa. Ilman korupuheita ja ylistelysanoja on sellaisen työn siunauksella koko kansakuntaan nähden siveellisesti kohottava voima.

 

Köyhäinhoitolehti 17/1915


Avonaisen köyhäinhoidon tarkoituksenmukainen järjestely kunnissamme. Mihin suuntaan?

Bruno Sarlin

Osa 5

Niin laajasta ja niin läheltä koko yhteiskuntaelämämme juuriin sattuvasta kysymyksestä kuin on kunnallisen köyhäinhoitomme tarkoituksenmukainen järjestely, on ahtaan aikakauslehden palstoilla mahdotonta lausua yksityiskohtia myöten tyhjentäviä mielipiteitä. Kullakin paikkakunnalla vallitsevat omat erikoisolonsa, erilaiset sekä valistukselliset että taloudelliset edellytyksensä, vaatien enemmän tai vähemmän poikkeavaa erikoismenettelyään. Mutta yleispiirteissään toivoisin maan kuntain voivan liittyä edelläesittämäni järjestelmän periaatteisiin, jotka kirjoitussarjastani selvinnevät.

Järjestelmän menestyksellinen toteuttaminen, missä sitä yritettäneekin, riippuu aina ylinnä siitä, saadaanko kaitsijoiksi henkilöitä, jotka ovat tämän tärkeän tehtävän tasalla ja joiden rakkaus toimeensa on siksi elävä ja syvä, etteivät ensimäiset vaikeudet heidän intoaan laimenna. – Kun en ole voinut olla pelkäämättä, että kansamme yleinen valistuskanta ja yhteiskunnallinen ymmärtämys ynnä vastuunalaisuudentunto vielä ovat melkoista kehittymättömämmät kuin Elberfeld-järjestelmän varsinaisessa kotimaassa, olen julkaisemissani mallisäännöissä tiivistänyt kaitsijajärjestelmän puitteet melkoista keskitetyimmiksi kuin Elberfeld-järjestelmässä sellaisenaan. Niinpä ovat piiriesimiehet ehdotuksessani samalla köyhäinhoitohallituksen jäseniä ja piirikokousten päätökset saapuvat hallitukselle vain ehdotuksina, jotka tulevat toimeenpantaviksi vasta sitten kun köyhäinhoitohallitus on ne käsitellyt ja ratkaissut.

Alkuperäisen Elberfeld-järjestelmän mukaan johtaa kutakin piiriä erityinen piiriesimies, joka ei ole hallituksen jäsen, joskin hänen on tarpeen tullen oltava hallituksen kokouksissa saapuvilla antamassa hallitukselle tietoja piirin köyhäinhoitotoimista; ja piirikokous, s.o. piiriesimies yhdessä kaitsijainsa kanssa, päättelee avunanto-kysymyksistä verrattain itsenäisesti, niin että köyhäinhoitohallituksen tutkijavalta niihin nähden on pikemminkin muodollista kuin sisällöllistä laatua. – Olen puolestani epäillyt, voitaisiinko suuressa osassa maalaiskuntiamme vielä toistaiseksi tavata erittäin asetettavan köyhäinhoitohallituksen jäsenten ulkopuolelta riittävää määrää kykeneviä piiriesimiehiä; ja toiselta puolen tuottaisivat maalaiskuntain laajat pinta-alat ja niiden aiheuttamat pitkät matkat kokouspaikoille suuria vaikeuksia köyhäinhoitohallituksen työlle, jos sen kokouksiin tulisi matkata saapuville köyhäinhoitohallituksen jäsenten lisäksi myöskin erityisten piiriesimiesten.

Ehdotukseni mukaan, kun köyhäinhoitohallitukseen on ehdottomasti valittava jäsen ynnä varajäsen jokaisesta piiristä ja nämät samalla hoitavat piiriesimiesten tehtävät, ei ole pelkoa siitäkään, että joku piiri jäisi jolloinkin hallituksen kokouksessa edustajatta. Laatimissani mallisäännöissä olen yleensä koettanut varautua, niin paljon kuin mahdollista, maassamme vanhuudestaan saavutettuun kokemukseen, kotoisten olojemme erikoisluonteeseen ja entisaikoina vallinneen piirijärjestelmän ulkonaisiin puitteisiin. Ulkoa tuotua ei näet millään alalla ole hyvä istuttaa seulomattomana uuteen, ehkäpä karumpaan maaperään, sillä surkastumisen vaara on silloin aina lähellä.

Järjestelmäehdotuksessani ja laatimissani mallisäännöissä ei ole kosketeltu erikseen n.k. lastenhoitovaliokuntaa eikä lastentarkastajia. On kuitenkin päivän selvää, ettei tämä sivuuttaminen ole johtunut siitä, etten pitäisi näiden asettamista suotavana ja tärkeänä maalaiskunnisammekin, joista sangen monessa ainakin erittäin valitut lastentarkastajat ovat jo useita vuosia olleetkin toiminnassa hyvällä menestyksellä. Sivuutuksen syynä on ollut yksistään se seikka, että yleispiirteisissä mallisäännöissä samoin kuin uuden järjestelmän oleellisimpia periaatteita ja tarkoitusperiä selvittelevässä kirjoitelmassakaan ei, ainetta liiaksi venymättä, voida lähemmin kajota lakisääteisen köyhäinhoidon eri toimintahaaroihin ja toimimuotoihin.

Ohimennen tahdon kuitenkin mainita, että köyhäinhoitohallituksen keskuudesta valittu erityinen pysyväinen lastenhoitovaliokunta alaisineen lastentarkastajineen olisi kipeän tarpeen vaatima varsinkin sellaisissa väkirikkaammissa köyhäinhoitoyhdyskunnissa, joissa yksityisten kasvatusvanhempain hoitoon on vuosittain sijoitettava useita kymmeniä alaikäisiä lapsia, sillä köyhäinhoitolasten siveellisen ja ammatillisen kasvatuksen ja ruumiillisen hoidon tehokkaampi kehittäminen ja huolekkaampi valvonta kuuluvat ehkäisevän köyhäinhoidon tähdellisimpiin ja voittoisimpiin tehtäviin ja edellyttävät hyvin harkitussa köyhäinhoitojärjestelmässä oman erikoiselimensä.

Kirjoitussarjani alussa lupasin koettaa vastata yleispiirtein kolmeen kysymykseen: Mihin kaikkeen ehdottamallani kaitsijajärjestelmällä lopullisesti aiotaan pyrkiä; millaisiin periaatteisiin se syvimmässä mielessä varautuu; ja miten se, tarkoituksensa parhaiten saavuttaakseen, on järjestettävä?

Kaiken köyhäinhoitotyön äärimmäisenä ihanteena on ja on aina oleva: köyhyydettömyys, toimeentulomahdollisuuksien minimirajan alapuolella kamppailevan kansanaineksen nostattaminen omavaraiseen sekä henkiseen että taloudelliseen elämään. Siinä on ehdottamani kaitsijajärjestelmänkin pyrkimysten huippu, samalla kun järjestelmällä tämän äärimmäisen tarkoitusperänsä toteuttamistaipaleella koetetaan vahvistaa takeita siitä, että jokainen, joka on todenteolla joko siveellisen tuen tai aineellisen avun tarpeessa, tulee yhteiskunnan toimesta oikeaan aikaan, oikealla tavalla ja oikeuden ja kohtuuden mukaisimmassa määrin inhimillisesti autetuksi, sekä että jokainen, joka ilman tosi syytä jättää elatusvelvollisuutensa itseään ja omiaan kohtaan täyttämättä, tulee pakotetuksi tämän yhteiskunnallisista velvoituksistaan alkeellisimman velvoituksen täyttämiseen.

Ne periaatteet taasen, joihin järjestelmän työohjelma syvimmässä mielessä varautuu, ovat kansan siveellinen ja taloudellinen kasvattaminen, jumalan pelon, raittiuden, rehellisyyden, yritteliäisyyden, ammattitaidon ja säästäväisyyden: sanalla sanoen suuremman siveellisen kunniantunnon ja laajemman käytännöllisen taidon itujen juurruttaminen köyhäinhoidon suojatteihin, vanhoihin ja nuoriin.

Ja järjestelmän keinot ja toimimuodot voidaan keskittää yhteen ainoaan sanaan: sanaan kaitsija. Mutta silloinpa sisältääkin tämä lyhyt sana paljon. Kaitseminen tietää väsymätöntä, valpasta ja rakkaudenhengen elähdyttämää valvontaa, sekä henkistä että aineellista tukemista, siveellisesti ojentavia otteita ja synkkäin kohtaloiden säälivää lohdutusta. Kaitsijan on oltava yhteiskunnan näkevänä silmänä ja kuulevana korvana ja hänen on pantava personallisuuttaan työhönsä, opittava ja opastettava. Hänen on pelkäämättä sanottava sanansa joka kerta kuin hänen eteensä sattuu tapaus, joka hänen vakaumuksensa mukaan on ristiriidassa edellämainittujen periaatteiden kanssa; ja hänen on pidettävä silmällä niitäkin yksityisiä ja perheitä, jotka eivät vielä ole yhteiskunnan hoivissa, vaan joiden vaellus viittaa luisumukseen kohti siveellistä tai taloudellista rappiota. – Köyhäinhoidon kansaa kasvattavan toiminnan merkitys lepää ylinnä kaitsijain hartioilla. Mutta niinpä onkin uhraavan ja innostuneen kaitsijan työllä varma ja runsas siunauksensa. Hänen päivätyönsä yhteiskunnan kovaosaisten palveluksessa on suova hänelle ennemmin tai myöhemmin elämässään ilonaiheen ja syvän tyydytyksen.