Köyhäinhoitolehti 1913

Köyhäinhoitolehti 1/1913


Maalaiskunnat avonaista köyhäinhoitoaan järjestämään.

Kun vanhentuneesta, ajanvaatimuksia vastaamattomasta köyhäinhoitojärjestelmästä jossain kunnassa halutaan päästä, luullaan usein asian tulevan autetuksi yksin sillä, että kuntaan perustetaan vaivaistalo. Käsitys on käynyt niin yleiseksi, että samalla kun vuosittain saamme todentaa useampia vaivaistaloja perustetuiksi, menee aikoja ilman että yksikään kunta on pannut tikkua ristiin laitoshoidon rinnalla suuremmassa tai vähemmässä määrin aina tarpeellisen avonaisen köyhäinhoitonsa uudelleen järjestämiseksi.

Avonaisella hoidolla tarkoitamme, kuten nyttemmin yleisestikin, kaikkia niitä hoitomuotoja, joita toteutetaan laitosten ulkopuolella eli siis etenkin elätteelleanto- ja kotiapujärjestelmiä. Viimeksimainittuin järjestelmäin tarkoituksenmukaisuudesta riippuu kunnallisen köyhäinhoidon menestyksellinen toiminta enemmän kuin mistään muusta. Ja kuitenkin on tämä puoli pahasti laiminlyöty kautta maan. Muutamissa kaupunki- ja maalaiskunnissa on asiaan tosin ymmärretty ajoissa tarttua; mutta sadoissa saamme lukea niiden maalaiskuntain määrän, jotka yhä edelleenkin toimivat, mitä avonaiseen köyhäinhoitoon tulee, tarkoitustaan vastaamattomain ohjesääntöjen varassa. Kunnallislautakuntain harvalukuisten jäsenten ja huonopalkkaisen esimiehen tehtävänä pidetään useampia kymmeniä tuhansia vuosittain nielevää vaivaishoidon toimittamista; köyhäinluonakävijöitä ja lastentarkastajia ei ensinkään valita; naiselle ei valmisteta tilaisuutta osaaottamaan edes hädänalaisten kanssasisartensa hoitotyöhön; kerjuun torjumiseksi ei aseteta lautakuntain jäsenille apulaisia; elätteelleannettujen hoitoa ja kohtelua ei monikaan kulje valvomassa; kotiavunpyytäjäin tarpeiden todellisesta laidasta ei ennakolta oteta selvää; lainmukaisen elatusvelvollisuutensa laiminlyöneiltä ei vaadita korvausta; kotiapujen ilmeiset väärinkäyttäjät nauttivat jatkuvasti kunnan antimia; kainot ja hiljaiset köyhät, usein suurimman hädän ja surun murtamat, kärsivät avustamattomina, kun ei heillä ole puolestaan puhuvia lähimmäisiä; raivohullut viereksivät liassa, kun ei ole asetettu heidän hoitonsa valvojia. – Tarvittaneeko lisää? –

Kaikkea tätä ei korjata yhdellä eikä kahdellakaan laitoksella. Sen voi korjata vain kaikkien kuntalaisten yhteinen ponnistus, jonka pohjana on hyvä ja elävä ihmisrakkaus, rakkaus laajaan ja uhrautuvaan työhön kärsiväin ja hätääntyneitten hyväksi, rakkaus ojentavaan ja siveellisesti kasvattavaan työhön henkisesti rappeutuneiden hyväksi ja rakkaus kaikkiin niihin tuhansiin toimiin, joiden kautta meidän kaikkien yhtenä miehenä on noustava sotaan kurjuuden syitä ja syntyä vastaan!

Näille kulmakiville on kunnallinen köyhäinhoitomme pohjattava, niistä lähtien ovat yksityiskohdat suunniteltavat. Ja suunnitelma on saatava sellaiseksi, että se kokoaa jokaisen kunnan parhaat ainekset taisteluun köyhyyttä vastaan, siirtää muutamain harvain hartioilta työn suurilukuisemman armeijan osaksi ja antaa varmat vakuudet siitä, että jokainen todella avustettava apua saa, samalla kun jokainen valehtelija, petkuttaja, juopottelija tai rappeutunut kulkuri pakotetaan työhön omaksi ja omiensa ylläpidoksi.

Sanalla sanoen: kuntain köyhäinhoito on saatava sellaiseksi, että sen kirjoissa ei esiinny vain numeroita, vaanihmisyksilöitä, mitä erilaisimmista oloista lähteneitä, mitä erilaisimman hoidon ja avustuksen tarpeessa olevia. Vasta sitten voi se vastata tarkoitustaan, vasta sitten voi se olla varma, ettei yksikään sen holhottavista kallistu katkerin mielin hautaan kristittyä ja valistunutta yhteiskuntaa kiroten, vasta sellaisena voi se luottaa, ettei raatajain kukkaroista kootut veropennit kulahtele viinana tai kahvina valehtelijan tai laiskurin kurkussa. Köyhäinhoidon välttämätön yksilöllistyttäminen vaatii runsaita voimia. Muutamat harvat eivät sitä aikaansaa. Ja ellei köyhäinhoitoamme yksilöllistytetä, emme ikinä pääse vaivaisrasituksen kasvusta eikä kurjuuden karttuvasta levenemisestä.

Tuhlaamme kymmentuhannet kymmentuhansien jälkeen, upotamme työllä ja hiellä haalimamme kunnalliskassat kuin pohjattomaan mereen, ilman pienintäkään toivoa saada niitä koskaan osittainkaan takaisin. Teemme köyhäinhoidon, jos näin jatkamme, omaksi tarkoituksekseen, vaikka sen ylinnä tarkoituksena tulisi aina olla itsensä tarpeettomaksi tekeminen.

Niin – me hoitelemme ja huolentelemme rahalla ja antimilla, täysihoidolla tai jauholeivisköillä ihmispirstaleita, mutta me emme nosta sormeakaan käännyttääksemme lähimmäisiämme ajoissa siveellisen tai taloudellisen raunioitumisensa synkeiltä poluilta, emme personallisesti tartu heidän käsiinsä, emme oikealla hetkellä sano varoituksen tai neuvon sanaa, lausu lohdutuksen tai rauhoituksen riviäkään. Onhan toimessa kourallinen kunnallisviranomaisiamme, maksammehan me kunnallismaksumme – siinä itsekylläisille sydämillemme riittävä puolustelu! Mutta näin ei 20:llä vuosisadalla sovi ajatella yhteiskunnan jäsenen, näin ei sovi toimia ihmisen ja kansalaisen.

Kaikki mukaan ihmisyyden ja yhteistunnon nimessä, kaikki mukaan taistelussa köyhyyden kurjuutta vastaan myöskin kunnallistaloutemme nimessä! Maalaiskuntain kunnallismiehet – teidän asianne on astua ensimäisinä. Ryhtykää jokaikisessä kunnassa, jossa se ei vielä ole tapahtunut, ei vain vaivaistaloja perustamaan, vaan samalla uusille periaatteille koko köyhäinhoitoanne sellaisenaan järjestämään. Kyllin kauan olette harvalukuisuuttanne kärsineet veronmaksajain valituksia menojen noususta, kyllin kauan kuulleet köyhäin valituksia pitäjäntupain ovilla avustusten riittämättömyydestä. Ryhtykää laatimaan köyhäinhoito-ohjesääntöjä, joiden mukaan kunnan parhaat voimat kaikki kootaan yhteistyöhön, niin jokaisella avustettavalla on oma kaitsijansa, jokaisella elätteelleannetulla oma tarkastajansa ja kullakin kerjäläiselläkin oma peräänkatsojansa. Suuren Saksanmaan kunnat tekivät kerran niin ja siellä siunaavat nykypolvet Elberfeldin kaupungin silloisten kunnallismiesten muistoa, sillä heidän suustaan kaikui kehoituksen sana siellä kautta maan ja heidän luomansa järjestelmä pelasti rasittuneet kunnat perikadon partaalta.

Uudistustyössä on ohjaus asiaan perehtymättömille tarpeen.

Julkaisemme Köyhäinhoitolehdessä tuonnempana sitä varten malliohjesääntö-luonnoksen, joka on siksi tarkkasanainen, ettei se pitempiä perusteluja kaivanne. Sellaisenaan ei se luonnollisesti voi kaikkialla soveltua. Mutta helppoahan on tehdä paikallisolojen vaatimia muutoksia, kun periaate ja järjestelmän puitteet ovat selvillä.

Erään ruotsalaisen köyhäinhoitomiehen Suomeen tekemä tutkimusmatka.

Osa 1.

Helsingissä viime kesänä pidetyn kuudennen pohjoismaisen aistivialliskongressin lukuisain ulkomaisten osanottajain joukossa kiintyi huomio m.m. tunnettuun toimittajaan ja sosiologiin E.H. von Koch´iinTukholmasta, ”Svenska fattigvårdsförbundets tidskriftin” sekä ”Sosial tidskriftin” ja pienen köyhäinhoitolehden ”Vårdare-bladet´ín” julkaisijaan. Hänen käynnillään maassamme oli kaksikin tarkoitusta: hän oli saapunut tänne ottaakseen osaa yllämainittuun kongressiin ja tutkiakseen maamme köyhäinhoitoa, etenkin köyhäinhoidontarkastelun työskentelytapaa.

Tavattuaan Helsingissä useita köyhäinhoidon, hyväntekeväisyyden ja lastenhoidon harrastajiamme seurasi toimittaja von Koch vaivaishoidontarkastelija Helsingiusta lyhemmällä maantiematkalla Uudellamaalla käyden Lohjan, Karjan, Pohjan, Tenalan ja Bromarvin maalaiskunnissa sekä Tammisaaren kaupungissa. Kussakin kunnassa oli herra von Koch saapuvilla köyhäinhoidontarkastelijan köyhäinhoitohallituksen jäsenten kanssa pitämissä kokouksissa, joissa neuvoteltiin köyhäinhoitotyön eri puolista. Eräällä paikkakunnalla käsiteltiin m.m. kysymystä juoppouden vaikutuksesta köyhyydenkurjuuteen, jota herra von Koch erityisellä mielenkiinnolla seurasi, sillä hän on tunnettu ja tunnustettu raittiusasian harrastaja. Toimitukset pidettiin köyhäintaloilla, joita ulkomaalainen matkustaja perin pohjin tarkasteli. Uudeltamaalta suunnattiin matka pohjoista kohti aina Pohjanmaalle asti, jossa herra von Koch kävi Pohjoispiirin köyhäinhoidonneuvojan, Frans Malmberg´in kanssa Ilmajoen, Kurikan, Lapuan ja Ylistaron köyhäintaloilla, Vaasan läänissä. Siellä sai matkustaja tutustua Pohjanmaan laajoihin viljeltyihin lakeuksiin. –

”Svenska fattigvårdsförbundets tidskrifti´n” viimeksi ilmestyneessä numerossa on hra von Koch selostanut matkavaikutelmiaan; ja kun ne voinevat herättää mielenkiintoa suomalaisessakin lukijassa, julkaisemme niistä osan lyhennettyinä. Alkuperäiset kirjoitukset ovat kuvitettuja: matkustajalla oli näet mukanaan valokuvauskone, jota hän tuon tuostakin käytteli. Kuvien joukossa huomaamme vaivaishoidontarkastelija, hovineuvos Helsingius´en, almuja kokoovan ”vaivaisukon” Lapuan kirkossa, muutamia Tenalan ja Bromarvin köyhäinhoitohallitusten jäseniä sekä hra Helsingius´en ja köyhäinhoidonneuvoja, eversti A. Nilson´in (joka myöskin kahtena päivänä otti matkaan osaa) päivällisaterialla metsässä, ja lopuksi Kurikan köyhäintalon johtajattaren, neiti Dagmar Fors´in ja Karjan köyhäintalon johtajattaren, neiti Ida Eklund´in , molemmilla laitoksensa taustanaan.

Tarkastelun synty ja luonne.

Kirjoituksen alussa selitetään, miten nuoressa rautatieinsinööri Helsingius´essa, hänen työskennellessään yli neljänneksen vuosisataa sitten Pohjanmaalla, heräsi harrastus maan köyhimmän väestön tilan parantamiseen ja puutteenalaisten avustustyöhön sekä miten hän sanomalehtikirjoitustensa kautta onnistui saamaan hyväksytyksi järkiperäisen työsuunnitelman köyhäinhoito-olojen ajanmukaiseksi kehittämiseksi, minkä työn hän etunenässä itse myöhemmin joutui kulkemaan. Kunnallinen köyhäinhoito oli Suomessa silloin paljon alhaisemmalla kannalla kuin nyt.

Läpikäydessään köyhäinhoidontarkastelun asiakirjoja ja kirjeenvaihtoa kuntain kanssa on hra von Koch tullut siihen vakaumukseen, että tarkastelu täällä on syntynyt vähitellen, askel askeleelta, viemään köyhäinhoitoa eteenpäin vapaaehtoisuuden tietä, ja että se ainoastaan poikkeustapauksissa on käyttänyt tarjolla olevia pakkokeinoja. Tarkastelija ja kolme neuvojaa pitävät virkamatkoillaan kokouksia kuntain toimimiesten kanssa ”ilman tyhjiä menoja ja kursailua” kaikessa ystävyydessä. Tarkoituksella kartetaan toimituksissa kaikkia haitallisia muodollisuuksia. ”Puheenvuoroa ei tarvitse pyytää”, ja pöytäkirjaa pidetään ainoastaan poikkeustapauksissa. Käynti- eli tarkastuspäiväkirjaan tehdyistä merkinnöistä selviävät kuitenkin toimitusten tulokset. Tämän menettelyn avulla on päästy siihen, että läsnäolevat lausuvat mielipiteensä avoimesti; ja kaikki käy kuitenkin arvokkaasti.

Itse asiassa on vaikea ratkaista, lausuu hra von Koch edelleen, kumpiko puoli – tarkastavako vai neuvova – esiintyy silmiinpistävämpänä tarkastelijan ja neuvojain toimituksissa. Molemmat tehtävät liittyvätkin niin läheisesti toisiinsa, ettei niitä voi eroittaa. Ne, niin sanoaksemme, täydentävät toisiaan. Kuitenkin näyttää tarkastelijan toiminta muodostuneen pääasiallisimmin neuvoa-antavaksi ja neuvojain vieläkin suuremmassa määrin, niin kuin viimemainittujen ohjesääntökin edellyttää. Tähän kuuluvia lainsäännöksiä selitetään laveasti.

Tarkastelun työtapa.

Suomi on jaettu kolmeen neuvojapiiriin, joihin jokaiseen kuuluu 150-200 kuntaa. Neuvoja asuu piirissään, mutta sattuu hänelle vastaanottoja kotonaan ainoastaan poikkeustapauksissa. Hänen pääasiallinen toimintansa suoritetaan matkoilla. Käynnit kunnissa johtuvat osaksi kuntain pyynnöistä saada neuvoja ja ohjeita, osaksi ovat ne säännöllisesti uudistuvia käyntejä, joita on tehtävä joka toinen vuosi. Matkat merkitään määrättyyn matkasuunnitelmaan, joka on aina lähetettävä tarkastelijan tutkittavaksi ja hyväksyttäväksi; ne kestävät säännöllisesti 1-3 viikkoa. Neuvojat saavat oman harkintansa mukaan valita työmenetelmänsä ja sovelluttaa sen eri osissa maata vallitsevain olojen mukaan. Mahdollisimman suuren yhtenäisyyden saavuttamiseksi työssään sekä vaihtaakseen mielipiteitä ja kokemuksia kokoontuvat tarkastelun virkamiehet silloin tällöin yhteisiin neuvotteluihin.

Köyhäinhoidontarkastelijan toimivalta on itse asiassa jokseenkin pieni. Hän voi tosin määrätä toimitettavaksi poliisitutkinnon, kääntymällä joko suoraan kruununpalvelijain puoleen tai välillisesti kuvernöörin kautta. Mutta jos havaitaan joku epäkohta ja jos katsotaan tarpeelliseksi ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, on kuvernöörillä päätösvalta. Hyvä lopputulos on siis riippuvainen tyydyttävästä yhteistyöstä tarkastelijan ja kuvernöörien välillä. Tällaista yhteistyötä onkin aina vallinnut, sillä ainoastaan harvoin on tapahtunut että kuvernööri ei olisi antanut päätöksiään tarkastelijan ehdottamaan suuntaan. Sellaisissa tapauksissa voi tarkastelija kuitenkin kääntyä korkeimman oikeuden, Senaatin, puoleen, johon keinoon tämä joskus on ryhtynytkin.

Käytännössä supistuvat asiat tavallisesti ainoastaan siihen, että kun joku epäkohta vaatii oikaisua tai toimenpidettä, ilmoittaa tarkastelija siitä köyhäinhoitohallitukselle, joka useimmissa tapauksissa ilman muuta ryhtyy vaadittuun toimenpiteeseen. Mutta ellei köyhäinhoitohallitus kiinnitä huomiota tarkastelijan muistutukseen tai vaatimukseen, jättää köyhäinhoidontarkastelija asianomaiselle kuvernöörille pyynnön että tämä velvoittaisi kunnan ryhtymään kysymykseentulleeseen toimenpiteeseen. Herra von Koch osoittaa numeroilla, että tähän keinoon ainoastaan harvoin on tarvittu ryhtyä.

Tarkastelun toimivaltaa kuntiin nähden lisäävät kuitenkin eräät seikat, m.m. kun on kysymyksessä köyhäinhoitolaitoksen rakentaminen. Jotta voitaisiin saada tarkoitukseen määrättyjä, erittäin edullisia valtiolainoja, joita Suomessa kunnille myönnetään, ovat laitosten piirustukset jätettävät tarkastelijan harkittaviksi, jonka jälkeen hän niistä antaa lausuntonsa Senaattiin. Hän voi siis ratkaisevasti vaikuttaa köyhäinhoitolaitosten suunnitteluun.

– Kun sitten on valittava johtajatar tällaiseen valtiolainalla rakennettuun köyhäintaloon, on pyydettävä tarkastelijan lausunto siitä tai niistä hakijoista, jotka kunta on toimeen ehdottanut. Lopullinen hyväksyminen tapahtuu tosin kuvernöörin kautta, mutta koska tämä ei milloinkaan tunne henkilöitä, noudattaa hän tarkastelun ohjeita.

– Myöskin kuntien köyhäinhoito ohjesääntöihin nähden on tarkastelulla määrätty vaikutuksensa. Kun ehdotukset tuollaisiksi uusiksi ohjesäännöiksi lähetetään kuvernöörille vahvistettaviksi, on nimittäin tarkastelijan lausunto ennen hyväksymistä saatava. Köyhäinhoidontarkastelijan vuosikertomuksista päättäen, on tästä toisinaan johtunut kunnille ”lisätöitä”.

Hiukan valaistakseen, miten uskottoman vaikea työ tarkastelulla voi olla suoritettavana jossain ”mutkittelevassa” kunnassa, esiintuo hra von Koch

Otteen köyhäinhoidontarkastelun N.N. kuntaa koskevista asiakirjoista.

1896 13/3
Tarkastus köyhäintalolla; tunnustusta annetaan, mutta kuntaa kehoitetaan järjestämään mielisairasten hoitoa.

” 5/5
Kunnallislautakunta tiedustelee useimmille kunnille yhteisistä mielisairaaloista. Vastaus siihen.

1897 4/6
Neuvoja käy paikkakunnalla

1898 24/10
Tarkastelija kehoittaa kuntaa järjestämään vähintäin 3 sijaa mielisairaita varten.

1899 19/1
Kunt. kokouksen esimies antaa tietoja kysymyksestä.

1901 2/3
Tarkastelija pitää kokouksen köyhäinhoitohallituksen kanssa.

1902 13/6
Neuvoja antaa neuvoja mielisairaalan suhteen. Paikka valitaan, arkkitehti ilmoitetaan.

1902 18/6
Piirustukset esitetään.

1903 4/3
Kunnallislautakunta tiedustelee paikoista työkykyisille naispuolisille avunnauttijoille. Vastaus siihen.

1904 18/5
Neuvoja käy yhdyskunnassa

1906 9/4
S:n

1907 7/6 S:n

” 14/9
Tarkastelija ilmoittaa kuvernöörille lasten majoituksesta köyhäintalolle.

” 12/10
Kuvernööri vaatii selitystä köyhäinhoitohallitukselta.

” 26/10
Tarkastelija vastaa selitykseen.

” 14/12
Kuvernööri ilmoittaa, että hän on velvoittanut köyhäinhoitohallituksen elätteelleantamaan lapset.

1908 12/6
Tarkastus köyhäintalolla, joka tekee ikävän vaikutuksen.

” 13/6
Muistutus siitä että eräälle äidille lapsineen on määrätty sopimaton paikka köyhäintalolla sekä erilaisten avunnauttijain hyljättävästä

yhteensijoittamisesta. Vastausta odotetaan ennen 15/7.

” 27/7
Esimies ilmoittaa, että toivottuihin toimenpiteisiin on ryhdytty.

1909 18/6
Tarkastus. Vaaditaan vastaus siihen, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty mielisairasten suhteen. Kahden muistutuksen jälkeen tulee vastaus.

1910 9.-12.6.
Neuvoja tarkastaa avunnauttijain oloja.

” 28/6.
Tarkastus, aikaisemmin siitä ilmoittamatta. Tarkastuspäiväkirjaan merkitään, että mielisairaskysymystä ei ole ratkaistu, että eräs kaatuvatautinen nainen oleskelee lapsineen kodissa y.m.

” 9/7
Ilmoitus kuvernöörille kahden köyhän hoidosta sekä puutteellisista toimenpiteistä mielisairashoidon suhteen.

1910 1/10
Esimiehen selitys.

” 6/11
Kuvernööri ilmoittaa, että hän on määrännyt kunnan rakentamaan mielisairaalan ennen elokuun 1 päivää 1911.

1911 12/5
Köyhäinhoitohallituksen esimies lähettää mielisairaalan piirustukset hyväksyttäviksi sekä tiedustelee, miten kuvernöörin antama rakennuksen rakentamismääräys voitaisiin kumota.

” 15/5
Piirustukset hyväksytään, mutta toivottuun toimenpiteeseen ei voida ryhtyä.

” 19/7
Tarkastus. Mielisairasosaston pitäisi olla valmis 12 päivän kuluessa; mutta nyt vasta ovat piirustukset valmistuneet

” 20/7
Kokous kuntakokouksen esimiehen luona.

” 11/9
Neuvoja käy paikalla.

” 8/11
Rakennusmestari H. valittaa että leskeltä, jolla on lapsia, kielletään köyhäinhoito. Kirjelmä lähetetään köyhäinhoitohallitukselle toimenpiteisiin ryhtymistä varten.

” 4/12
Köyhäinhoitohallitus antaa selityksensä.

1912 2/5
Kuvernööri ilmoittaa, että houruinhoitolaitoksen rakennustöihin on ryhdytty ja valmistunee se ennen 1 11.

” 9/5
Uudistettuja valituksia rak.mest. H:lta.

Tietoja köyhäinhoidon alalta.

Elberfeld- eli kaitsijajärjestelmä.

Useissa maalaiskunnissa on äskettäin otettu esille kysymys elätteelleannettujen ja omissa kodeissaan avustettujen köyhäin valvonnan järjestämisestä persoonallisemmaksi, jota varten olisi jossain määrin otettava käytäntöön Elberfeld-järjestelmä vapaehtoisine tarkastusmiehineen eli köyhäinkaitsijoineen. Tässä tarkoituksessa on myöskin käännytty vaivaishoidontarkastelun virkamiesten puoleen pyynnöllä saada neuvoja ja ohjauksia, ja ovat nämät päättäneet laatia köyhäinhoito-ohjesääntömallin, jonka mukaan kaitsijajärjestelmää noudatettaisiin, ja tullaan tämä ohjesääntö lähimmässä tulevaisuudessa Köyhäinhoitolehdessä julkaisemaan.

– Maaliskuun 10-12 päivinä pidettävässä köyhäinhoitokongressissa pitää vaivaishoidonneuvoja Frans Malmberg kaitsijajärjestelmää selvittävän esitelmän.

Köyhäinhoitolehti 2/1913


Turun köyhäinhoitojärjestelmän uudistaminen.

Kaunis askel eteenpäin.

Kysymys Turun köyhäinhoitojärjestelmän uudistamisesta syntyi aluksi puhtaasti taloudellisessa tarkoituksessa, sillä tammikuulla 1910 tehtiin kaupunginvaltuustossa esitys sellaisen tutkinnon toimeenpanosta, joka selvittäisi syyt kaupungin köyhäinhoitomenojen lisääntymiseen viime vuosina. Esityksen johdosta asetettiin valiokunta antamaan lausunnon ja laatimaan ehdotuksen asiassa. Mutta jo joulukuulla samana vuonna esitti köyhäinhoitohallitus kaupunginvaltuustolle, että köyhäinhoidon toimittamisessa otettaisiin käytäntöön ajanmukaisempi ja järkiperäisempi järjestelmä, minkä johdosta kaupunginvaltuusto jätti tämänkin kysymyksen valmistelun sanotun valiokunnan tehtäväksi. Valiokuntaan valittiin silloin lisäksi köyhäinhoidon toimeenpaneva-johtaja, eversti K. Westman.

Valiokunta, jonka puheenjohtajana on toiminut lääket.tohtori G.A. Tollet, on viime lokakuun 12 päivänä saanut valmiiksi mietintönsä, johon sisältyy ehdotus kaupungin uudeksi köyhäinhoito-ohjesäännöksi.Kun mietintö useihin siinä käsiteltyihin periaatteellisiin kysymyksiin nähden herättää yleisempää mielenkiintoa, tahdomme sitä tässäkin lähemmin kosketella. Ei todellakaan ole ollut vaikeata nykyisissä oloissa selittää kohoavia köyhäinhoitokustannuksia.

Kuten tunnettua ovat melkein kaikkien elintarpeiden hinnat: ruokatavarain, vaatteiden ja maanviljelystuotteiden, halkojen ja raaka-aineiden, pelottavassa määrin kohonneet. Sen tähden ei lainkaan sovi kummastella, että myöskin köyhäin ylläpitokustannukset ovat samassa määrin nousseet. Lisäksi ovat työläisolot viime vuosina suuresti muuttuneet tavalla, joka ei suinkaan ole ollut omiaan vahvistamaan työläisten taloudellista asemaa, vaan päinvastoin yhä lisäämään köyhäin lukua. Usein uudistuvat työlakot ja työsulut ovat tuoneet köyhyyttä moneen kotiin, joissa säännöllisten olojen vallitessa ei ole ollut lainkaan syytä puutteiden pelkoon, vaan joissa hyvinvointiakin aikaisemmin oli havaittavissa. Tällaiset epävarmat olot ovat yhdessä perheenelättäjäin vähenneen edesvastuuntunteen kanssa vaikuttaneet sen, että työkykyiset miehet yhä useammin poistuvat kodeistaan, jättäen vaimonsa ja lapsensa puutteeseen. Ne nuoret taasen, jotka ansaitsevat enemmän kuin heidän omaan ylläpitoonsa tarvitaan, käyttävät tavallisesti mieluummin loput ylellisyyteen ja huvituksiin, kuin auttavat voimatonta isäänsä tai äitiään näiden puutteessa. Kummassakin tapauksessa täytyy köyhäinhoidon puuttua asiaan, ja ainoastaan harvoin onnistutaan velvollisuutensa laiminlyöneiltä elatusvelvollisilta saamaan korvausta annetusta köyhäinavusta. Lopuksi esiintuo valiokunta, että Turun kaupunkiin on viime aikoina naapurikunnista suuressa määrin muuttanut taloudellisesti heikkoja eläjijä. – Köyhäinhoitokustannusten kohoamista ei siis mitenkään sovi pitää vähemmin huolellisen köyhäinhoidon hallinnon seurauksena.

Kun valiokunnan alkuperäisenä tehtävänä oli koettaa keksiä keinoja köyhäinhoitomenojen supistamiseksi oli pelättävä, että tarkoitusperän saavuttamiseksi Turussa, kuten monella muullakin paikkakunnalla, ryhdyttäisiin noudattamaan väärää säästäväisyysjärjestelmää, joka usein ensikatsannolta näyttää halvimmalta, mutta ajan pitkään kuitenkin tulee kalliimmaksi kuin mikään muu ja josta varsin sattuvasti on sanottu, että se säästää pennit, mutta menettää markat. – Jo pikainenkin silmäys valiokunnan uudistusehdotukseen

osoittaa kuitenkin, että se perustuu terveisiin periaatteisiin ja järkiperäiseen taloudenhoitoon. On tahdottu ottaa käytäntöön sellainen järjestelmä, joka ajan pitkään aina on näyttäytynyt parhaimmaksi, järjestelmä, joka on tullut yhä yleisemmäksi edistyneimpäin kansojen keskuudessa. Ehdotuksen pohjaksi on pantu vanha koeteltu periaate, jonka mukaan hyvän sadon toivojan on pidettävä huolta siitä, että hänen peltonsakin on hyvin muokattu ja siihen hyvä siemen kylvetty.

Uuden ohjesääntöehdotuksen 2 §:n mukaan ei kaupungin köyhäinhoidon tehtäväksi jäisi hoidon ja tarpeenmukaisen elatuksen hankkiminen ainoastaan sellaisille henkilöille, jotka voimassaolevan köyhäinhoitoasetuksen mukaan ovat siihen oikeutetut, vaan myöskin Köyhäinavuntarpeen ehkäiseminen ja erittäinkin alaikäisten kunnollisen kasvatuksen valvominen. Epäilemättä ovatkin molemmat mainitsemamme köyhäinhoitotoimen erikoisalat: ehkäisevä köyhäinhoito ja nousevan nuoren polven kehittäminen, osottautuneet arvaamattoman suuriarvoisiksi ei ainoastaan itseensä köyhiin, vaan myöskin yhteiskuntaan ja sen tervehenkiseen talouteen nähden. Ottamalla nämät ohjelmaansa, on valiokunta osoittanut, ettei köyhäinhoitoa paikkakunnalla tahdota pitää vain taloudellisena asiana, vaan että sitä pyritään kohottamaan ja laajentamaan, niin että ihmisyyden vaatimuksetkin tulevat oikeuteensa.

Kysymyksenalaisessa ehdotuksessa vastustetaan myöskin ajattelematonta almujen antoa ja painostetaan tarpeellista yhteistoimintaa yksityisen hyväntekeväisyyden ja kunnallisen köyhäinhoidon välillä, jossa tarkoituksessa on ehdotettu perustettavaksi avunanojain rekisteritoimisto . Varsinaista köyhien valvontaa toimittaisivat osaksi palkatut katsastusmiehet ja osaksi tarpeellinen määrä vapaaehtoisia köyhäinkaitsijoita n.k. yhdistetynjärjestelmän mukaan. Alaikäisten kasvatuksesta huolehtimaan valittaisiin köyhäinhoitohallituksen jäsenistä erityinen lasten hoitolautakunta, jotapaitsi asetettaisiin lastenhoidontarkastaja noin 2,000 markan palkalla. Täydellä syyllä on valiokunta pitänyt naishenkilöä tähän sopivimpana. Estääkseen nuorison keskuudessa vallitsevaa turmiota tuottavaa toimettomuutta ja työtaidon puutetta on valiokunta ajatellut mahdolliseksi perustaa yksinkertaisempia valmistavia ammattikouluja, joissa annettaisiin yksinomaan käytännöllistä opetusta. Lopuksi ehdottaa valiokunta, että rakennettaisiin erityinen naisten työlaitos, jotta köyhäinhoitolaisten luokittelu voisi tapahtua asianmukaisemmin.

Koskettelemamme ehdotus, johon ennen pitkää palaamme, näyttää siis joka suhteessa vastaavan Turun kaupungin arvoa vanhana sivistyspaikkakuntana. Muutamat erehdykset ja virheellisyydet ehdotuksen vähemmän tärkeissä yksityiskohdissa tullenevat kylläkin korjatuiksi kaupunginvaltuuston sitä tarkastaessa.

Kaksi köyhäinhoitomiestä.

Köyhäinhoitolehti 5/1913


”Mene köyhäintaloon tai auta itse itseäsi.”

 

Yleensä eivät köyhät pidä siitä, että heidän käsketään mennä tai että heidät passitetaan köyhäintaloon tahi muuhun köyhäinhoitolaitokseen. He nauttivat tavallisesti mieluummin muita avustusmuotoja, kuten rahassa annettavaa kotiavustusta tai sijoitushoitoa sukulaisten ja ystävien luona. Poikkeuksia tosin tavataan. Vanhat ja raihnaat henkilöt, jotka ovat yksin maailmassa ja joiden on vaikea itseänsä hoitaa, saapuvat usein kiitollisin mielin köyhäintaloon.

Sentähden onkin sanottu, että köyhäintalo tai köyhäinhuone on sellainen koetinkivi, jonka kautta voidaan saada selville puutteen ja tarpeiden todellinen suuruus. Jos avunpyytäjä, jota köyhäinhoitohallitus tai sen esimies neuvoo menemään köyhäintalolle, suostuu, vaikkapa vastahakoisestikin, tätä kehoitusta noudattamaan, voi useimmissa tapauksissa tehdä sen johtopäätöksen, että pyynnön tekijä, esiintyköönpä yksin tai perheineen, on todellisessa tarpeessa. – Mutta ainakin sinä hetkenä kun avustuksen todellinen puute täten on saatu selville, on köyhäinhoitohallituksen inhimillinen velvollisuus harkita, onko sen pakoitettava puutteenalaista todellakin tulemaan köyhäinhoitolaitokseen hoidokkaaksi, vai onko syytä antaa avustusta muussa, puutteenalaiselle mahdollisesti mieluisammassa muodossa. Usein on sellaiseen menettelyyn olemassa hyvinkin painavia syitä.

Jos sitä vastoin avunpyytäjä, jota joko yksinään tai vaimoineen ja lapsineen käsketään köyhäintaloon, ei käskystä välitä, vaan poistuu, tulematta enää apua pyytämään, on useimmiten oltu tekemisissä henkilön kanssa, joka itse asiassa ei ole ollut köyhäinhoidon suuressakaan tarpeessa.

Liian pikaisia johtopäätöksiä on kuitenkin varottava. Näyttää tosin siltä kuin että se seikka, että pyytäjä ei ole tullut takaisin, vaan viikkoja ja kuukausia pyyntönsä jälkeen elättänyt perhettään ilman köyhäinhoitoa, selvästi osoittaisi, ettei hän ole ollut sellaisen tarpeessakaan. Ennen kuin langettaa tuomionsa, on kuitenkin hankittava selvyys siitä, ovatko pyytäjä itse tai hänen perheensä jäsenet, tuona aikana todellakin saaneet nauttia edes välttämättömintä elämänsä ylläpidoksi, vai ovatko he ehkä saaneet kärsiä puutteita, jopa hätääkin. – Tutkimus on usein osoittanut, että pyytäjä on ollut uskomattomassa määrin välttämättömimpienkin elintarpeiden puutteessa.

Toiseksi on koetettava hankkia tietoja siitäkin, onko avunpyytäjä mainittuna aikana kyennyt itse varaamaan itselleen ja lähimmilleen tarpeellisen elannon, vai onko hän turvautunut yksityiseen hyväntekeväisyyteen sellaisissakin tapauksissa, jolloin kunnallinen köyhäinhoito olisi ollut velvollinen puuttumaan asiaan. Monessa tapauksessa tullaan huomaamaan, että köyhä on suurimmaksi osaksi elänyt almuilla ja kerjäämisellä.

Lopuksi on köyhäinhoitohallituksen otettava harkitakseen, eikö köyhällä, hänen näkökannaltaan katsottuna, ole ollut painavat syynsä kieltäytyä laitoshoidon muodossa tarjotusta köyhäinhoidosta. Syrjäisen on toisinaan hyvinkin vaikea käsittää, mitä sanottu avustusmuoto merkitsee esimerkiksi jollekin perheelle. Köyhäinhoitolaitokseen sijoittamisesta voi johtua sekä kodin että perheen hajoittaminen, ei lyhemmäksi ajaksi, vaan useimmissa tapauksissa elämäniäksi. Siitä voi aiheutua alaikäisten lapsien sijoittaminen vieraiden, tuntemattomien kasvatusvanhempain huostaan. Ja jokainen köyhä tietää, että köyhäinhoitohallitukset eivät aina niinkään tarkoin ja tunnollisesti valitse kasvatusvanhempia. Myöskin 15 vuotta vanhemmille lapsille, jotka ovat asuneet kodissa ja itse ansainneet elatuksensa, on kodin hajoittaminen todellinen onnettomuus. Heiltä riistetään tämän kautta vanhempain hoito ja sisaruspiirin siveellinen tuki siinä iässä, jolloin he juuri eniten olisivat niiden tarpeessa.

Mutta lapsettomissakin tapauksissa tulee usein tekemään sen huomion, että köyhä pitää köyhäinhoitolaitokseen menemistä viimeisenä pelastustienään, jota hän on taipuvainen käyttämään vasta sitten, kun kaikki muut keinot ovat epäonnistuneet.

Inhimillisen köyhäinhoitohallituksen ei siis sovi olla liian kärkäs käyttämään usein toistettua lausetta: ”Mene köyhäintaloon, tai auta itse itseäsi!” Älköön se myöskään koettako uskotella itse itselleen tai muille, että se on täyttänyt kaikki velvollisuutensa, niin pian kuin se on tarjonnut köyhälle paikkaa köyhäintalossa. Useassa tapauksessa täytyy sanotunlaista tarjousta pitää ainoastaan huonosti peitettynä, kiertäen kaartaen annettuna avustuksen kieltona. Se aika ei liene kaukana, jolloin moni aikamme katsantokannoista saa tuomionsa, jolloin yksi ja toinen menettely havaitaan ristiriitaiseksi ihmisyyden ja ihmisrakkauden periaatteiden kanssa ja heikkojen oikeutta polkevaksi. Suurien sivistyskansojen humaaniset pyrinnöt viittaavat siihen. – –

”Mene köyhäintaloon, tai auta itse itseäsi” on kuitenkin osottautuva edelleenkin sadoissa tapauksissa täysin oikeutetuksi. Ajatellaanhan vaan langennutta naista, joka saapuu pyytämään kotiapua lukuisille aviottomille lapsilleen, joiden hoidon hän on sekä siveellisessä että ruumiillisessa suhteessa laiminlyönyt. Otettakoon nainen köyhäintaloon ja hankittakoon lapsille tunnollisempi kasvatusäiti. – Ajatellaanhan juomaria, joka paheensa vuoksi on tuottanut vaimolleen ja lapsilleen vuosia kestäneitä kieltäymyksiä; myöskin hän pyytää kotiavustusta. Annettakoon sitä vaimolle ja lapsille kotia pirstoamatta, mutta mies otettakoon köyhäintaloon, totuttaaksemme häntä raittiuteen ja työhön sekä jossakin määrin työllään korvaamaan perheelle annettua köyhäinhoitoa. – Onhan lisäksi olemassa voimattomia ja sairaita, jotka eivät voi hoitaa itseään ja heikkoutensa vuoksi ovat aina alttiina vaaroille ja onnettomuuksille. Kunta voi tuskin palkata erityistä hoitajatarta jokaista sellaista varten heidän koteihinsa, mutta se on kuitenkin vastuunalainen heidän hoidostaan. Tuotakoon heidät siis oman etunsa vuoksi köyhäintaloon ja valmistettakoon heille siellä ihmisellinen olemassaolo. Näissä ja useissa samanlaisissa tapauksissa on köyhäintaloon kutsuminen täysin oikeutettu.

 

Kaksi köyhäinhoitomiestä.

Köyhäinhoitolehti 6/1913


Maamme ensimäinen yleinen köyhäinhoitokongressi.

Maamme ensimäinen yleinen köyhäinhoitokongressi on nyt siirtynyt kansallisten muistojemme joukkoon, mutta olemme puolestamme vakuutetut, että se on piirtänyt hedelmöittävän ja elähdyttävän lehden yhteiskunnallisen kehityksemme historiaan.

– Varmaankaan ei kongressin työ jää tuloksettomaksi – siksi syvä ja leveä ohjelma siellä luotiin lakisääteisen köyhäinhoidon ja vapaan hyväntekeväisyyden yhteistyölle, siksi voimakkaita suunnitelmia siellä rakennettiin sekä jo ilmenneen hädän lievittämiseksi että erittäinkin köyhyyden syiden ja sen kurjuuden lähteiden tutkimiselle ja tukkimiselle.

Mutta kongressin suurin merkitys on mielestämme siinä, että sen avulla on saatu lasketuksi oikea pohja avustustyölle sellaisenaan. Tämä pohja on kaikkien parempiosaisten yhteenliittymisessä yhteiseen, järjestettyyn rintamaan taisteluksi hätää ja puutetta vastaan, jollaista taistelua ei maassamme näihin asti ole riittävässä määrin yritetty, taikka jos joskus on yritettykin, niin ilman yhteisiä suunnitelmia, ilman varmaa tietoisuutta päämääristä ja tarkoituksenmukaisista keinoista. Ne nelisensataa kansalaista eri puolilta maata, jotka väsymättömällä innolla ottivat osaa kongressiin, ovat varmaan saaneet sen neuvotteluista pysyväisiä vaikutelmia, saaneet uusia herätteitä ja kenties kokonaan uuden katsantokannankin köyhäinhoidon tehtävistä. On toivottavaa, että herätys heidän kauttaan löytää tiensä yhä laajempiin ja laajempiin piireihin, kunnes köyhäinhoitotyö vähitellen muodostuu koko yhteiskunnan sydämenasiaksi – eikä, kuten tähän asti, sen mieliharmiksi! Silloin saattaa kongressissa perustettu köyhäinhoitoliitto, suurin piirtein ottaen, koota kaikki niin lakisääteisen köyhäinhoidon kuin vapaan hyväntekeväisyydenkin virkailijat ja avustajat, kannattajat ja harrastajat todella tehokkaaseen yhteistyöhön, jonka pohjalta koko avustustoimintamme vuorostaan on helppo kohottaa nykyistä korkeammalle tasolle.

Kongressi, jonka onnistumisesta on annettava tunnustus sen toimeenpanokomitealle ja Helsingin kaupungin valtuusmiehille, jotka auliisti avustivat sen aikaansaantia 3000 markan määrärahalla, pidettiin Uuden Ylioppilastalon juhlasalissa t.k. 10, 11 ja 12 p:inä. Luomme seuraavassa lyhyen silmäyksen sen kulkuun ynnä esilläolleisiin aineisiin, samalla kuin esitelmäin ja pohjustusten lähempi selostaminen täytyy tilanpuutteen tähden jättää tuonnemmaksi.

I:n kokouspäivä.

Kongressin avasi toimeenpanokomitean puolesta professori E.N. Setälä, puhuen mieltäylentävin sanoin köyhäinhoitotyön merkityksestä ja tarkoitusperistä ahdistetun isänmaamme vähäosaisten nostattamiseksi henkisen ja taloudellisen heikkouden tilasta ja toivottaen kongressin työlle ylimäisen siunausta. – Sen jälkeen valittiin toimeenpanokomitean ehdotuksesta puheenjohtajiksi professori Setälä, ent. kuvernööri J. Gordie, rehtori J.F. Sandelin ja vakuutusvirkamies G. Poppius sekä sihteeriksi yhteiskunnallisen keskustoimiston sihteeri lakitieteen kand. Einar Böök ja hyväksyttiin kongressin työjärjestys.

Ohjelman mukaisesti piti ensimäisen esitelmän sisälähetystyön johtaja, jumaluusopin tohtori B. H. Päivänsalo aineesta: yhteiskunta ja kerjäläinen. Esitelmöitsijä loi lennokkaassa esityksessään unohtumattoman kuvan kerjäläisen sielunelämästä ja kulkurien sekä vankien vaiheista; kuvasi järkyttävällä voimalla kurjuuden basillin kolkot vaikutukset ihmiskunnalle ynnä yhteiskuntain velvollisuuden ryhtyä tarmolla sen tuhotöitä supistamaan perustamalla maanviljelyssiirtoloita y.m.

Seurasi sitten Suomen köyhäinhoidontarkastelijan G. Ad. Helsingiusen pohjustus aineesta: köyhyyden perussyyt j a ehkäisevä köyhäinhoito. Lähes 30-vuotisen kokemuksensa ja laajain tutkimustensa perusteella käsitteli alustaja tyhjentävästi ainettaan, selvittäen ensin köyhyyden ja kurjuuden perussyitä: juoppoutta, tapainturmelusta, työttömyyttä, sairautta, vanhuudenheikkoutta, työtaidon puutetta y.m. ja kehitellen sitten yhteiskunnan toimenpiteitä niiden ehkäisemiseksi, kuten varain myöntämistä köyhäinhoitohallituksille ehkäiseväin toimien toteuttamiseksi, ammattikoulujen lisäämistä työtaidon kohottamiseksi, kunnallisten työnvälitystoimistojen perustamista ja toimenpiteitä juomarien ojentamiseksi. Virinneessä keskustelussa kannatettiin alustajan ponsia täydelleen.

Suojeluskasvatuksen v.t. tarkastaja, vapaaherra Adolf von Bonsdorff piti esitelmän suojeluskasvatuksesta, jossa hän valaisevin sanoin sitovasti todisteli suojeluskasvatuksen ynnä sitä järjestävän lainsäädännön tarpeellisuuden maassamme ja selvitteli tämän yhteiskunnallisen tehtävän kansainvälisiä periaatteita ynnä tähänastisia toimenpiteitä niin meillä kuin muuallakin sen toteuttamiseksi.

Ensimäisen kongressipäivän viimeinen kysymys koski kaitsijajärjestelmää. Sen pohjusti köyhäinhoidonneuvojaFrans Malmberg, luoden silmäyksen järjestelmän syntyyn ja kehitykseen Elberfeldissä ynnä sen ensimäisiin periaatteisiin ja selostaen sitten sen myöhempiä vaiheita sekä meillä että muualla. Alustaja lopetti tyhjentävän esityksen ponsiin, joissa annettiin etusija virkailijoilla täydennetylle kaitsijajärjestelmälle, jossa ensimäisen eli n.s. lakipohjaisen tutkimuksen aina suorittavat palkatut ammattimiehet, samalla kun personallinen valvonta ja hoito jätetään niiden yksilöllistyttämiseksi lukuisille vapaehtoisille kaitsijoille. – Alustus aiheutti vilkkaan, osittain kiihkeänkin keskustelun, jossa enimmät puhujat täydelleen yhtyivät alustajan ponsiin, samalla kun muutamat, varsinkin pääkaupungin edustajat, pitivät järjestelmän menestyksellistä toteuttamista ainakin Helsingissä mahdottomana, koska Helsingissä heidän sanojensa mukaan ei ollut mahdollista saada kunnollisia kaitsijoita, mutta kylläkin varoja virkailijain palkkaukseen. Moniaat maaseutuedustajat kummeksivat pääkaupungin köyhyyttä, uhrautuvista personallisuuksista! –

Ensimäinen kokouspäivä loppui yhteisiin illallisiin, joilla Helsingin köyhäinhoitohallituksen esimies pormestariB. Schauman lausui tervehdyssanat kongressin osanottajille.

Rautalammin kunnan edustaja köyhäinhoitohallituksen esimies K. Laitinen tulkitsi maaseutuedustajain jakamattoman kiitollisuuden tunteet hovineuvos Helsingiuselle hänen 30-vuotisesta, väsymättömästä työstään maamme köyhäinhoidon kehittämiseksi, muistuttaen mieliin niitä aikoja, jolloin vaivaisia vielä raastettiin talosta taloon. Puhuja merkitsi hovineuvos Helsingius´en ansioksi sen ripeän edistyksen, joka köyhäinhoidon alalla oli aikaansaatu ja lausui lopuksi, ettei tähänkään tilaisuuteen olisi oivallettu tulla, ellei hovineuvos Helsingius olisi neljännesvuosisataa herätystyötään jatkanut. Vielä puhui kongressin sihteeri lakit.kand. E. Böök valituin ja valaisevin sanoin isänmaalle.

II:n kokouspäivä.

Kongressia jatkettiin kello 10 a.p. , jolloin ent. kuvernööri J. Gordie piti laajan esitelmän elätteelleantojärjestelmästä . Esitelmöitsijä kohdisti aineensa käsittämään vain lasten elätteelle antoa ja selosteli perin pohjin eri käytännöitä tällä alalla, siirtyen sitten tekemään selkoa Helsingin kaupungin köyhäinhoitolasten hoitomenettelyistä 1800- luvun puolivälistä viime aikoihin asti. Nykyisin otetaan lapset etupäässä kunnan lastenkotiin, kunnes omaiset ottavat heidät huostaansa tahi heidät voidaan antaa elätteelle. Maaseuduilla tapahtuvaa elätteelleantoa välittää asianomainen paikallinen asiamies, joka hankkii sopivia kasvatuskoteja ja käy tarkastamassa lasten hoitoa.

Lopuksi teki esitelmöitsijä selvää Tukholman lähistöllä olevasta Gålön lastenkasvatuslaitoksesta, joka on sijoitettu suurelle maatilalle. Päätilalla asuu johtaja ja opettaja ja lapset ovat sijoitetut 40 tilan vuokraajain koteihin.

Lyhyen loman jälkeen seurasi köyhäinhoidonneuvoja, eversti A. Nilssonin pohjustus kysymykseen useammanlaatuisten laitosten tarpeellisuudesta kunnallisessa köyhäinhoidossa hoidokkaiden välttämättömäksi luokitteluksi. Alustaja selvitti valaisevasti nykyisten köyhäintalojemme riittämättömyyttä tarkoituksenmukaisen laitoshoidon aikaansaamisessa. Köyhäintaloihin on oltu pakotettuja kokoamaan usein samankin katon alle mitä erilaisimpia hoidokkaita, siveellisesti turmeltuneita ja kunniallisia, hiljaisia ja riitaisia, vanhuksia ja alle 3-vuotisia lapsia, niin että elämä niissä on muodostunut sekä osalle hoidokkaista että erittäinkin laitoksen johtajille kiusalliseksi.

Alustaja piti suotavana, että meillä Tanskan malliin ryhdyttäisiin perustamaan ankarammanlaatuisia työlaitoksia ja varsinaisia pakkotyölaitoksia, joihin uppiniskaiset ja turmiollisesti ympäristöönsä vaikuttavat hoidokkaat siirrettäisiin köyhäintaloista. Sellainen kävisi helpoimmin päinsä kuntain yhteenliittymisen kautta. Keskustelussa kannatettiin alustajan ponsia kaikin puolin ja toivottiin, että perustettava köyhäinhoitoliitto ottaisi asian ajamisen ohjelmaansa ja toimisi selvityksiä siitä, miten parantumattomain mielisairaiden hoitolaitosten yhteyteen Tanskassa perustetut pakkotyölaitokset ovat menestyneet. –

Kello 1-3 välillä kävivät osanottajat oppaiden johdolla tutustumassa erinäisiin laitoksiin kaupungissa.

Iltapäivän istunto alkoi professori Ernst Ehrnroothin esitelmällä aineesta: köyhäinhoito ja mielenvikaiset, jossa esitelmöitsijä selosteli laajasti maan mielisairashoidon puutteellisuuksia ynnä toimenpiteitä sen parantamiseksi, pitäen suotavana kuntain yhteenliittymistä n.k. piirimielisairaalain aikaansaamiseksi. Puhuja teroitti etenkin mieliin n.s. ”houruinkoppien” turmiollista vaikutusta mielenvikaisiin.

Lopuksi alusti köyhäinhoidonneuvoja Bruno Sarlin kysymyksen lakisääteisen köyhäinhoidon ja vapaan hyväntekeväisyyden keskinäisestä suhteesta. Alustaja loi ensin historiallisen katsauksen hyväntekeväisyyden vaiheisiin varhaisimmilta ajoilta näihin päiviin asti ynnä niihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, jotka pakottivat valtioita turvautumaan lakisääteiseen, pakolliseen köyhäinhoitoon ja osoitti sitten, miten välttämätöntä on kiinteä yhteistyö lakisääteisen köyhäinhoidon ja vapaan hyväntekeväisyyden kesken, jos tahdotaan yksilöllistyttää köyhäinhoito ja saada varmuutta siitä, että aiottu tarkoitus kulloinkin saavutetaan ja että apu muodostuu siveellisesti ja taloudellisesti kohottavaksi eikä turmelevaksi. Alustaja lopetti esityksensä ponsiin, joissa teroitettiin kunnallisten rekisteritoimistojen ja hyväntekeväisyyden järjestämisyhdistysten tarpeellisuutta kaupungeissa sekä hyväntekeväisyyden johtohenkilöiden köyhäinhoitohallituksiin kutsumisen välttämättömyyttä maaseuduilla. Keskustelussa kannatettiin ponsia täydelleen, mutta toivottiin niihin vielä lisättäväksi huomautus asiaa selvittävän kirjallisuuden toimittamisesta.

III:s kokouspäivä.

alkoi lakitieteen tohtori Onni Talaan luennolla kotipaikkaoikeuslainsäädännön periaatteista ja teorioista. Luennoitsija teki tyhjentävästi selkoa korvaus- ja kotiseututeorioista, jotka eivät käytännössä ole johtaneet lainsäädäntöä oikeille perille, asettuen omasta puolestaan oleskelupaikkateorian ynnä kotipaikkaoikeuden saavuttamisehtojen helpottamisen kannalle, koska nämät luennoitsijan osottamista syistä ratkaisivat kysymyksen oikeudenmukaisemmin ja antoivat samalla takeita köyhäinhoidon tarkoituksenmukaisuudesta.

Lyhyen loman jälkeen pohjusti Helsingin kaupungin köyhäinhoidon toimeenpaneva johtaja, pastori J. A. Collan kysymyksen huolimattomista elättäjistä. Pohjustaja selosteli nykyistä lainsäädäntöä ja loi selväpiirteisen kuvan huolimattomain elättäjäin korvausvelvollisuudesta, jonka hän parissa tapauksessa kuitenkin ulotti sellaisiinkin henkilöryhmiin, joihin se lain mukaan käsittääksemme ei kohdistu.

Viimeiseksi saatiin kuulla vapaaherratar J. Yrjö–Koskisen valaiseva esitys kodinhoidonopetuksesta köyhyyden ehkäisijänä, joka aiheutti vilkkaan keskustelun.

Kello 3 j.p.p. päättyivät kongressin työt. Köyhäinhoitotirehtööri T. Lindberg selvitti vielä muutamin sanoin perustettavan köyhäinhoitoliiton tarkoitusta ja hovineuvos G. A d. Helsingius lausui sekä suomen että ruotsin kielellä valtion vaivaishoidontarkastelun kiitokset toimeenpanokomitealle ja Helsingin kaupungin valtuusmiehille siitä uhrautuvaisuudesta, jota nämät olivat osottaneet kongressin aikaansaamisessa, kongressin, jonka miellyttävä ja hedelmällinen yhteistyö varmaan oli vienyt maan köyhäinhoitoa pitkän askeleen eteenpäin. Kun köyhäinhoitohallituksen esimies Kalle Laitinen vielä oli kiittänyt kongressin puheenjohtajia ja sihteeriä, julisti ensimäinen puheenjohtaja professori E.N. Setälä Suomen ensimäisen yleisen köyhäinhoitokongressin päättyneeksi, kehoittaen lennokkain sanoin kaikkia osanottajia yhtymään ”ristiretkeen puutetta vastaan” ja toivottaen maallemme ja kansallemme korkeimman siunausta, minkä jälkeen rovasti M. A. Mandellöf piti rukouksen. Kongressi päätettiin virrenvärssyllä.

Suomen köyhäinhoitoliiton perustavan kokouksen samana iltana avasi liiton väliaikaisen hallituksen puheenjohtaja pastori J.A.Collan, minkä jälkeen kokouksen puheenjohtajaksi valittiin rehtori J.J. Sandelin ja sihteeriksi köyhäinhoidonneuvojaBruno Sarlin. – Väliaikaisen hallituksen sihteeri herra T. Lindberg luki suomeksi ja tulkitsi ruotsiksi laatimansa kertomuksen liiton perustamisvaiheista Tampereella 1910 pidetyssä köyhäinhoitokonferenssissa, jossa liitto itse asiassa jo perustettiin ja sille säännötkin valmistettiin ynnä valittiin sen ensimäinen hallitus; mutta kun jäsenmerkintä siellä myöhästyneen ajan tähden jäi toimittamatta eikä jäseniä myöhemminkään oltu saatu, oli hallitus tullut siihen käsitykseen, että sen tehtävä oli luonteeltaan väliaikaista laatua, vieläpä sitäkin enemmän, kun osa hallituksen jäsenistä oli kieltäytynyt kaikesta toiminnasta ennen kuin liiton säännöt oli toimitettu vahvistetuiksi, mikä taasen tapahtui vasta viime lokakuulla. Näin ollen ehdotti hallitus, että uusi varsinainen hallitus nyt asetettaisiin sääntöjen määräämässä järjestyksessä.

Kun jäseniä tällä kertaa olikin ilmoittautunut yli 80 henkeä, asetti kokous valiokunnan laatimaan ehdokaslistaa hallituksen kokoonpanoksi. Valiokuntaan tulivat hrat J. A. Collan, A. Kilpiäinen ja H. Siukonen. Sen ehdotuksesta valittiin hallitukseen varsinaisiksi jäseniksi : ent. prokuraattori L. Kihlman , ent. kuvernööri J. Gordie, lakit . tohtori Onni Talas, filosof. tohtori Jenny af Forselles, köyhäinhoidonneuvojat Frans Malmberg ja Bruno Sarlin sekä köyhäinhoitotirehtöörit T. Lindberg ja A. Hokkanen, ynnä varajäseniksi: tirehtööri A. A. Pekuri, prokuristi Fredrik Hackman, neiti A. Sallmen, rehtori J. F. Sandelin, tod. valtioneuvos L. Munck ja köyhäintalonjohtaja E. Puhakka. Tilintarkastajiksi valittiin eversti G. Melart ja vakuutusvirkamies G. Poppius ynnä varalle filosof. kand. T. Kauppinen ja johtaja J. Nurminen. Jäsenmaksu määrättiin 2 markaksi.

Hallitus vuorostaan valitsi keskuudestaan puheenjohtajakseen prokuraattori L. Kihlmanin, varapuheenjohtajakseen kuvernööri J. Gordie´n, sihteerikseen tohtori Jenny af Forselles´in ja rahastonhoitajakseen tohtori Onni Talaan, jotka yhteisesti samalla muodostavat sääntöjen edellyttämän hallituksen työvaliokunnan. Hallitus päätti heti ryhtyä jäsenten keruuseen ja antoi köyhäinhoidonneuvoja Br. Sarlinin tehtäväksi laatia luonnoksen kirjelmäksi asiamiehiksi pyydettäville ynnä kehotuksen yleisölle liittoon liittymisestä. –

Köyhäinhoitolehti 7/1913


Erään ruotsalaisen köyhäinhoitomiehen Suomeen tekemä tutkimusmatka.

Osa II.

”Svenska fattigvårdsförbundets tidskrift´in” (Ruotsin köyhäinhoitoliiton aikakauslehti) vuoden 1912 viimeisessä vihossa jatkaa toimittaja E. H. von Koch muistelmiaan viime kesänä Suomeen tekemältään matkalta, jolla hän tutki varsinkin valtion järjestämää köyhäinhoidon tarkastelua. Antaakseen elävämmän kuvan siitä, miten itse tarkastustyötä suoritetaan, julkaisee hän muutamia muistiinpanoja eräistä tarkastustoimituksista, jotka hovineuvos Helsingius ja neuvoja, eversti Nilsson kirjoittajan läsnäollessa pitivät.

Muistiinpanoja valaisee kolme valokuvaa: Pohjan komea köyhäintalo nimeltä ”Solbaden”, Tammisaaren sievä köyhäinhoitolaitos ja Lapuan köyhäintalo uusine suurenmoisine mielisairaaloineen.

Kirjoittaja koskettelee sen jälkeen köyhäinhoidontarkastelun vaikutuksia ja viipyy etenkin köyhäintalojen kehityksessä.

Kun hovineuvos Helsingius 1886 astui toimeensa stipendiaattina, myöhemmin konsulenttina ja tarkastelijana, oli maassa ainoastaan kymmenkunta köyhäintaloa. Yksitoista vuotta myöhemmin oli niitä jo 106 ja nyt on lukumäärä kasvanut 178:aan.

Syynä laitosten nopeaan lisääntymiseen voipi pitää sitä seikkaa, että tarkastelu ei aluksi asettanut niille korkeita vaatimuksia. Usein käytettiin vanhoja asuinrakennuksia ja vaatimukset valoon, tilaan ja mukavuuteen nähden supistettiin mahdollisimman pieniksi. Mutta samassa määrin kuin laitosten hyvät vaikutukset alkoivat tuntua, kasvoivat myöskin vaatimukset ja siten kävivät vähitellen mallipiirustuksetkin tarpeellisiksi. Niitä laadittaessa pantiin pääpaino siihen, etteivät perustamiskustannukset nousisi kuntain maksukykyä korkeammiksi, mutta että laitokset kuitenkin tarjoaisivat hoidokkaille mahdollisimman suotuisat olot. Valittaessa kahden ulkomailla käytetyn laitostyypin välillä – laitosten, joissa on vain suuria yhteissaleja ja laitosten, jotka jakautuvat lukuisiin pienempiin huoneisiin – kannatettiin luonnollisesti viimemainittua tyyppiä, mutta kustannusten vuoksi ei sitä voitu soveltaa täydelleen käytäntöön. Kuljettiin siis keskitietä – rakennettiin suuria saleja, mutta jaettiin nämät 2 metriä korkeilla lautaseinillä 2 à 4 hengelle tarkoitettuihin osastoihin.

Ensimäiset mallipiirustukset ilmestyivät 1891. Vuosina 1893 ja 1907 on uusia tullut lisää. Järjestelmäm valaisemiseksi julaistaan kirjoituksessa arkkitehti J. Stenbäck´in laatimat päärakennuksen pohjapiirustukset.

Vieläkin mielenkiintoisempana pitää toimittaja von Kock mielisairasten hoidon kehitystä. Lähtökohtana esittää hän sen voimassaolevan lainsäädöksemme, jonka mukaan jokaisessa köyhäinhoitolaitoksessa tulee olla ainakin kolme paikkaa varattomia mielisairaita varten ja osoittaa senjälkeen, miten myöskin mielisairaalat köyhäintaloissa vähitellen ovat kehittyneet ja tulleet paremmin sisustetuiksi. Etenkin kosketellaan n.k. avoinkoppeja, joita on alettu käyttää useissa köyhäintaloissa.

Nämä köyhäintalo-mielisairaalat ovat kuitenkin osoittautuneet riittämättömiksi, minkätähden valtion köyhäinhoidontarkastelun virkamiehet jo kauan aikaa ovat koettaneet saada kuntia ryhtymään joko suurempiin tai pienempiin ryhmiin rakentaakseen useammille kunnille yhteisiä n.k. piirimielisairaaloita. Tällöin mainitaan, että maan noin 11,700 mielisairaasta toistaiseksi ainoastaan 1,450:lle on sijaa suljetuissa laitoksissa.

Köyhäintalo järjestelmän vaikutuksista mainitaan erikoisesti. Köyhäintaloista saavutettu kokemus näyttää melkein poikkeuksetta olevan hyvä. Vuonna 1901 lähetti tarkastelu kiertokirjeen kaikkiin niihin kuntiin, jotka olivat köyhäintalon perustaneet, tiedustellen, ovatko köyhäin lukumäärä ja heistä johtuvat kustannukset lisääntyneet vaiko vähentyneet, senjälkeen kuin köyhäintalo on ollut toiminnassa, onko köyhille sen avulla voitu valmistaa parempaa hoitoa j.n.e. Vastaukset tähän kirjelmään olivat pääasiallisesti samanlaiset maan eri osista. Köyhien lukumäärä oli vähentynyt, toisin paikoin 50 prosenttiakin, köyhäinhoitokustannukset eivät olleet lainkaan tai ainoastaan hyvin vähän suurentuneet, ja köyhien hoito oli yleensä paljoa parempi kuin mitä ennen oli voitu antaa. Ainoastaan muutamilla harvoilla paikkakunnilla ei oltu saavutettu niin suotuisia tuloksia, ja oli tämä silloin johtunut siitä, että oli käytetty sopimattomia henkilöitä laitosten johtajina, tahi varattu laitokset liian pieniksi, jolloin niiden ehkäisevää vaikutusta avustuksenantoon nähden ei oltu voitu toteuttaa, taikka sitten siitä, että laitokseen oli liitetty liian suuri maanviljelys. Myöskin siellä, missä kustannukset olivat köyhäintalon perustamisen jälkeen kohonneet, pidettiin järjestelmää kannattavana etenkin sentähden että hoito oli tullut paljoa paremmaksi kuin tiloituksen aikana. Tämän jälkeen esitetään kirjoituksessa seuraavat kuvaavat lausunnot:

Joutsasta kirjoitetaan: ”Köyhäintalo järjestelmään ovat sekä köyhäinhoitohallitus että verovelvolliset kunnassa tyytyväisiä, koska sen kautta voidaan estää köyhäinavustuksen väärinkäyttöä ja koska sanottu järjestelmä vastustaa siveellisesti turmeltuneiden väärää käsityskantaa ja vaikuttaa siveellisenä parannuslaitoksena.”

Kangasalasta ilmoitetaan ”että avunnauttijain lukumäärä on vähentynyt vuosi vuodelta, sen jälkeen kun köyhäintalo 1890 perustettiin. Laitoksessa hoidettiin silloin 100 köyhää, nyt on siellä noin 40-50 henkeä; siis on hoidokkaiden lukumäärä vähentynyt enemmän kuin 50 prosentilla, ja kustannukset ovat samassa suhteessa alentuneet.”

Kaarinasta kirjoitetaan m.m. “että melkein jokapäiväinen kokemus on osoittanut, että kun avunpyytäjät ovat halunneet saada avustusta vuokraan y.m. ja kun heille tällöin on tarjottu täysihoitoa köyhäintalossa, joka on jotensakin hyvässä kunnossa, niin ovat useimmat kieltäytyneet täten tarjotusta avustuksesta ja itse hankkineet vuokra- ja elintarpeensa.”

Kokemäeltä ilmoitetaan että ”hoidokkaat saavat köyhäintalossa paljon parempaa hoitoa kuin mitä he saivat yksityisten luona ennen köyhäintalon perustamista. Sillä hoidokkaat ovat ilmituoneet kiitollisuutensa siitä, että heillä nyt on siistit, valoisat huoneet ja tarpeeksi ravintoa, jotavastoin he yksityisten luona saivat virua pimeässä tuvannurkassa.”

Loppulausuntonaan esiintuo hra von Koch, että sillä hiljaisella ja uutteralla, hitaasti, mutta varmasti uudistavalla työllä köyhäinhoidon hyväksi, jota Suomessa viime vuosikymmeninä on harjoitettu, epäilemättä on suuri merkityksensä, kun valtiontarkastelu otetaan käytäntöön Ruotsissa, mikä kysymys nykyään siellä on pohdittavana.

 

 

Ehdotus kaitsijajärjestelmän mukaisiksi ohjesäännöiksi maalaiskunnille.

Lehden maaseututilaajille jaetaan tämän numeron ohella allekirjoittaneen laatima ehdotus köyhäinhoito-ohjesäännöksi niitä maalaiskuntia varten, joissa köyhäinhoitoa pyritään uudistamaan ajan vaatimuksia paremmin vastaaviksi, sovittamalla käytäntöön n.k. kaitsijajärjestelmän periaatteita ja tälle järjestelmälle ominaisia menettelytapoja.

Sääntöehdotus on laadittu yhtärintaa silmällä pitäen sekä köyhäintalokuntia että kuntia, joissa varsinaista köyhäinhoitolaitosta ei vielä ole toiminnassa. Ehdotuksen loppuun liittyy näet selonteko niistä muutoksista eri pykäliin, joita köyhäintalon puute sääntöihin aiheuttaa.

Sääntöehdotuksen lähempi perustelu lienee tarpeeton, sillä köyhäinhoidon tarkoituksenmukaisemmasta järjestelystä juuri kaitsijakuntain avulla on viime aikoina sekä puhuttu että kirjoitettu varsin runsaasti. Kysymystä on käsitelty maan kaikilla kunnallis- ja maakuntapäivillä ja äskeisessä köyhäinhoitokongressissakin oli se laajan ja tyhjentävän pohdinnan alaisena. Ehdotus on lisäksi laadittu mahdollisimman yksityiskohtaiseksi.

Sellaisenaan ei sääntöehdotus tietystikään voi kelvata poikkeuksetta kaikissa maalaiskunnissa. Varsinkin kaitsijapiirien luvun täytyy luonnollisesti vaihdella samassa määrin kuin eri kuntain pinta-alat, väkiluku, maantieteellinen asema ja köyhäinapua nauttivain suhteellinen lukumäärä. Pääasia on, että kaitsijapiirit aina muodostetaan mahdollisimman pieniksi, niin että kaitsijain on helppo kokoontua, eivätkä toimensa heitä liiaksi rasita. Pienissä piirissä oppii piiriesimieskin nopeammin personallisesti tuntemaan piirin köyhät ja on paremmin tilaisuudessa välittömästikin seuraamaan heidän olojaan elämätään. Samoin saattavat joka kuukautiset köyhäinhoitohallituksen kokoukset erittäin harvaanasutuissa ja pinta-aloiltaan kovin suurissa kunnissa, kuten esim. Perä-Pohjolassa, muodostua rasittaviksi. Kokousten lukua voidaan niissä rajoittaa säätämällä ne esim. joka toinen kuukausi tapahtuviksi.

Mutta kaiken järjellisen köyhäinhoidon perusedellytyksistä: köyhäin hoidon yksilöllistyttämisestä ja ehkäiseväin toimenpiteiden käytäntöön soveltamisesta, ei mielestäni olisi missään luovuttava. Näiden edellytysten saavuttaminen käy kuitenkin miltei mahdottomaksi, ellei maalaiskunnissakin pyritä erottamaan köyhäinhoitoa erityisen, kunnallislautakunnasta riippumattoman köyhäinhoitohallituksen huolennettavaksi ja ellei tämän hallituksen avuksi aseteta riittävää määrää köyhäinkaitsijoita, niin että kunkin kaitsijan osalle lankeaa vain sen verran holhottavia, että hän voi personallisella mielenkiinnolla seurata jokaista, tukea kaikkia siveellisesti ja, mikäli mahdollista, taloudellisestikin. Samoin eivät ehkäisevät köyhäinhoitotoimet voi menestyä, ellei köyhäinhoidon palvelukseen kutsuta suurempaa määrää kuntain verovelvollisia, niin että ehkäisevänkin köyhäinhoidon merkitys tulee laajemmalti tajutuksi ja kunta auliimmaksi myöntämään köyhäinhoitohallituksen käytettäväksi varoja siihen tarkoitukseen, varoja, jotka ainakin välillisesti tulevat monin kerroin palkituiksi. Näihin kohtiinsa nähden luulisin sääntöehdotuksen voivan soveltua kaikkien kuntien käytettäväksi.

Sääntöehdotuksessa on niinikään koetettu ottaa varteen yhä yleisemmäksi kasvavan inhimillisyystunteen välttämättömät vaatimukset. Ehdotuksen mukaan ei köyhiä enää koskaan saataisi sijoittaa yhtenä yleisenä tiloituspäivänä kunnantuvassa, kaiken kansan läsnäollessa, vaan olisi vuosihoidokkaiden sijoittelu tapahtuva, kuten maan köyhäinhoidontarkastelijan kunnille osoittamassa kiertokirjeessä nimenomaan on huomautettu, kaitsijakuntain ja piiriesimiesten personallisella välityksellä asianomaisten hoitajiksi tarjoutuvain kodeissa.

Samoin on ehdotukseen otettu pykälä, jonka mukaan alaikäisiä ei saisi köyhäinhoitoa nauttiakseen ilman muuta erottaa vanhemmistaan, kuten näihin asti liiankin usein on tapahtunut vanhempain rakkaudesta ja avuttomain lasten hellemmistä tunteista rahtuakaan välittämättä. Erottaminen voisi tulla kysymykseen ainoastaan, milloin vanhemmat ovat osottautuneet kykenemättömiksi lasta kunnollisesti kasvattamaan tai sille vakinaista asuntoa varaamaan taikka milloin vanhempain elämä antaa aihetta pelkoon, että lapsi on siveellisen turmeluksen vaarassa, kaikki seikkoja, joiden johdosta köyhäinhoitohallituksen on vaivaishoitoasetuksen 14 §:n nojalla ryhdyttävä tarpeellisiin toimiin.

Lopuksi on ehdotukseen otettu köyhäinhoitohallituksen isäntävallan rajoja ja ulottuvaisuuksia selventäviä määräyksiä ynnä muutamia kokemuksen tarpeellisiksi osoittamia määräyksiä elämästä köyhäintaloissa ynnä kuntalaisten suhtautumisesta erinäisissä tapauksissa köyhäinhoidon alaisiin.

Kun kuvernöörit eri lääneissä jo ovat vahvistaneet miltei sanasta sanaan samanlaisia ohjesääntöjä erinäisille kunnille, rohkenen toivoa, ettei sääntöehdotus missään suhteessa ole ristiriidassa yleisen lain kanssa.

Bruno Sarlin

Lisälehti Köyhäinhoitolehden N:o 7:ään

 

Ehdotus köyhäinhoito-ohjesäännöksi maalaiskunnille, jotka aikovat ottaa käytäntöön kaitsijajärjestelmän.

 

Laatinut kaakkoispiirin köyhäinhoidonneuvoja B r u n o S a r l i n.

 

Ehdotus sisältää mallin sekä köyhäintalokunnille että kunnille, joissa köyhäintaloa ei vielä ole.

 

I Luku.

 

Yleiset perusteet köyhäinhoidon toimittamisessa.

 

1 §

”Korpivaaran” kunnan köyhäinhoidon tarkoituksena on toimittaa tämän ohjesäännön lähemmin määräämällä tavalla hoitoa ja avustusta niille hätääkärsiville kunnassa, jotka voimassaolevan köyhäinhoitolainsäädännön mukaan ovat siihen oikeutetut.

 

2 §

Jokainen työhönkykenevä mies tai nainen on velvollinen elättämään itsensä ja alaikäiset lapsensa, niin myös mies vaimonsa.

 

3 §

Hoidon ja tarpeenmukaisen elatuksen saantiin on kunta velvollinen auttamaan alaikäisiä, heikkomielisiä, raajarikkoisia sekä pitkällisempää tai vaarallista tautia sairastavia tahi vanhuuden heikkoja, jotka ovat toisen holhousta vailla.

 

4 §

Muille hätääkärsiville tai sairaille annettakoon apua, yhdyskunnan hyväksymissä rajoissa, köyhäinhoitohallituksen harkinnan mukaan.

 

Köyhäinhoitohallituksen on ryhdyttävä myöskin ennakkoavustukseen, milloin huomaa sellaisen n.k. ehkäisevän köyhäinhoidon kannalta tarkoituksenmukaiseksi, kuitenkin silmälläpitäen, ettei siihen käytetä suurempaa määrää kuin mitä vuoden menoarvioon sitä varten on hyväksytty; ollen päinvastaisessa tapauksessa yhdyskunnan suostumus hankittava.

 

5 §

Jos katovuoden tai muiden syiden vuoksi muutoin tavalliset työansiotilaisuudet niin vähentyvät, että työkykyiset ilman omaa syytään joutuvat puutteen vaaraan, on köyhäinhoitohallituksen hyvissä ajoin esitettävä yhdyskunnan hyväksyttäväksi tarkoituksenmukaisia toimenpiteitä puutteen vaaran poistamiseksi. Muihin köyhäinhoitoyhdyskuntiin kuuluvia hädänalaisia on tämän ohella, mikäli mahdollista, autettava pääsemään kotipaikkakunnilleen.

 

 

6 §

Niiden, jotka ovat sukua keskenään suoraan etenevässä tai takenevassa polvessa, tulee, tarvetta myöten yhdeltä ja kykyä myöten toiselta puolen, pitää huolta toisistaan; sentähden on tarkka selvä avunanojan tällaisista sukulaisista ja niiden varallisuudesta, mikäli mahdollista aina hankittava, ennenkuin apua annetaan.

 

7 §

Jos henkilö, jolla ei ole kotipaikkaoikeutta yhdyskunnassa, joutuu pakollisen köyhäinhoidon tarpeeseen, pitäköön köyhäinhoitohallitus hänestäkin huolta, kunnes asianomainen yhdyskunta on hänet haltuunsa ottanut.

 

8 §

Köyhäinhoitohallituksella on edusmiehen- ja isännänoikeus sen yli, joka yhdyskunnalta nauttii täyttä ja alituista huolenpitoa, sekä isännänoikeus niin hyvin jokaisen yli, joka itselleen saa apua köyhäinhoidolta, kuin senkin, jonka vaimo tahi alaikäinen lapsi nauttii täyttä ja alituista huolenpitoa; pysyen tämä edusmiehen- ja isännänoikeus niin kauan kuin köyhäinhoitoa kestää.

 

Jos joku juoppouden, laiskuuden tai huolettomuuden kautta saattaa vaimonsa tahi alaikäisen lapsensa sellaiseen hätään, että niille täytyy myöntää köyhäinhoitoa, pitää hänen, vaikkapa annettu apu olisikin vain satunnaista, olla köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alaisena hänelle määrätyssä työssä, kunnes yhdyskunnan kärsimä kustannus on korvattu.

 

Köyhäinhoitohallitukselle kuuluvan isännänoikeuden saa hallitus toisellekin siirtää.

 

9 §

Jos köyhäinhoitoa on annettu aviottomalle lapselle, on köyhäinhoitohallituksen koetettava saada selvää isästä sekä vaadittava tältä lainmukaista korvausta lapselle annetusta hoidosta.

 

10 §

Ala-ikäisellä tässä ohjesäännössä ymmärretään sitä, joka ei ole täyttänyt 15-vuotta.

 

 

II Luku.

 

Köyhäinhoidon eri laadut.

 

11 §

Köyhäinhoitoa annetaan siihen oikeutetuille seuraavissa muodoissa:

1) ylläpitämällä heitä sairashuoneessa, mielivikaisten hoitolaitoksessa, turvakodissa, lastenkodissa, aistiviallisten, tylsämielisten tai raajarikkoisten hoitolassa tai koulussa, taikka muissa samantapaisissa laitoksissa;

 

2) ottamalla heitä yhdyskunnan köyhäintaloon täysihoitoon, jota hoitomuotoa älköön kuitenkaan missään tapauksessa sovitettako kolme vuotta täyttäneihin tai sitä vanhempiin lapsiin, ellei köyhäintaloon liity erityistä lastenkotia, joka on tarpeellisen välimatkan päässä laitoksen muista osastoista sekä erityisen asianymmärtävän johtajattaren hoidon alainen;

 

3) sijoittamalla heitä täysihoitoon yksityisiin kunnollisiin koteihin;

 

4) antamalla heille kotiapua rahassa, luonnontuotteissa, taikka muussa soveliaassa muodossa.

 

Milloin raha-avustus tulee kysymykseen, ei sitä, epäilyttävissä tapauksissa, ole jätettävä suoraan avustettavan käytettäväksi.

 

12 §

Myöskin henkilöstä, joka ei nauti kunnan köyhäinhoitoa, mutta joka sairastuttuaan, loukkaannuttuaan tai muutoin suurempaan puutteeseen jouduttuaan, on vieraan avun tarpeessa, tulee köyhäinhoitohallituksen pitää huolta, etenkin koettamalla sopivin keinoin ehkäistä hänen taloudellisen tilansa rappeutumista.

 

13 §

Jokainen, joka itse saa köyhäinhoitoa tahi jonka vaimo tai alaikäinen lapsi nauttii täyttä ja alituista huolenpitoa taikka joka juopumuksen, laiskuuden tahi huolettomuuden kautta saattaa vaimonsa tahi alaikäisen lapsensa sellaiseen hätään, että niille täytyy myöntää köyhäinhoitoa, on velvollinen, jos niin vaaditaan, tulemaan hoidokkaaksi kunnan köyhäintaloon sekä siellä voimainsa mukaan askaroimaan laitoksen järjestyssääntöjä noudattaen.

 

14 §

Jos sijoitettu köyhäinhoidokas sairastuu kovempaan tautiin, olkoon hoitaja velvollinen hankkimaan hänelle lääkärinapua ja lääkkeitä, sekä, sairaan sitä halutessa, viipymättä huolentamaan papin hänen luokseen. Jos tauti on hengenvaarallinen, ilmoittakoon hoitaja siitä, samoin kuin kuolemantapauksestakin, hetimiten piirin piiriesimiehelle ynnä sairaan tai vainajan lähimmälle sukulaiselle, jos sellainen on tiedossa.

 

Näistä toimenpiteistään saakoon hoitaja eri korvauksen köyhäinhoitohallituksen harkinnan mukaan.

 

15 §

Jos muu köyhäinhoidokas sairastuu tautiin, joka vaatii pikaista lääkärinapua tai sairaan lähettämistä sairaalaan, on kukin köyhäinhoitohallituksen jäsen piirissään, asiasta tiedon saatuaan, velvollinen sairasta siinä suhteessa parhaan ymmärryksensä mukaan viipymättä auttamaan sekä ilmoittamaan toimenpiteistään köyhäinhoitohallitukselle. Tällaisissa tapauksissa on hallituksen jäsenen kuitenkin valvottava, ettei heikkoa sairasta vastoin tahtoaan lähdetä köyhäintalolle kuljettamaan, elleivät asianhaarat sitä välttämättömästi vaadi.

 

Syntyneet kustannukset ovat köyhäinhoitohallituksen harkinnan mukaan korvattavat.

 

16 §

Jos köyhäinhoidokkaassa tahi muussa puutteenalaisessa henkilössä havaitaan alkua mielisairauteen, toimittakoon köyhäinhoitohallitus hänet viipymättä lääkärin tutkittavaksi ja ryhtyköön pikaisesti tarpeellisiin toimiin hankkiakseen sairaalle tarkoitustaan vastaavaa hoitoa ja saattaakseen hänet itselleen ja muille vaarattomaksi.

 

17 §

Mielivikaiset ovat, mikäli suinkin mahdollista, hoidettavat heitä varten varatuissa laitoksissa; mutta jos sairas syystä tai toisesta on yksityisen hoitoon sijoitettava, tulee köyhäinhoitohallituksen ehdottomasti valvoa, että tätä aina lempeydellä hoidetaan ja kohdellaan sekä ettei pakkokeinoja käytetä muulloin kuin lääkärin nimenomaisesta määräyksestä.

 

Muutoinkin noudatettakoon tarkalleen sairasmielisten hoidosta toukokuun 28 päivänä 1889 annetun asetuksen ja julistuksen säännöksiä ja määräyksiä.

 

18 §

Älköön hoidokkaita, alaikäisiä tai vanhempia, sijoitettako muille kuin sellaisille henkilöille, jotka köyhäinhoitohallitus hyviksi tuntee tahi jotka esittävät luotettavan todistuksen kykeneväisyydestään sekä hoitajan että kasvattajan tehtäviin; älköönkä alaikäistä köyhäinhoitoa nauttiakseen, vastoin vanhempain tahtoa, näistä erotettako, elleivät vanhemmat ole osottautuneet kykenemättömiksi lasta kristillisesti kasvattamaan tai sille vakinaista asuntoa varaamaan, taikka olosuhteet muutoin ole sellaiset, että lapsi siveellisen turmeluksen välttämiseksi on heidän hoidostaan erotettava.

 

19 §

Hoidokasta sijoitettaessa on köyhäinhoitohallituksen ja hoitajan kesken tehtävä köyhäinhoitohallituksen hyväksymän kaavan mukainen kirjallinen kontrahti, joka sisältää ei ainoastaan ne velvoitukset kristillisestä kasvatuksesta ja hoidosta, mitkä köyhäinhoitoasetus säätää, vaan myöskin tarkat määräykset hoidokkaan vaalinnasta hänen ikäänsä, terveydentilaansa, ammattiinsa, tietoihinsa y.m. nähden.

 

20 §

Jos vanhempia hoidokkaita sijoitettaessa useammat haluavat ottaa luokseen saman henkilön, uskottakoon hoito sille, jonka luo hoidokas itse haluaa. Alaikäiset ja mielisairaat annettakoon kuitenkin aina niille, joita köyhäinhoitohallitus pitää soveliainna heitä kasvattamaan ja holhoamaan; ollen nämät määräykset ehdottomasti noudatettavat, ellei erotus korvausvaatimusten välillä nouse kohtuuttomiin.

 

Huutokaupan tapainen sijoittelu, muodossa tai toisessa, olkoon kerrassaan kielletty; ja on köyhäinhoitohallituksen muutoinkin pidettävä vaaria, ettei sijoitusta toimitettaessa mitään hoidokkaan ihmisarvoa alentavaa tapahdu.

 

21 §

Täysi-ikäisen sijoituskontrahti tehtäköön vuodeksi kerrallaan. Alaikäinen sijoitettakoon, mikäli mahdollista, saavutettuun 15-vuoden ikään asti samaan perheeseen, korvauserään nähden vuosittain uudistettavalla kontrahdilla; ollen köyhäinhoitohallituksella valta, milloin hoitajan suhteessa tai toisessa havaitaan laiminlyöneen velvollisuutensa, heti purkaa kontrahti ja muuttaa hoidokas muualle.

 

Yleensäkin ovat hoidokkaat mahdollisuutta myöten pysytettävät samoissa hoitopaikoissa, jos annettu hoito on osoittautunut kunnolliseksi.

 

22 §

Alaikäisille on varattava tilaisuus läpikäymään ylempi kansakoulu ja on heitä nuoruudesta alkaen harjoitettava voimainsa ja taipumustensa mukaiseen työhön ja ammattiin.

 

Tylsämieliset, langettavatautiset, raajarikot, sokeat, kuuromykät ynnä muut heihin verrattavat saakoot, mikäli suinkin mahdollista, hoitoa ja johdatusta heitä varten perustetuissa laitoksissa.

 

23 §

Täysi-ikäiseksi päässeelle hoidokkaalle on köyhäinhoitohallituksen toimesta hankittava mahdollisimman edullisilla ehdoilla ensimäinen palvelus- tai ammattipaikka; ollen hallitus sen jälkeenkin velvollinen sopivalla tavalla huolehtimaan tämän siveellistä ja taloudellista menestystä m.m. valitsemalla jonkun jäsenistään lapsen isälliseksi suojelijaksi, kunnes tämä on täyttänyt 18 vuotta.

 

 

III Luku.

 

Köyhäinhoidon järjestelmä, hallinto ja tarkastus.

 

24 §

”Korpivaaran” kunta on yhtenä köyhäinhoitoyhdyskuntana, mutta jaetaan köyhäinhoidon järjestelmällistä ja tarkoituksenmukaista toimittamista varten vähintään 9:ään, mahdollisimman tasasuhtaiseen ja kylien keskinäiseen asemaan nähden sopivaan kaitsijapiiriin.

 

Jaon, joka on vuosittain tehtävä, toimittaa köyhäinhoitohallitus elokuulla lähinnä seuraavaa kalenterivuotta varten; ja on jakoehdotus jätettävä syyskuun kuntakokouksen hyväksyttäväksi.

 

Jos jonkun piirin sisällä on toisten piirien kyliin tai taloihin kuuluvia tiluksia, luettakoot nekin siihen piiriin kuuluviksi, jonka sisällä sijaitsevat.

 

25 §

Varsinainen hallinto- ja määräämisvalta kunnan köyhäinhoitoasioissa on köyhäinhoitohallituksella, johon kuuluu esimies ja varaesimies ynnä yksi jäsen ja varajäsen kustakin kunnan kaitsijapiiristä; ollen varajäseneksi aina valittava henkilö, joka samalla toimii kaitsijana.

 

Seurakunnan kirkkoherralla tai hänen sijaisellaan on valta ottaa osaa hallituksen keskusteluihin ja päätöksiin.

 

26 §

Esimies, varaesimies ja jäsenet valitaan kuntakokouksessa kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

 

Jäsenistä eroaa vuosittain kolmasosa, kahtena ensimäisenä vuonna arvalla ja sitten vuoroonsa.

 

Jos jäsen laillisen syyn nojalla eroaa ennen määräaikaansa, valitsee kuntakokous, hallituksen esityksestä, jälellä olevaksi ajaksi uuden.

 

27 §

Vaalikelpoisuudesta köyhäinhoitohallitukseen, toimen vastaanottamisesta, siitä kieltäytymisestä ja kokouksissa käyntivelvollisuudesta samoin kuin hallituksen huostaan uskottujen varain hoidosta ja vastuusta olkoon voimassa, mitä näissä ynnä muissa soveltuvissa osissa kunnallislautakunnasta on säädetty; kuitenkin huomioon ottaen, että kunnan äänivaltainen naispuolinenkin jäsen on elokuun 6 päivänä 1889 annetun asetuksen mukaan hallitukseen vaalikelpoinen.

 

28 §

Köyhäinhoitohallitus kokoontuu varsinaiseen kokoukseen kerran kuukaudessa vissinä vuosittain sitä varten määrääminään päivinä sekä ylimääräiseen kokoukseen, milloin esimies sen tarpeelliseksi katsoo, taikka vähintäin kolme jäsentä sitä vaatii.

 

Hallitus on päätösvaltainen kun vähintäänkin kaksikolmannesta jäsenistä on saapuvilla.

 

Kaikki kysymykset ratkaistaan yksinkertaisella, avonaisella äänestyksellä. Äänten mennessä tasan, ratkaisee esimiehen ääni.

 

29 §

Köyhäinhoitohallituksella on valta yleisen lain, tämän ohjesäännön ja kuntakokouksen määräysten mukaan käsitellä kaikkia köyhäinhoitoon kuuluvia asioita, isäntänä määrätä kunnan köyhäintalon hoidosta sekä päättää kaikenlaisen köyhäinavun antoa koskevista kysymyksistä.

 

30 §

Köyhäintaloa hoitamaan ja sen hoidokkaista lähintä huolta pitämään ottaa köyhäinhoitohallitus johtajan, naisen tai miehen, kuntakokouksen hyväksymillä palkkaehdoilla ja kolmen kuukauden irtisanomisajalla kummaltakin puolen. Toimen jäädessä avoimeksi on se julistettava haettavaksi 40 päivän kuluessa.

 

31 §

Köyhäintalon johtajaksi otettakoon ainoastaan sellainen vakavamielinen ja hyvämaineinen henkilö, joka osoittaa omaavansa asianmukaiset tiedot ja taidot sairashoidossa, lastenkasvatuksessa, taloustoimissa ja kirjanpidossa, sekä, ellei ennemmin ole samanlaisessa toimessa ollut, todistaa ainakin kolme viikkoa menestyksellä harjoitelleensa kelvolliseksi tunnetussa köyhäintalossa.

 

32 §

Köyhäintalon johtajan avuksi palkkaa köyhäinhoitohallitus lastenkodin johtajattaren sekä tarpeelliset mies- ja naisapulaiset ja palvelijat.

 

Lastenkodin johtajattareksi otettakoon ainoastaan sellainen henkilö, jolla on perusteelliset näytteet lasten kasvatus- ja hoitotaidostaan ynnä kyvystään pienten lasten opetukseen sekä jonkin verran kokemusta sairashoidossa.

 

33 §

Lähintä huolta apua tarvitsevista pitämään, heidän hoitoaan järjestämään ja valvomaan sekä hoitokoteja tarkastamaan asetetaan jokaiseen hoitopiiriin erityinen kaitsijakunta, jonka esimiehenä eli n.k. piiriesimiehenä toimii hoitopiiristä valittu köyhäinhoitohallituksen jäsen.

 

Tällaisen kaitsijakunnan asettaa kuntakokous samalla tavoin ja samaksi ajaksi kuin köyhäinhoitohallituksen ja on siihen, köyhäinhoitohallituksen esityksestä, valittava niin monta kaitsijaa, miehiä ja naisia, kaitsijapiiriin kuuluvista kylistä, että kunkin kaitsijan osalle lankeaa korkeintaan 5 holhottavaa, yksityistä tai perhettä.

 

Kaitsijoiksi valittakoon etupäässä sellaisia kuntalaisia, jotka toimeen vapaehtoisesti tarjoutuvat; mutta kaitsijaksi valittu ei saa kieltäytyä ilman laillista syytä, ellei ole jo kolmea vuotta tehtävää hoitanut.

 

34 §

Kun kaitsijatoimet ovat palkattomia, mutta siltä tärkeimpiä kunnan kunnia- ja luottamustoimia, ovat nämät toimet uskottavat etenkin niille kuntalaisille, joissa samalla kertaa vaikuttaa palava ja valistunut ihmisrakkaus ynnä horjumaton oikeudentunto, niin että osaavat oikein arvata köyhäin tarpeet, syvimpiä aiheita myöten tutkia kurjuuden syyt ja olla apua kaipaivain kuntalaisten tukena ja turvana, mutta myös oikeudettomain vaatimusten taitavina torjujina.

 

35 §

Kaitsijakunnan on kokoonnuttava ainakin kerran kuussa, vissinä, köyhäinhoitohallituksen vuosittain sitä varten määrääminä päivinä, köyhäinhoitohallituksen varsinaisten kokousten edellä tutkimaan ja harkitsemaan piirin köyhäin asioita, tarpeita ja sopivinta hoitotapaa sekä tekemään niistä esitykset piiriesimiehen kautta köyhäinhoitohallituksen ratkaisuun saatettaviksi.

 

Piiriesimies voi kutsua kaitsijakunnan ylimääräiseen kokoukseen.

 

36 §

Vuoden ensimäisessä köyhäinhoitohallituksen kokouksessa, johon jokaisen kaitsijankin on ehdottomasti saavuttava, jaetaan kullekin kaitsijalle alueensa ja hoidokkaansa, josta alkaen nämät jäävät heidän katsantonsa alaisiksi.

 

Hoidokkaiden jaosta kaitsijain kesken on, mikäli mahdollista, otettava varteen kaitsijain oma tahto sekä erilaisten hoidokkaiden luonne ja tarpeet kaitsijain mielenlaatuun verrattuina.

 

37 §

Jos kaitsija laillisen syyn nojalla luopuu ennen määräaikaansa, valittakoon, köyhäinhoitohallituksen esityksestä, jälellä olevaksi ajaksi uusi.

 

Jos kaitsija otollisen syyn vuoksi on satunnaisesti estetty toimestaan, ilmoittakoon asian piiriesimiehelle ja esittäköön sijaiseksensa jonkun toisen kaitsijan.

 

38 §

Joka köyhäinapua ensi kerran pyytää, ilmoittakoon tarpeensa lähinnä asuvalle kaitsijalle, jonka tulee viipymättä anojan asunnossa ottaa tarkka selko kaikista asiaan kuuluvista seikoista ja tehdä tutkimuksestaan köyhäinhoitohallituksen hyväksymän kaavan mukainen muistiinpano. Jos avuntarve näyttää niin kiireelliseltä, ettei se siedä lykkäystä, ilmoittakoon kaitsija siitä heti piiriesimiehelle ja ryhtyköön kaitsijakunta, taikka aivan hätäisissä tapauksissa piiriesimies yksinkin, tarpeellisiin väliaikaisiin toimiin, ja ilmoittakoon asian köyhäinhoitohallitukselle. Ellei avuntarve ole niin kiireellistä laatua, tehköön kaitsijakunta, kunkin kaitsijan esityksestä, joko kokonaan tai osittain puoltavan tai hylkäävän ehdotuksen köyhäinhoitohallitukselle.

 

Yleensä ei minkäänlainen kunnallinen köyhäinapu, paitsi hätätilassa, tule kysymykseen, ennen kuin kaitsijakunta on asian tutkinut ja siitä ehdotuksensa antanut ja köyhäinhoitohallitus asian lopullisesti ratkaissut.

 

Kaiken myönnetyn kotiavustuksen, kuten rahan ja elintarpeet, saa puutteenalainen ainoastaan kaitsijansa kautta; eikä apua ole koskaan myönnettävä kerrakseen pitemmälle kuin kuukauden ajalle; ollen seuraavassa kaitsijakokouksessa aina uudelleen tutkittava, onko ja minkälaista apua edelleen ehdotettava myönnettäväksi.

 

Sääntönä on myös pidettävä, että avunsaajan tulee, mikäli mahdollista, tavalla tai toisella korvata saamansa apu. Sitä varten pitäköön köyhäinhoitohallitus kaitsijakuntain avulla huolta siitä, että työpaikkoja ja työtarpeita on saatavissa työhön vielä pystyvillä hätääntyneillä.

 

Kaitsijakokouksen päätökseen tyytymättömällä kaitsijalla samoin kuin puutteenalaisellakin on valta valittaa köyhäinhoitohallitukselle.

 

39 §

Paitsi edellisistä pykälistä johtuvia velvollisuuksia tulee köyhäinhoitohallituksen:

1) hankkia tietoja köyhistä kunnassa ja erittäinkin lapsista, jotka eivät kodeissaan saa tarpeenmukaista hoitoa ja kasvatusta, sekä sen johdosta ryhtyä asianhaarain aiheuttamiin toimiin;

2) pitää luetteloa kaikista niistä henkilöistä, jotka nauttivat köyhäinhoitoa, merkitsemällä sitä varten varattuun nimikirjaan mahdollisimman tarkat henkilökohtaiset tiedot itsekustakin, – sekä valvoa näiden tilaa;

3) pitää silmällä kerjäläisiä ja kuljeksijoita sekä heidän suhteensa laillisesti menetellä;

4) pitää tarkkaa kirjaa kaikista köyhäinhoidon menoista ja kulutuksista;

5) valvoa, että kunnan köyhäinkassa tulee saamaan hyvitystä kustannuksistaan, missä sellainen lain ja olosuhteiden mukaan saattaa tapahtua;

6) antaa valtion viranomaisille köyhäinhoidon alalta kaikkia niitä tietoja, mitä nämät lain mukaan vaativat;

7) laatia kunnallislautakunnalle vuosittain lokakuussa tulo- ja menoarvio seuraavan vuoden köyhäinhoitoa varten;

8) laatia vuosittain ennen helmikuun 15 päivää tilastollinen vuosikertomus kunnan köyhäinhoidosta saatettavaksi kunnallislautakunnan ja, sopivalla tavalla julkaisten, kuntalaisten tietoon;

9) tarkoin valvoa kunnan köyhäintalon oloja ja tilaa kunkin vuoden alussa toimituttaa siihen valitsemainsa hallituksen jäsenten kautta köyhäintalolla ynnä köyhäinhoidon varastoissa täydellinen inventeeraus, josta kertomus on laadittava tammikuulla köyhäinhoitohallituksen kautta kunnallislautakunnalle jätettäväksi, ollen inventeerauksessa kelpaamattomiksi ja käytännöstä poistettaviksi ehdotetut esineet samoin kuin köyhäinhoidolle tarpeettomat täysihoitoa nauttivain tavaratkin, köyhäinhoitohallituksen harkinnan mukaan, myytävät;

10) asettua tarkoituksenmukaiseen, tehokkaaseen yhteistyöhön henkilöiden ja yhdistysten kanssa, jotka kunnassa harjoittavat vapaata hyväntekeväisyyttä m.m. antamalla näille niitä tietoja ja osoituksia, mitä tarvitsevat.

 

40 §

Köyhäinhoitohallituksen esimiehen, ja hänen estettynä ollessaan, varamiehen tulee:

1) johtaa puhetta hallituksen kokouksissa, esittää siellä asiat sekä allekirjoittaa hallituksen puolesta kaikki menevät toimitus- ja asiakirjat sekä sitomukset ja maksumääräykset;

2) pitää hallituksen kokouksissa pöytäkirjaa;

3) pitää päiväkirjaa antamistaan maksumääräyksistä ja muista toimistaan köyhäinhoitoasioissa;

4) tuon tuostakin ja ainakin kerran kuussa käydä, jos mahdollista vuoroonsa kahden hallituksen jäsenen keralla, köyhäintalolla katsomassa, että kaikki siellä on säännöllisessä järjestyksessä, sekä esittää näillä käynneillä ilmenneet asiat hallitukselle;

5) antaa varattomuuden todistuksia pääsyä varten sairashuoneeseen kuin myöskin lääkärinhoidon ja lääkkeiden saantia varten kunnan kustannuksella;

6) valvoa, että järjestystä ja säästäväisyyttä noudatetaan kaikissa köyhäinhoitotoimissa, että hallituksen päätökset ja määräykset pannaan huolella täytäntöön sekä että kaikki kunnan köyhäinhoitoviranomaiset tekevät säännöllisesti tehtävänsä;

7) valvoa, että köyhäinhoitoasetuksen ja tämän ohjesäännön määräyksiä tarkoin noudatetaan;

8) toimia yleensä kaikki köyhäinhoitotoimissa välttämättömät sihteerin tehtävät, ellei kuntakokous, hallituksen esityksestä, pidä tarpeellisena erityisen sihteerin asettamista, jolle esimiehen kirjallisten tehtäväin suorittaminen silloin siirtyy.

 

41 §

Köyhäinhoitohallituksen jäsenen tulee:

1) toimia piirinsä piiriesimiehenä ja siinä toimessaan hankkia tarkkoja tietoja hädänalaisista ja sijoitetuista piirissään sekä siitä, miten annettuja kotiapuja on käytetty, jota varten hänen, joko itsekseen tai asianomaisen kaitsijan kanssa, on käytävä köyhäin asunnoissa niin usein, että omastakin näkemästään ja kokemuksestaan tulee tietämään heidän olosuhteitaan; ollen hänen tämän ohella köyhäinhoitohallituksen kokouksissa valvottava, että eri piirien kesken hoitotapaan ja apujen määrään nähden vallitsee periaatteellinen yhtenäisyys ja tasapuolisuus;

2) johtaa puhetta kaitsijakokouksissa ja laatia kirjallinen esitys siellä tehdyistä ehdotuksista köyhäinhoitohallitukselle;

3) valvoa, että kaitsijat täyttävät tehtävänsä puolueettomasti ja rehellisesti;

4) vuorollaan seurata hallituksen esimiestä köyhäintalolla tapahtuvissa katsastuksissa.

 

42 §

Kaitsijakunnan tulee, paitsi edellä esiintyviä velvollisuuksiaan, marraskuun kuluessa kunakin vuonna valmistaa köyhäinhoitohallitukselle seikkaperäinen esitys siitä, miten ja missä hoitopiirin täysihoidokkaat ovat seuraavana vuonna soveliaimmin hoidettavvat.

 

43 §

Kaitsijan tulee:

1) usein ja ainakin jokaisen kaitsijakokouksen edellä käydä huolenpitoonsa uskottujen sekä täysihoitoa nauttivain että kotiapua saavain hoidokkaiden luona ottamassa selkoa heidän sekä ruumiillisesta että henkisestä tilastaan ja tarpeistaan, niin että hän kaitsijakokouksissa aina on selvillä esim. siitä, mitä työpalkkaa tai tuloja hoidokkaalla itsellään, hänen perheensä jäsenellä tai elatusvelvollisella sukulaisella kulloinkin on ja miten nämät niitä käyttävät, sekä mitä muutoksia milloinkin on tapahtunut hoidokkaan perhesuhteissa, syntymisen, työhönkykenemättömäksi joutumisen, taudin, kuolemantapauksen, avioliiton tai poismuuton kautta;

2) neuvoillaan ja kehoituksillaan tukea heitä ja, missä suinkin mahdollista, johdattaa ja opastaa heitä itse itseään auttamaan esim. toimittamalla ja esittämällä heille työtä;

3) tarkoin valvoa, että annetut avut tulevat oikein käytetyiksi;

4) valvoa, että sijoitetut hoidokkaat saavat sijoitussopimuksissa heille vakuutetun, kunnollisen hoidon ja kasvatuksen, mistä valvonnastaan kaitsijan on vähintäin 4 kertaa vuodessa, nimittäin maalis-, kesä-, syys- ja joulukuulla, jätettävä piiriesimiehelle köyhäinhoitohallituksen hyväksymälle kaavalle tehty selostus tämän kautta köyhäinhoitohallituksen tietoon saatettavaksi, sekä sillä välin, niin usein kuin huomaa sijoitetun kärsivän huonoa hoitoa tai hoidon puutetta, siitä viipymättä ilmoitettava piiriesimiehelle tarpeellisia toimenpiteitä varten;

5) köyhäinhoitohallituksen määräysten ja kaavain mukaan kirjoittaa muistiin pykälän 1) kohdassa esiintyviä samoin kuin muitakin tarpeellisia tietoja hoidokkaista tai heille annetuista avustuksista, itsekustakin hoidokkaasta erikseen;

6) erittäin valppaasti tutkia, että sijoitetut lapset nauttivat sitä opetusta ja kasvatusta, joka heille tuleva on;

7) hyvissä ajoin ennen vuoden viimeistä kokousta hankkia tietoonsa kunnollisia ja luotettavia kasvatus- ja sijoituskoteja seuraavaksi vuodeksi sijoitettavia varten, tutkien kaikilta puolin, ovatko hoitajiksi tai kasvattajiksi tarjoutuvat tavoiltaan, mielenlaadultaan, perhesuhteiltaan, toimeentuloltaan y.m. tehtävään soveliaat, sekä sen jälkeen alustavasti heidän kanssaan sopia korvausmaksusta, mitkä sopimukset köyhäinhoitohallitus, kaitsijakunnan lausunnon perusteella, joko hyväksyy tai hylkää.

 

44 §

Köyhäintalon johtaja on velvollinen valvomaan, että köyhäintalon järjestyssääntöä ja päiväjärjestystä sekä köyhäinhoitohallituksen laitokseen nähden antamia määräyksiä tarkoin noudatetaan, sekä erittäinkin:

1) että laitoksen hoidokkaat huolellisesti täyttävät velvollisuutensa, eivätkä luvatta poistu laitoksesta;

2) että laitoksessa yleensä vallitsee järjestys, ahkeruus, siisteys ja siveys, että hoidokkaita ja varsinkin laitoksessa mahdollisesti löytyviä mielivikaisia kohdellaan sävyisästi ja että he saavat nauttia heille myönnettyjä etuja;

3) että laitoksen rakennukset ja kalusto pidetään hyvässä kunnossa. (Sattuvista tapauksista tulee hänen ehdottaa köyhäinhoitohallitukselle niissä tarpeellisiksi näkemiään korjauksia);

4) että talouteen ostettavat tarvetavarat ovat laadultaan kunnollisia.

Vielä on hänen velvollisuutenaan:

5) pitää luetteloa laitoksen hoidokkaista osotetun kaavan mukaan;

6) pitää kirjaa koko laitoksen talouden tuloista ja menoista ja niiden hoidokkaiden kulutuksista ja ansioista, jotka ovat köyhäintalossa korvaamassa yhdyskunnalle tavalla tai toisella tuottamataan rasitusta; ollen laitoksen tilit niin järjestettävät, että maanviljelystalouden tulot ja menot, mikäli mahdollista niistä erikseen näkyvät.

 

45 §

Lastenkodin johtajatar on velvollinen alttiilla hartaudella antautumaan lasten kasvatukseen ja hoitoon, valvomaan tarkoin, että siveä käytös, uutteruus ja hyvät tavat kodissa versovat sekä että lapset estyvät joutumasta tekemisiin köyhäintalon vanhempain hoidokkaiden kanssa.

 

Niinikään olkoon hän velvollinen antamaan lapsille sellaista alkeis- ja ammattiopetusta, jota köyhäinhoitohallitus määrää.

 

46 §

Köyhäinhoitoon kuuluvain kunnan viranomaisten tulee lisäksi:

1) valvoa, ettei sellaisia vieraskuntalaisia, joista voi epäillä tulevan kunnalle rasitusta, luvattomasti oleskele kunnan alueella;

2) pitää vaaria, ettei kerjäämistä harjoiteta;

3) ryhtyä sattuvissa tapauksissa hyvissä ajoin sellaisiin toimiin, että köyhtymässä tai hätääntymässä olevat henkilöt tulevat sopivalla tavalla aikanaan autetuiksi, niin että estyvät joutumasta köyhäinhoidolle rasitukseksi.

 

IV Luku.

 

Köyhäintalon yleinen järjestyssääntö.

 

47 §

Köyhäintalon yleinen järjestyssääntö.

Kunnan köyhäintalon tarkoituksena on olla inhimillisenä elatus- ja hoitopaikkana niille kunnan köyhäinhoidokkaille, joiden avustaminen laitoksessa voi tarkoituksenmukaisesti tapahtua, sekä työ- ja ojennuslaitoksena niille köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alaisille, joita on pakotettava työllään korvaamaan yhdyskunnalle tuottamataan rasitusta tai auttamaan omaa ja omiensa ylläpitoa.

 

48 §

Köyhäintaloon otetaan, köyhäinhoitohallituksen harkinnan mukaan ja sikäli kuin tila sallii, hallituksen esimiehen passituksesta:

1) korkean iän, ruumiillisen tai henkisen sairaloisuuden tai muun syyn tähden omin neuvoin toimeentulemattomat köyhäinhoitoon oikeutetut henkilöt;

2) avunsaantiin oikeutetut sairaat, joita ei paremmalla menestyksellä käy hoitaminen kotonaan, yksityisissä perheissä tai sairashuoneissa;

3) työhönkykeneviä, joitten tulee köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alaisina työllään korvata heille tai perheilleen annettu apu;

4) tilapäisesti suojattomaksi joutuneita ja hätääntyneitä henkilöitä;

5) niitä lapsia lastenkotiosastolle, jotka syystä tai toisesta ovat vanhemmistaan erotettavat tai ovat orpoja.

 

 

49 §

Hoidokkaita köyhäintaloon ottaessa ovat heidän vaatteensa riisuttavat ja tarkoin puhdistettavat, samoin myös hoidokkaat itse huolellisesti kylvetettävät, niin ettei heidän mukanaan kulkeudu laitokseen minkäänlaisia syöpäläisiä tahi taudin siemeniä.

 

50 §

Vaikka kaikki köyhäintaloon otetut hoidokkaat ovatkin velvolliset tekemään ahkerasti voimainsa mukaista työtä, tulee köyhäinhoitohallituksen esimiehen, yksissä neuvoin laitoksen johtajan kanssa, jakaa hoidokkaat kahteen luokkaan:

1) työhoidokkaihin, joihin luetaan sellaiset, jotka ovat raskaampaan työhön kykeneviä, mutta jotka säännöttömän elämän tai muun syyn tähden ovat joutuneet köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alaisiksi;

2) eläkehoidokkaihin, joihin luetaan sairaat, mielisairaat, vanhuudenheikot, rammat ja muut heihin verrattavat, sääntönäiseen työhön kykenemättömät.

 

51 §

Laitoksen huoneisiin ryhmittää köyhäinhoitohallituksen esimies, yksissä neuvoin johtajan kanssa, hoidokkaat sopivalla tavalla, huomioon ottaen erittäinkin:

1) että huoneissa kutakin työhoidokasta kohti on ilmatilaa vähintäin 16 kuutiometriä ja eläkehoidokkaille vähintäin 20;

2) että miehet ja naiset, siveellisesti turmeltuneet ja kunnialliset hoidokkaat sekä terveet ja sairaat ehdottomasti eri huoneissa hoidetaan ja elätetään; kuitenkin huomioon ottaen, että aviopuolisoille on varattava sija samassa huoneessa.

 

52 §

Koska köyhäinhoitoasetuksen 32 §:n 2) kohdan mukaan köyhäinhoitoyhdyskunnalla, joka vastaanottaa hoidokkaan täyteen elatukseen, on omistusoikeus kaikkeen hoidokkaan omaisuuteen, niin ei hoidokkaalla ole oikeutta pitää luonaan mitään vaatekappaleita tahi huonekaluja, muutoin kuin köyhäinhoitohallituksen luvalla; ja on hallituksella siis oikeus nämät myydä tai laitoksen hyväksi käyttää.

 

53 §

Pitäköön hoidokas kuitenkin huostassaan kirjansa ja pienemmät muistoesineensä, jotka kaikki vasta hänen kuoltuaan lankeavat köyhäinhoidon omiksi.

 

54 §

Jos hoidokas haluaa erota köyhäintalosta, ilmoittakoon siitä köyhäinhoitohallitukselle, joka ei saa kieltää suostumustaan, jos hoidokkaan harkitaan voivan rehellisesti elättää itsensä ja perheensä. Älköön suostumusta kuitenkaan myönnettäkö, köyhäinhoitoasetuksen 31 §:n 2) kohdan nojalla köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alla olevalle, ennen kuin anojan katsotaan työllään tai muulla tavalla palkinneen saamansa avun, ellei köyhäinhoitohallitus, puuttuvasta korvauksesta huolimatta, pidä hoidokkaan poispäästöä edullisena.

 

55 §

Aamuin ja illoin pidetään rukous aterioiden yhteydessä, ja on hoidokkaille sen ohella, mikäli mahdollista, varattava tilaisuutta ottamaan osaa yleisiin jumalanpalveluksiin. Hoidokkaille, jotka eivät voi olla sellaisissa saapuvilla, pidettäköön erityinen rukoushetki köyhäintalossa joka sunnuntai- ja pyhäpäivänä, ja tulee virsi- ja hartauskirjoja olla hoidokkaiden käytettävänä.

 

56 §

Sunnuntai- ja juhlapäivinä ovat hoidokkaat vapaat kaikesta työstä, paitsi mitä köyhäintalon taloudenpito vaatii.

 

57 §

Sattuvissa sairaudentapauksissa on johtajan hankittava sairaalle lääkärinapua ja lääkkeitä ja, sairaan niin halutessa, toimitettava pappi hänen luokseen.

 

58 §

Ruokajärjestyksen köyhäintaloa varten laatii köyhäinhoitohallitus yksissä neuvoin laitoksen johtajan ja lääkärin kanssa, vaarinottamalla asianmukaista säästäväisyyttä, mutta kuitenkin silmällä pitäen, että hoidokkaiden ruoka tulee olemaan riittävä, terveellinen ja huolellisesti valmistettu sekä että sairaat saavat lääkärin heille määräämää ravintoa.

 

59 §

Kaikki tulo köyhäintalosta sekä sen hoidokkaiden työstä lankeaa köyhäinhoidon hyväksi. Olkoon kuitenkin köyhäinhoitohallituksen esimiehellä valta, köyhäinhoitohallituksen harkkimissa rajoissa, jakaa niille hoidokkaille, jotka laitoksen johtajan ilmoituksen mukaan ovat kunnostaneet itseään hyvällä käytöksellä ja ahkeruudella, kuukausittain pienempiä kehotuspalkkioita.

 

60 §

Hoidokasten tulee oleskella niissä huoneissa, joihin ovat määrätyt ja noudattaa puhtautta, säädyllisyyttä ja hiljaista käytöstä, niin etteivät häiritse huonekumppaneitaan eikä laitoksen yleistä järjestystä.

 

Hoidokkaita kielletään vakavasti:

1) johtajan luvatta poistumasta laitoksesta tai työpaikoistaan;

2) tuomasta päihdyttäviä juomia laitokseen;

3) astumasta huoneisiin pyyhkimättä jalkojaan;

4) käymästä aterialle pesemättä käsiään, jos ovat olleet ulkotöissä tai likaavissa sisätöissä;

5) heittäytymästä vuoteilleen jalkineet jalassa;

6) keittämästä kahvia muutoin kuin johtajan määräämillä ajoilla ja paikoilla;

7) polttamasta tupakkaa ulkosuojissa ja vuoteillaan tahi huoneissa, joissa johtaja sen on kieltänyt.

Vuoteenomille vanhuudenheikoille tai sairaille voi johtaja kuitenkin myöntää

oikeuden polttamaan tupakkaa vuoteellaan;

8) syljeskelemästä lattialle;

9) kätkemästä vuoteisiinsa mitään vaatekappaleita tai ruuantähteitä.

 

61 §

Huolimattomuudesta, epäjärjestyksestä, tottelemattomuudesta, röyhkeydestä, sopimattomasta käytöksestä yleensä sekä vaatteiden ja huone- tai työkalujen tahallisesta turmelemisesta ynnä riidoista hoidokkaiden kesken on köyhäintalon johtajalla valta, asiaa vakavasti harkittuaan, rangaista rikkonutta, joka on täyttänyt 14 vuotta, jollakin seuraavista rangaistuksista:

1) aterioitsemisella erikseen muista hoidokkaista, korkeintaan kahden viikon ajan;

2) kiellolla yhdestä aina neljään sunnuntaihin asti käymästä laitoksen ulkopuolella;

3) työllä ja oleskelulla yksinäishuoneessa yhdestä seitsemään vuorokauteen;

4) oleskelulla yksinäishuoneessa t a h i vähentämällä ruoka-annoksia yhdestä neljään vuorokauteen.

 

Yöksi annetaan arestiin langetetulle sänky, peite ja päänalanen, mutta ei muita sänkyvaatteita. Päiväksi ovat nämät otettavat pois.

 

Jos lapsi, joka nauttii hoitoa köyhäintalon lastenkodissa, on tottelematon, vallaton, huolimaton tahi muutoin käytökseltään sopimattomasti tai rikollisesti esiintyvä, varoittakoon lastenkodin johtajatar häntä vakavilla, rakkaudessa annetuilla nuhteilla. Ellei lapsi niistä ota ojentuakseen, olkoon johtajattarella valta kurittaa lasta samalla tavoin kuin voimassaoleva palkkaussääntö isännille myöntää.

 

Ellei hoidokas saamastaan rangaistuksesta ota ojentuakseen, olkoon köyhäinhoitohallituksella valta koventaa annetun rangaistuksen määräaikaa korkeintaan toisella puolella sekä, ellei siitäkään parannusta seuraa, ilmoittaa asiasta läänin Kuvernöörille, saadakseen syyllisen tuomituksi yleiseen pakkotyöhön.

 

62 §

Köyhäintalon johtaja sekä lastenkodin johtajatar ovat velvolliset pitämään tarkkaa kirjaa kaikista antamistaan rangaistuksista.

 

63 §

Hoidokkaalla, joka katsoo vääryyttä kärsineensä, on oikeus tehdä valitus köyhäinhoitohallitukselle tahi sen esimiehelle, joiden on, sikäli kuin syytä siihen ilmaantuu, pidettävä huolta oikaisusta.

 

64 §

Jokaisella kunnan jäsenellä on oikeus, johtajalle siitä ilmoitettuaan, päivän aikana käydä katsomassa laitosta, jos hän käyntinsä aikaan sopivasti käyttäytyy, ryhtymättä mihinkään laitoksen järjestystä häiritsevään tekoon; ollen hänen, päin vastaisessa tapauksessa, heti, jos niin vaaditaan, poistuttava laitoksesta.

 

65 §

Hoidokasten kanssa ei kukaan laitoksen sisä- tai ulkopuolella oleva henkilö saa johtajan suostumatta ryhtyä kauppoihin, työsopimuksiin tahi muihin välityksiin.

 

66 §

Köyhäinhoitohallituksen tulee yleisen lain, hyvän tavan ja tämän ohjesäännön johdolla laatia erikoisseikkoja koskeva köyhäintalon päiväjärjestys, joka on julkipantava sopiviin paikkoihin köyhäintalossa.

 

Tämä ohjesääntö olkoon niinikään sopivassa paikassa hoidokkaiden nähtävänä.

 

 

V Luku.

 

Yleisiä määräyksiä.

 

67 §

Köyhäinhoidon menot suoritetaan niillä tuloilla, jotka laissa ja asetuksissa ovat siihen tarkoitukseen määrätyt.

 

Henkilömaksua suorittavat kunnan henkirahoja maksavat jäsenet köyhäinkassaan kuntakokouksen päätösten mukaan.

 

Köyhäinhoitomaksut kannetaan ja hoidetaan kunnan muiden maksujen ja kassain yhteydessä.

 

68 §

Kaikkien köyhäinhoidolle tehtyjen lahjoitusten käyttämisestä määrättyihin tarkoituksiinsa pitäköön huolen köyhäinhoitohallitus, jonka tulee niistä laatia täydellinen, seikkaperäinen luettelo.

 

69 §

Kaikkien köyhäinhoitoon kuuluvain virka- ja toimimiesten nimet ja asunnot ovat saatettavat kuntalaisten tietoon kirkkokuulutuksilla ja sanomalehti-ilmoituksilla.

 

70 §

Ainakin kerran vuodessa on köyhäinhoitohallituksen esimiehen kutsuttava kaikki köyhäinhoitotoimissa olevat yhteiseen kokoukseen neuvottelemaan näiden ohjesääntöjen käytäntöön panosta ynnä niistä keinoista, joihin olisi ryhdyttävä kansan yleisemmän köyhtymisen ehkäisemiseksi, sekä muista kunnallista köyhäinhoitoa yleisemmin koskevista asioista.

 

71 §

Kaikki köyhäinhoidon toimittamisessa tarvittavat kaavat, kirjat ja listat ovat köyhäinhoitohallituksen toimesta hankittavat.

 

72 §

Kysymyksen noustessa köyhäinhoitoon kuuluvain virka- tai toimimiesten palkoista, ratkaisee asian kuntakokous.

 

73 §

Jos jonkun kunta- tai vieraskuntalaisen tiedetään vastoin parempaa tietoa pitävän töissään tai luonaan suosivan köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alaista, on köyhäinhoitohallituksen lain pakolla, ellei suosiollista suoritusta tapahdu, vaadittava häneltä hyvitystä menettelystään.

 

74 §

Tämä ohjesääntö on kunnan kustannuksella painettava ja maksutta jaettava kaikille niille kuntalaisille, jotka sitä haluavat; minkä ohella kaksi kappaletta on lähetettävä läänin Kuvernöörille ja kolme Suomen köyhäinhoidontarkastelijalle.

 

75 §

Tämä ohjesääntö, jolle sitä ennen on hankittava asianomainen vahvistus astuu voimaan 1 päivänä tammikuuta 19…

 

———————————–

 

H u o m a t t a v a !

 

Kunnissa, joissa ei ole köyhäintaloa, ei ohjesääntöehdotusta luonnollisesti voida soveltaa käytäntöön ilman erinäisiä muutoksia. Kun sellaisissakin kuitenkin on tarpeen ainakin pienempi n.k. köyhäinmaja, jotta köyhäinhoitohallitus ei kiireellisissä tapauksissa jäisi neuvottomaksi, niin kelpaa malliehdotus jonkin verran muutettuna näitäkin kuntia varten.

 

Seuraavassa niistä muutoksista, jotka tässä tapauksessa ovat varteen otettavat.

 

11 pykälä on muutettava seuraavaksi:

 

Köyhäinhoitoa annetaan siihen oikeutetuille seuraavissa muodoissa:

1) ylläpitämällä heitä sairashuoneissa, mielivikaisten hoitolaitoksissa, lastenkodissa, aistiviallisten-, tylsämielisten- tai raajarikkoisten hoitolassa tai koulussa, taikka muussa samantapaisessa laitoksessa;

2) sijoittamalla heitä täysihoitoon yksityisiin kunnollisiin koteihin;

3) antamalla heille kotiapua rahassa, luonnontuotteissa taikka muussa soveliaassa muodossa.

 

Milloin raha-avustus tulee kysymykseen, ei sitä, epäiltävissä tapauksissa, ole jätettävä suoraan avustettavan käytettäväksi.

 

Heti 11 pykälän jälkeen lisättävä seuraavasisältöinen pykälä:

 

Jotta köyhäinhoitohallitus olisi tilaisuudessa viipymättä vastaanottamaan hädänalaisiksi joutuneita hoitoon, elatukseen ja työhön, tulee hallituksen kolmeksi vuodeksi kerrallaan vuokrata tai muutoin sopivalla tavalla varata n.k. köyhäinmaja, jossa enintään 5 – 10 henkeä väliaikaisesti saattaa saada sijaa. Tällaisen majan sijoittaa köyhäinhoitohallitus majan esimieheksi ja ylläpitäjäksi soveliaan henkilön luo kirjallisella tämän kanssa tehtävällä kontrahdilla; ollen majaesimies velvollinen, kontrahdissa määrättyä korvausta vastaan, majan järjestyssäännössä lähemmin esiintyvällä tavalla hoitamaan, elättämään ja ruumin voimain mukaisessa työssä pitämään köyhäinhoitohallituksen majaan lähettämiä hoidokkaita, siksi kuin hallitus on hankkinut niille muuta hoitoa.

 

Köyhäinmajan vuokra- ja esimiesvälipuhe on köyhäinhoitohallituksen puolesta saatettava kuntakokouksen harkittavaksi ja hyväksyttäväksi.

 

Köyhäinhoitohallituksen on pidettävä huolta, ettei samaa henkilöä ylipäänsä pidetä majassa kauemmin kuin korkeintaan kuuden viikon ajan, mihin mennessä hänelle on tarkoituksenmukaisempaa hoitoa hankittava.

 

13 §:ssä muuttuu vain sana ”köyhäintaloon” sanaksi: köyhäinmajaan.

 

15 §:ssä muuttuu samoin sana ”köyhäintalolle” sanaksi: köyhäinmajaan.

 

29 §:ssä muuttuvat sanat ”isäntänä määrätä kunnan köyhäintalon hoidosta” sanoiksi: valvoa köyhäinmajan järjestystä ja siellä annettua hoitoa.

 

30 § pyyhitään kokonaan pois.

 

31 § muutetaan näin kuuluvaksi:

 

Köyhäinmajan isännäksi ja esimieheksi hyväksyttäköön ainoastaan sellainen hyvämaineinen ja vakavarainen henkilö, jolla sellaiseen toimeen soveltuvan mielenlaatunsa ohella harkitaan olevan tehtävään riittävästi taitoa ja kokemusta.

 

32 § pyyhitään kokonaan pois.

 

39 §:n 9 kohta muuttuu seuraavaksi:

tarkoin valvoa köyhäinmajan oloja ja tilaa; ja kunkin vuoden alussa toimituttaa siihen valittujen hallituksen jäsenten kautta köyhäinhoitovarastoissa täydellinen inventeeraus, josta kertomus on laadittava tammikuulla, hallituksen toimesta kunnallislautakunnalle jätettäväksi.

 

40 §:n 4 kohta muuttuu näin:

ainakin kerran kuussa käydä köyhäinmajassa katsomassa, että kaikki siellä on säännöllisessä järjestyksessä.

 

41 §:n 4 kohta pyyhitään pois.

 

44 § poistetaan kokonaan.

 

45 § poistetaan myöskin.

 

IV Luku muutetaan kokonaisuudessaan näin kuuluvaksi.

 

IV Luku.

 

1 §

Köyhäinmajan tarkoituksena on olla väliaikaisena hoitopaikkana edeltä arvaamatta tosi hätään joutuneille sekä työ- ja ojennuslaitoksena niille, jotka tosi hädättä pyrkivät köyhäinhoidon rasitukseksi ja joita köyhäinhoitohallituksen on, isäntävaltansa nojalla, velvoitettava työllään korvaamaan yhdyskunnalle tuottamiaan rasituksia ynnä auttamaan omaa ja omiensa ylläpitoa.

 

2 §

Köyhäinmajan esimies on velvollinen pitämään silmällä:

että järjestystä, siisteyttä, uutteruutta ja hyviä tapoja sekä köyhäinhoitohallituksen kulloinkin antamia määräyksiä majassa noudatetaan;

että majan hoidokkaat eivät luvatta poistu majasta tai heille määrätystä työstä;

että hoidokkaiden vaatteet ja vuoteet ovat puhtaat ja kunnolliset; sekä

että hoidokkaat majassa nauttivat riittävää ja terveellistä ravintoa ynnä hyvää ja vakavaa kohtelua.

 

Erittäinkin tulee majaesimiehen huolehtia:

että majaan väliaikaisesti sijoitetut sairaat tai vanhuudenheikot saavat kunnollisen hoidon ja lääkärin heille määräämän ravinnon, sekä

että heidän luokseen, milloin niin haluavat, noudetaan pappi.

 

3 §

Köyhäinmajaan otettu hoidokas on majaesimiehen isäntävallan alainen ja sellaisena velvollinen voimainsa mukaan tekemään hänelle osotettua työtä, köyhäinhoitohallituksen majaa varten laatiman päiväjärjestyksen mukaan.

 

4 §

Majaan otetut sairaat ja vanhuuden heikot ovat mahdollisuutta myöten pidettävät erillään sinne tuoduista työhoidokkaista.

 

5 §

Hoidokkaan majaan saapuessa ovat sekä hän että hänen vaatteensa perinpohjin puhdistettavat.

 

6 §

Keskenään noudattakoot hoidokkaat ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. Kaikki äänekkäät riidat, kiroukset ja sopimattomat keskustelut sekä tottelemattomuus, röyhkeys, vaatteiden tahi työkalujen turmeleminen samoin kuin kaikenlainen sopimaton meno yleensäkin ovat ankarasti kielletyt, ja – ellei varotuksesta ole apua – majaesimiehen toimesta saatettavat köyhäinhoitohallituksen esimiehen tietoon tarpeellisia rankaisutoimenpiteitä varten.

 

7 §

Hoidokkaiden sukulaisilla ja muillakin kuntalaisilla on lupa päivän aikana käydä majassa, kun aikeestaan ensin ilmoittavat majaesimiehelle ja käyntinsä aikana sopivasti käyttäytyvät.

 

8 §

Majaesimiehen on aina pidettävä sopimuskirjassa määrätty lukumäärä hoidokaspaikkoja sellaisessa kunnossa, että köyhäinhoitohallitus koska tahansa voi sinne passittaa ainakin sen määrän hoidokkaita.

 

9 §

Majasopimuksessa on lähemmin määrättävä majaesimiehelle tulevasta korvauksesta sekä häneltä vaadittavan tilinteon perusteista, jota tehdessä voidaan ottaa lukuun työhönkykeneväin hoidokkaiden työansio.

 

10 §

Majan hoidokkaalla, joka luulee vääryyttä kärsineensä, on valta valittaa köyhäinhoitohallitukselle, jonka on, sikäli kuin syytä ilmaantuu, pidettävä huolta oikaisusta.

 

11 §

Jos majaesimiehen havaitaan rikkoneen jotain velvollisuuksistaan, on köyhäinhoitohallituksella valta, jos tarpeelliseksi näkee, heti purkaa hänen kanssaan tehty sopimus ja muuttaa maja muualle, taikka, lievemmissä tapauksissa, antaa esimiehelle vakava varoitus.

Köyhäinhoitolehti 13/1913


Köyhien lasten erottaminen vanhemmistaan.

Esitelmä, jonka hovineuvos Gust. Ad. Helsingius piti Jyväskylän ja Savonlinnan köyhäinhoito-kokouksissa.

 

Noin kolmekymmentä vuotta sitten – jolloin en vielä ollut nykyisessä toimessani – olin kerran kuulijana saapuvilla erään köyhäinhoitohallituksen kokouksessa maaseudulla. Se oli vähän ennen joulua, ja muiden siellä pohdittavien kysymysten joukossa oli myöskin saatava joku luotettava henkilö, joka olisi halukas viemään torille ja läheisessä kaupungissa myymään uuden köyhäintalon sianlihat. Se näytti olevan kovin vaikea kysymys ratkaista, sillä sitä pohdittiin hyvin kauvan. Kukaan läsnäolijoista ei aluksi ollut halukas vastaanottamaan tätä luottamustointa. Sianlihan hinta vaihtelee, kuten tunnettua, joulun edellä. Ei koskaan tiedä mitä siitä voi saada ja mille ikävyyksille voi asettaa itsensä alttiiksi, jos asianomaisten mielestä on tehnyt huonon kaupan. Siellä ehdotettiin myöskin paria henkilöä, jotka toimituspalkkiota vastaan saisivat tehtäväkseen lihan myymisen, mutta heitä ei hyväksytty; ei uskallettu heidän huostaansa antaa kallisarvoista tavaraa. Lopuksi otti eräs lautakunnan jäsenistä, joskin vastenmielisesti, tehtävän vastaan.

Sitten siirryttiin toiseen kysymykseen: työmies se ja se oli kuollut ja jättänyt jälkeensä lesken ja 5 lasta 5 ja 15 vuoden välillä. Leski oli puilla paljailla ja oli esimieheltä pyytänyt köyhäinapua, pientä kuukausavustusta. Ilman avustusta oli lesken mahdotonta tulla toimeen, se oli päivän selvää. Hän odotti etuhuoneessa.

Mitä tapahtui. Kun oli huomautettu, että kysymyksessäoleva nainen oli erittäin luotettava ja ahkera ihminen, päätti köyhäinhoitohallitus että hänet otetaan hoitolaiseksi köyhäintaloon, sillä siellä tarvittiin juuri tuollaista kunnollista ihmistä kaikkien niiden monien epäluotettavain, mielipuolten, irstaiden ja sairaiden joukossa. Ja lesken neljä nuorempaa lasta sijoitettaisiin yksityiskoteihin. Vanhin viisitoistavuotias tyttö sai lainmukaisesti itsestään huolehtia. Halukkaita vastaanottajia, n.k. kasvatusvanhempia tai hoitajia, oli saapuvilla ja nämät ilmoittautuivat toinen toisensa jälkeen, ja sitten tehtiin heti sopimus. Koko kauppa päätettiin tuossa tuokiossa.

Kodin hajoittaminen ainiaaksi ja perhesiteiden repiminen sekä neljän kasvatusvanhemman ottaminen tuotti köyhäinhoitohallitukselle paljon vähemmän päänvaivaa kuin sopivan asiamiehen saaminen myymään yhtä sikaa kunnan laskuun. Kun oli kysymyksessä sijoittaa nämät lapset, jotka olivat joutuneet köyhäinhoidon ja kunnan niskoille ei otettu lainkaan huomioon, josko se tai se olisi sopiva kasvattajaksi tai että tämä olisi luottamustoimi. Köyhien pitäisi olla kiitollisia, tarjotkoon kunta heille mitä tahansa.

En tahdo edes koettaa kuvata miten kovia kokenut leski vastaanotti tiedot kodin hajoittamisesta. Hän ei ollut vielä ehtinyt toipua ensimäisestä katkerasta surustaan miehensä jälkeen, joka oli kuollut pari viikkoa sitten. Nyt tahdottiin kunnallisen hyväntekeväisyyden nimessä ja sen varjolla riistää myöskin lapset häneltä, nuo lapset, joita hän rakasti enemmän kuin mitään muuta elämässä. Ja viisitoistavuotias tyttö jätettäisiin oman onnensa nojaan juuri sinä ikävuotenaan, jolloin hän parhaiten olisi ollut äitinsä hoidon tarpeessa. Ja nuorempia hoitaisivat vieraat kovasydämiset kädet. Oliko kaikki tämä mahdollista?

Köyhäinhoidon pitäisi puutteenalaisia auttaa, mutta tässä asetettiin ainoastaan kiviä kiven päälle. Köyhäinhoidon olisi pitänyt koettaa pysyttää koossa kunnollista perhettä, mutta tässä tahdottiin se hajoittaa.

Oliko köyhäinhoitohallituksella edes oikeus näin menetellä? Ja miksi se näin teki? Minkätähden ei äidille annettu kuukausavustusta sekä hänen itsensä kasvattaa lapsiaan? Hän tekisi sen epäilemättä paljon suuremmalla huolella ja vähemmillä kustannuksilla kuin kukaan muu.

Köyhäinhoitohallitus oli usein käsitellyt tällaisia kysymyksiä; periaatteellinen keskustelu tässä asiassa oli siis tarpeeton. Armollisessa vaivaishoitoasetuksessa säädetään:

”Vaivaishoitohallituksen asia on tutkia ja määrätä, josko ja millä tavalla vaivaishoitoa on myönnettävä sille, jolle sitä on haettu.” Päättämisoikeus on siis köyhäinhoitohallituksella. ”Ellei avunpyytäjä ole tyytyväinen hänelle tarjottuun apuun, tulkoon toimeen ilman köyhäinhoitoa.” Tämä on vanha kulunut lauseparsi, jolla on koetettu puolustaa myöskin mitä sopimattominta köyhäin avustustarjousta.

Vaikeampi on ymmärtää syytä lasten sijoittamiseen vieraiden henkilöiden luokse. Jos äidille annettaisiin kuukausavustus tai jos niin sanoaksemme nuo neljä à viisi lasta annettaisiin hänen luoksensa täysihoitoon, ei tämä hoito tulisi kunnalle kalliimmaksi. Mutta silloin peljätään, että äiti ansaitsisi niin paljon, että hän joko kokonaan tai osaksi eläisi lasten määrärahasta. Ja tätä pidetään toimettomana elämisenä lasten kustannuksella. Hän ei silloin myöskään korvaisi missään määrin kunnalle tämän lapsille antamaa köyhäinapua. Sellaista täytyy välttää. Tältä kannalta asiaa selvitetään.

Tällöin unohdetaan että, jos lapset sijoitetaan eri tahoille, niin ei ainoastaan yksi, vaan useampia kasvatusäitejä osaksi tulee elämään näistä samoista elätemaksuista. Elätemaksu on luonnollisesti laskettava niin korkeaksi, että jokainen kasvatusäiti saa edes jonkunverran korvausta kasvatuksesta johtuvista vaivoistaan. Minkätähden ei tahdota suoda tätä tuloa lasten luonnolliselle kasvattajalle, näiden omalle äidille? Käykö tämä tulolähde silloin liiaksi silmiinpistäväksi? Äidin täytyy saada elatuksensa, koska suurin osa hänen päivästään kuluu lapsilaumansa hoitoon. Niinhän oli laita niin kauvan kuin mieskin eli, eikä hän silloinkaan sanottavasti kotiin mitään ansiota tuonut. – Mutta siinä tapauksessa kunta menettäisi huokean piian köyhäintalostaan. Ja siellä on piika tarpeen elukoita hoitamaan. Köyhäinhoitohallitusta ei lainkaan huolestuta se seikka, että kunta tämän kautta kadottaa hyvän äidin, viiden lapsen hoitajan. Se on tottunut pitämään köyhäinhoitoa taloudellisena kysymyksenä, kunnan köyhäinkassan hoitona, eikä kunnan köyhien hoitona.

Jo aivan pikainenkin silmäys tähän taloudenhoitoon osoittaa, miten väärä se on myöskin taloudelliselta kannalta katsoen. Lasten sijoitusmaksut eri seuduilla nousevat yhteensä tavallisesti paljon korkeammiksi kuin se kuukausavustus, jonka äiti tahtoisi heidän kaikkien elatuksekseen. Vaikkakin ottaisi huomioon äidin köyhäintalolla tekemän työn, ei se kuitenkaan kehoita käyttämään vieraita kasvatusvanhempia.

Siveelliseltä kannalta katsoen ei lasten erottamista kunniallisista ja nuhteettomista vanhemmistaan – muista ei tässä olekaan kysymys – luonnollisestikaan koskaan voi puolustaa. Sitä on päinvastoin suuressa määrin paheksuttava ja moitittava. Laissamme löytyy myöskin jyrkkä periaatteellinen lausunto lasten eroittamista vastaan kunniallisista vanhemmistaan. Holhouslaissa säädetään nimittäin: ”vanhempia älköön kuitenkaan erotettako alaikäisen lapsensa kasvattamisen oikeudesta, elleivät he ole törkeästi väärinkäyttäneet sitä valtaa, joka heillä on lapsen suhteen, tahi muuten pahoin laiminlyöneet vanhemman velvollisuuksiaan, taikka siveettömällä tahi pahantapaisella elämällään tahi ilmeisellä kykenemättömyydellään lasta kasvattamaan pane sen kasvatusta alttiiksi.”

– Luonnollisesti on oikeuden ja kohtuuden mukaista, että ainoastaan yllämainitut asianhaarat saattavat johtaa siihen, että vanhemmilta riistetään yksi heidän luonnollisimpia ja pyhimpiä oikeuksiaan, oikeus itse kasvattaa lapsensa. Kodista erottamista on siis pidettävä viimeisenä keinona, siinä tapauksessa että vanhemmat aivan selvästi ovat osoittautuneet sopimattomiksi tai kykenemättömiksi lapsiaan kasvattamaan. –

Tuskin uskoo korviaan, kun kuulee että kunnan viranomainen, köyhäinhoitohallitus, taloudellista etua silmälläpitäen on tehnyt itsensä syypääksi tuollaiseen perhesiteiden rikkirepimiseen. Ja sellaista tapahtuu vieläkin silloin tällöin. Usein tahdotaan puolustaa tätä menettelytapaa sillä, että vanhemmat ovat osoittautuneet sopimattomiksi kasvattajan tehtävään – josta seikasta tavallisesti ei kuitenkaan ole otettu selvää – mutta seuraavassa silmänräpäyksessä on käynyt ilmi, ettei suinkaan ole oltu liian tarkkoja valitessa uusia kasvattajia tai kasvatusvanhempia.

Tuollaista sijoitusta täytyy luonnollisesti pitää kaikkein töykeimpänä köyhäinhoidon muotona. Selvää on, ettei kukaan lastensa parasta huolehtiva isä tai äiti ota vastaan sellaista apua muuta kuin suurimmassa hädässä. Ennen perhe kärsii nälkää ja kaikenlaista puutetta, ennen se turvautuu kerjuusauvaan tai hakee apua yksityiseltä hyväntekeväisyydeltä. Mutta jos kaikki nämät tiet ovat kuljetut, niin silloin täytyy vanhempain ja lasten ainiaaksi erota toisistaan ja hajaantua sinne ja tänne. – Köyhäinhoitohallitusta, joka kaiken tämän on aikaansaanut, ei suinkaan voi onnitella. Tuollainen menettely on ja pysyy häpeäpilkkuna köyhäinhoidossamme ja kunnallisessa elämässämme.

Tahdon kuitenkin nimenomaan painostaa, että olen tässä puhunut ainoastaan kunnollisista vanhemmista tai sellaisista, jotka eivät ole osoittautuneet sopimattomiksi lapsiaan kasvattamaan tai muuten siveettömiksi. En siis joka tapauksessa tahdo asettua lasten eroittamista vastaan vanhemmistaan. Kaukana siitä. Päinvastoin olen pakoitettu lausumaan toivomuksen, että köyhät lapset useammin kuin tähän asti eroitettaisiin paheellisista isistään ja äideistään, jotka eivät ainoastaan ole huonona esimerkkinä lapsilleen, vaan jotka muutenkin suuressa määrin laiminlyövät näiden kasvatuksen jumalanpelossa, työssä ja hyvissä tavoissa.

Että juuri tässä kokouksessa olen ottanut tämän kysymyksen puheenalaiseksi, ei suinkaan johdu siitä, että tässä osassa maatamme olisin huomannut kysymyksessä olevan epäkohdan. Niin ei ole asianlaita. Olen ottanut tämän epäkohdan puheeksi kiinnittääkseni asianomaisten huomion siihen ja muistuttaakseni, että köyhäinhoitohallitus aivan ajattelemattaan ja huomaamattaan voi tehdä itsensä syypääksi tuollaiseen sydämettömään menettelyyn. Mutta olen ottanut tämän kysymyksen myöskin esille siitä syystä, koska toivon, että juuri tämä kokous aivan jyrkästi tuomitsee lasten eroittamisen moitteettomista köyhistä vanhemmistaan ja että tämä kokous tällä lausunnollaan edistää inhimillisemmän katsantokannan leviämistä maan eri osiin. Suuren yleisön täytyy lausua mielipiteensä kysymyksestä.

Köyhäinhoitohallitusten täytyy saada yleisön kannatusta toimenpiteilleen, joissa ajanmukaisempi katsantokanta on määräävänä. –

Lopuksi pyydän saada mainita että tällaista lasten eroittamista nuhteettomista vanhemmistaan tosin on käytetty ja että sitä aivan hiljattainkin on käytetty yhdellä ja toisella paikkakunnalla, mutta että tämä hoitomuoto, mikäli minä olen kuullut, yhä enemmän on saanut väistyä ja antaa sijaa tosi kristillisemmälle periaatteelle. Se aika ei liene myöskään aivan kaukana, jolloin kaikkialla maassa kunnioitetaan moitteettoman miehen ja naisen pyhää oikeutta, huolimatta köyhyydestä ja puutteesta, itse kasvattaa lastaan, ja jolloin jyrkästi paheksutaan ja tuomitaan avuntarpeessa olevain alaikäisten lasten riistäminen moitteettomista vanhemmistaan saadakseen elintarpeensa.

 

———————–

Vilkkaan keskustelun jälkeen hyväksyttiin molemmissa kokouksissa esitelmänpitäjän lausumat periaatteet.

Köyhäinhoito ja aviottomat lapset äitineen.

Osa 1.

 

Esitelmä, jonka vaivaishoidon neuvoja Bruno Sarlin piti Savonlinnan köyhäinhoito-kokouksessa.

 

Kokouksen ohjelman mukaan olisi minun tässä esitelmässä koetettava tehdä selkoa tarkoituksenmukaisista toimenpiteistä köyhäinhoitoa nauttivain aviottomain lasten äiteihin nähden. Kysymystä lähemmin harkittuani, olen kuitenkin tullut siihen käsitykseen, että on varsin vaikeata puhua tarkoituksenmukaisista köyhäinhoitotoimenpiteistä aviottomiin äiteihin nähden koskettelematta samalla heidän lapsiaan, joiden hyvä kasvatus ja hoito on yhteiskunnalle sekä siveellisesti että taloudellisesti suurimerkityksinen asia. Olen sentähden rohjennut laajentaa esitettäväni alaa käsittämään toimenpiteitä sekä aviottomiin lapsiin että heidän äiteihinsä nähden.

Voimassa olevan köyhäinhoitoasetuksemme 1 §:n mukaan on ”jokainen työhönkykenevä mies tahi nainen velvollinen elättämään itsensä ja alaikäiset lapsensa, niin myös mies vaimonsa; jota vastoin kunnan tulee, omia työhönkykenemättömiä, hädänalaisia jäseniänsä varten järjestää vaivaishoito.” – Tiedämme lisäksi, että tämä asetuksen määräämä kunnallinen köyhäinhoito on luonteeltaan kahta laatua: osaksi pakollista ja osaksi vapaehtoista. Niinpä on kunta ehdottomasti velvollinen auttamaan hoidon ja tarpeenmukaisen elatuksen saantiin toisen holhousta vailla olevia alaikäisiä ynnä erityisissä tapauksissa myöskin täysi-ikäisiä, samalla kun kaikkea sellaista köyhäinapua, jota annetaan muissa kuin asetuksen 2 §:ssä nimenomaan luetelluissa tapauksissa, on pidettävä vapaehtoisena, jolloin sen myöntäminen tai kieltäminen riippuu kokonaan kunnan vapaasta harkinnasta.

Samalla kun lainsäätäjä siis, ottamalla säännöksen siitä asetuksen 1 §:ään, on tahtonut ikään kuin alleviivata itse-elatusvelvollisuuden yhteiskunnalle ja koko kansalle tärkeän periaatteen, on se asetuksen 2 §:n kautta tunnustanut oikeutetuksi myöskin sen valistuneen ihmisrakkauden ja yhteiskunnallisen yhteistunnon elähdyttämän katsantokannan, jonka mukaan yhteiskunta vuorostaan myöskin on velvollinen holhoamaan hädänalaisia ja avuttomia jäseniään. Tämän katsantokannan julkinen oikeaksi tunnustaminen osoittaa, ettei kansa enää ole raakalaiskansa, joka ilman muuta olisi valmis tallaamaan jalkoihinsa heikompia jäseniänsä; mutta vasta se tapa, jolla sanottua katsantokantaa sovitetaan elävään elämään, eroittaa valistuneen yhteiskunnan valistumattomasta, sivistysvaltion raakalaisvaltiosta. –

Yhteiskuntaelämässä on olemassa epäkohtia, jotka ovat saaneet vapaasti vallita kokonaisia vuosisatoja. Niiden olemassaoloa ja niiden vaikutuksia valitellaan; mutta molemmat jatkuvat polvi polvelta, kulkevat kuin ilkeänä elettyjen aikojen perintönä. Tositoimiin asiaintilan auttamiseksi ei ryhdytä. Ihmiset unohtuvat mukavaan välinpitämättömyyteensä, kohauttavat vain olkapäitään painostavista ajatuksistaan vapautuakseen. Toisilta puuttuu siveellistä rohkeutta tarttua tapausten kulkuun; toiset pitävät tilannetta valitettavana, mutta kerta kaikkiaan välttämättömänä pahana.

Mutta usein tapahtuu äkkiarvaamatta, ikään kuin kenenkään aavistamatta täyskäänne. On vaikeata sanoa, mikä sen silloin aiheuttaa, mutta entinen välinpitämättömyys on kadonnut jäljettömiin. Ja tällaisille ilmiöille on ominaista, että ne, hengen maailmassa vallitsevain tutkimattomain lakien vaikutuksesta, astuvat päiväjärjestykseen samalla kertaa useammissa maissa. Syntyy n.k. ”liike”. Äsken vielä kaikkien suvaitsema tosiasia muuttuu kysymykseksi, joka vaatii ratkaisunsa, havaitaan epäkohdaksi, joka on ehdottomasti poistettava.

Monta sellaista ”liikettä” on vuosisatojen vieriessä piirretty historian lehdille köyhäinhoidonkin alalta. Viimeisimmän esineenä ovat aviottomat lapset äitineen. Heidän yhteiskunnallinen asemansa on kärjistynyt kaikissa Europan maissa polttavaksi päivän kysymykseksi ja johtanut lainsäädäntötoimenpiteisiin meidänkin maassamme.

Vihdoinkin on ajatteleva ihmiskunta älynnyt, että kaikki tasa-arvoisuuden ja veljeyden oppi, kaikki puhe yhdenmukaisista kansalaisoikeuksista ja elinoloista on ainakin eräässä kohdin vain vasken helinää ja kulkusten kilinää, niinkauan kun yhteiskunnan keskellä on nousemassa polvi ja kasvamassa kansalaisalkuja, jotka – ilman että he itse olisivat vähemmässäkään määrin aiheuttaneet yhteiskunta-asemansa paremmuutta, tai huonommuutta – kuitenkin jakautuvat kahteen suureen ryhmään: niihin, joilla jo syntyessään on oikeus kotiin, on ”isä” ja ”äiti”, ja niihin, jotka ovat nähneet päivänvalon ilman tällaista oikeutta.

Kirkkoa emme tähän nähden voi syyttää sokeudesta. Vuosisadat on se koettanut kehoittaa, uhata ja rangaista. Sille kiitos, on kansan tajunnassa, kaikista kieroista opinkappaleista ja siveettömyyden ylistyksistä huolimatta, meidän päiviimme saakka säilynyt selvä käsitys siitä, että jos kaikki olisi, niin kuin olla tulisi, ei keskuudessamme olisi olemassakaan muita kuin edellisen ryhmän lapsia. Mutta yhteiskunta sellaisenaan on vasta viime vuosikymmenillä uskaltanut luoda silmänsä kysymykseen sen täydessä alastomuudessa, vasta äsken oppinut syvemmin tajuamaan velvollisuutensa näihin varsin avuttomiin jäseniinsä nähden.

Yhteiskunnan apua kaipaavain joukossa on köyhä nainen, joka on äsken tullut äidiksi tai on juuri sellaiseksi tulemassa, erikoisasemassa. Hän kärsii avuttomassa tilassaan usein suurta hätää ja puutetta, mutta siitä huolimatta on hänen hartioillaan juuri tällöin ihmiskunnan ja yhteiskunnan kaikkein tärkein tehtävä, suvun jatkaminen ja kasvattaminen. Samalla kun muut puutteenalaiset saavat sekä lakisääteiseltä köyhäinhoidolta että vapaalta hyväntekeväisyydeltä lahjoja ja antimia ilman että heiltä niiden nauttimiseksi mitään erikoista vaaditaan, on hädänalaisen äidin huoleksi lykätty yksi yhteiskunnan vaikeimpia tehtäviä: lapsen kehittäminen terveeksi, voimakkaaksi ja kunnolliseksi yhteiskunnan jäseneksi, tahi paremminkin: luonto on muovannut naisen tätä työtä varten; mutta yhteiskunta tempaa hänet pelottavan usein tämän velvollisuuden täyttämisestä. Ja ellei yhteiskunta sitä aina itse teekään, niin näkee se kuitenkin vaieten, miten nainen enemmin tai vähemmin vapaasta tahdostaan laiminlyö korkeimman tehtävänsä ja pian joko itse eroaa tai tulee erotetuksi lapsestaan.

 

(Jatk.)

Köyhäinhoitolehti 14/1913


Köyhäinhoito ja aviottomat lapset äitineen.

Osa 2.

Esitelmä, jonka vaivaishoidon neuvoja Bruno Sarlin piti Savonlinnan köyhäinhoito-kokouksessa.

 

(Jatkoa numerosta 13/1913)

 

Vielä suuremmassa määrin pitää tämä paikkansa erittäinkin aviottomista äideistä puhuttaesa. Heidän asemansa on kautta aikojen ollut yhteiskunnan synkimpiä. Ja tämän synkkyyden äärimäisenä perustana on ollut miehen itsekkäisyys ja miesten säätämien lakien lyhytnäköisyys. Avioton äiti ja hänen viaton lapsensa ovat viime aikoihin asti olleet oikeusturvaa vailla ja sen sijaan, että äidin langennutta mieltä olisi kaikin mahdollisin keinoin koetettu palauttaa tasapainoonsa ja oikealle tolalle, on yleinen mielipide halveksivassa ylimielisyydessään painanut hänet entistäänkin kurjempaan pimeyteen, kunnes aineellinen hätä ja sieluntuskat ovat johtaneet äidin äärimäiseen epätoivoon ynnä sen tekoihin: hillittömyyteen ja rikoksiin.

Selaillessa köyhäinhoitotilastoa, kiintyy huomio mielellään tauluihin, joissa selostetaan köyhyyden syitä. Virallisen tilaston mukaan v:lta 1909 on köyhäinhoidon suoranaisesti avustamain aviottomain lasten koko luku maassamme noussut 4,704:ään, ja kuitenkin huomautetaan taulussa, että ilmoitettu luku varmaan on todellista pienempi, koska on otaksuttavaa, että köyhäinhoidon avustamain lasten avioton syntyperä on kuntain antamissa ensitiedoissa jäänyt usein merkitsemättä. Suoranaisesti avustettujen alaikäisten koko lukumäärästä oli avioliitossa syntyneitä 64,27 %, avioliiton ulkopuolella syntyneitä 35,33 %. Jos tähän vertaa maan koko väestössä avioliiton ulkopuolella vuosina 1894–1909 syntyneiden prosenttilukua, joka vaihteli 6,29 %:n ja 7 %:n välillä, näkee selvästi, kuinka paljon suuremmassa määrässä aviottomat lapset alaikäisyytensä aikana ovat köyhäinhoidon avustuksen tarpeessa kuin avioliitossa syntyneet lapset.

– Edelleen selviää tilastosta, että syynä aviottomain alaikäisten köyhäinhoitoon joutumiseen on ollut v. 1909:

Äidin kelvottomuus tai lapsen hylkääminen 14,35 %:lle, äidin kuolema 11,78 %:lle, äidin sairaus 4,21 %:lle, lapsen sairaus tai viallisuus 2,06 %:lle ja muu tai ilmoittamaton syy 67,60 %:lle.

Tästä näkyy, että niissä tapauksissa, jolloin köyhäinapua on pyydetty aviottomille lapsille, äidin kelvottomuus tai poistuminen useammin on ollut syynä lasten hädänalaiseen tilaan kuin hänen kuolemansa. Vasta kolmantena syynä seuraa ”äidin sairaus” ja neljäntenä ”lapsen sairaus tai viallisuus”. Edelleen on pantava merkille, että tilaston mukaan äitien ”kelvottomuus ja poistuminen” esiintyy aviottomain lasten köyhäinhoidon aiheena lähes kolme kertaa lukuisammin kaupungeissa kuin maaseudulla, osottaen osaltaan sekin kaupunkielämän turmelevaa vaikutusta.

Huomattavin ilmiö luettelemissani numeroissa on kuitenkin siinä, että ryhmää ”muu tai ilmoittamaton syy”, johon on laskettu kaikki ne tapaukset, jolloin kuntain lähettämissä ensitiedoissa on ollut ainoastaan ilmoitus ”äpärä”, edustaa niin korkea prosenttiluku kuin 67,60 koko maalle. Tämä todistaa, ja se on tärkeästi huomattava, että yksistään lasten avioton syntyperä riittää saattamaan heidät sellaiseen hätätilaan, että köyhäinhoidon on ryhdyttävä heitä auttamaan, koska näiden lasten isät useimmiten laiminlyövät velvollisuutensa ottaa osaa lastensa elättämiseen.

Siinä esiintyykin ensimäinen, korjausta kipeästi kaipaava epäkohta aviottomain äitien ja heidän lastensa yhteiskunnallisessa asemassa, epäkohta, joka on ainoastaan uuden lainsäädännön avulla parannettavissa. Voidaanko näet ajatellakaan oikeudentuntoa syvemmin loukkaavaa vääryyttä, kuin sellaista lainsäädäntöä, joka kylläkin jättää yhteiskunnalle vapaat kädet periä aviottoman lapsen äidiltä korvauksen vaikkapa pakkotyön muodossa – ellei se muutoin onnistu – jokaisesta pennistä, minkä yhteiskunta on äidin ja lapsen hoitoon uhrannut, mutta samalla jättää äidin ja lapsen – lapsen isään ja tämän elatusvelvollisuuteen nähden oikeusturvattomiksi ja tekee isälle mahdolliseksi mennä menojaan, ilman että yhteiskunta voi pakkokeinoilla taivuttaa häntä velvollisuutensa täyttämiseen.

Tämä kiero näytelmä on liiankin tuttu kaikille kunnallisen köyhäinhoidon toimihenkilöille. Tosin on aviottoman lapsen isä jo 1734 vuoden lain perintökaaren 8 luv. 7 §:n mukaan, sellaisena kuin tämä § muutettuna kuuluu asetuksessa heinäkuun 27 p:ltä 1878, ”velvollinen yhtäläisesti kuin äitikin lasta elättämään ja kasvattamaan, kunnes se voi itsensä elättää”; mutta ainoastaan ani harvoissa tapauksissa täyttää isä tämän velvollisuutensa vapaehtoisesti ja missä tuomioistuin on hänet äidin hakemuksesta langettanut lapselle elatusapua maksamaan, siellä pitää isä, ellei hän heti livistä tipotiehensä, tarkoin huolen siitä, ettei hänellä ole omissa nimissään minkäänlaista tavaraa, josta ulosottomies pääsisi lapsen elatusavun ulosmittaamaan. Tulevaisuuteenkaan nähden ei isän huoli olla peloissaan; sillä sanotun 1878 vuoden asetuksen mukaan ei aviottomalla lapsella ole perintöoikeutta isänsä jälkeen. –

Kun äidille lapsineen sitten tulee puute ja hätä, on yhteiskunnan, köyhäinhoitolainsäädännön perusteiden mukaan, astuttava väliin, annettava heille köyhäinapua. Kunta ottaa lapsen täyteen ja alituiseen hoitoonsa ja siitä päivästä on äiti köyhäinhoitoasetuksen 31 §:n nojalla köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alainen ja velvollinen omalla työllään köyhäintalossa tai muussa määrätyssä paikassa korvaamaan kunnalle lapsen hoidosta ja kasvatuksesta sille aiheutuneen ja aiheutuvan vahingon. Samalla kun sadat aviottomat äidit täten saavat aamusta iltaan raataa raskaassa työssä monet vuodet nuoruuden syntinsä ja siveellisen hairahduksensa yhteiskunnalliseksi sovitukseksi, kulkee lapsen isä ja monessa tapauksessa myöskin naisen viettelijä maailmaa vapaana ja huoletonna. Omaa erehdystään häveten ei äiti ehkä ole iljennyt vetää miestä julkiseen oikeuteen, jossa äidin on – jotain voittaakseen – pakko paljastaa asioita, jotka riisuvat hänet alastomaksi koko yhteiskunnan edessä, tai on äiti tämänkin kokenut, mutta mies havaittu ulosoton tapahtuessa varattomaksi.

Köyhäinhoitoasetuksen 31 §:n säätämä isäntävalta ei kuitenkaan ulotu mieheen, sillä hänet on tuomittu maksamaan ainoastaan lapsen eläkeapua, ei mitään muuta, ja uuden ulosottolain mukaan ei velallista enää voida vaatia velkansa suoritukseksi pakkotyöhön eli ”työtuomiolle”, kuten sitä aikanaan nimitettiin. Isän suhde äitiin ja lapseen on tässä aivan sama kuin velallisen suhde velkojaan. Yhteiskuntakin jää voimattomaksi. Sen tulee auttaa hätääntynyttä äitiä lapsineen, mutta isään se ei pääse käsiksi. Niin on ainakin tulkittu voimassaolevaa lakia meillä. Ja tämä tulkinta on asettanut aviomiehen huonompaan asemaan kuin paatuneimman naisten viettelijän. Sillä aviomies, jonka aviolapsi saa kunnalta täyden ja alituisen huolenpidon, on tinkimättä köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alainen.

On siis mielihyvällä tervehdittävä äsken hajaantuneessa eduskunnassa hyväksyttyjä lakiehdotuksia aviottomain lasten perintösuhteiden ja elatusavun parantamiseksi. Jos lakiehdotukset saavat korkeimmassa paikassa vahvistuksensa, tulevat aviottomat lapset maassamme perimisjärjestyksessä aviolasten veroisiksi. Eduskunta on tässä astunut askeleen, jollaista tuskin minkään muun maan lainsäätäjä vielä on uskaltanut ottaa. Samoin tulee isä, jos hän laiminlyö lapsensa elatuksen, velvolliseksi korvaamaan kunnalle kaiken sen vahingon, minkä tämä on saanut kärsiä isän velvollisuuksia täyttäessään: sillä lapselle ja eräissä tapauksissa lapsen äidillekin annettu kunnan apu on säädetty luonteeltaan miehelle annetun köyhäinavun veroiseksi, mikä taas tietää sitä, että mies on siitä pitäen köyhäinhoitohallituksen isäntävallan alainen ja velvollinen työllään korvaamaan kunnan vahingon. Uuden lain kautta tulisi siis yksi voimassa olevan köyhäinhoitoasetuksemme suurimmista ja kiusallisimmista puutteista korjatuksi.

 

(Jatk.)

 

Köyhäinhoitolehti 15/1913


Köyhäinhoito ja aviottomat lapset äitineen.

Osa 3.

 

Esitelmä, jonka vaivaishoidon neuvoja Bruno Sarlin piti Savonlinnan köyhäinhoitokokouksessa.

 

(Jatkoa numerosta 14/1913)

 

Mutta aviottomain lasten ja heidän äitiensä yhteiskunnallisessa asemassa on paljon muutakin korjattavaa. Valaistaksemme heidän surkuteltavaa tilaansa on meidän jälleen turvauduttava tilastoon.

Kuinkahan moni on näihin asti tullut kiinnittäneeksi syvemmin huomiotaan esim. siihen seikkaan, että maailman sivistysmaissa on aviottomain lasten kuolevaisuusprosentti seitsemän kertaa suurempi kuin aviolasten, kuinka moni ottanut selvää edes oman maamme asiaa valaisevista numeroista. Suomessa on vuosina 1905-1909 elävänä syntynyt keskimäärin 91,770 lasta vuodessa, niistä 6,330 aviotonta, tehden aviottomain luku siis 6,9 % elävänä syntyneiden koko lukumäärästä.

Ensimäisellä ikävuodellaan on vuosina 1907-1909 kuollut vuosittain keskimäärin 9,637 aviolasta ja 1,172 aviotonta lasta. Tuhannesta elävänä syntyneestä aviolapsesta on siis maassamme ensimäisellä ikävuodellaan kuollut 111 ja tuhannesta aviottomasta lapsesta 180. Maaseudulla ovat vastaavat numerot 110 ja 154, kaupungeissa 121 ja 283. Kuolevaisuus ensimäisellä ikävuodella on siis suhteellisesti vakavassa määrin suurempi aviottomain kuin aviollisten lasten keskuudessa ja tämä eroavaisuus on silmiinpistävä erittäinkin kaupungeissa.

– Yhtä surullisen kuvan antavat valtion yleisistä kasvatuslaitoksista kerätyt numerot. Näissä pahantapaisten ja rikollisten lasten ojennuslaitoksissa on vuosina 1892–1902 ollut yhteensä 433 lasta ja niistä on 95 eli 22 % ollut aviottomasti syntyneitä, samalla kun koko maassa aviottomasti syntyneiden luku on ollut vain 6–7 % kaikista elävänä syntyneistä samalla ajalla. Numerot puhuvat tässäkin lahjomatonta kieltään, osottaen millä tavalla yhteiskunta on näihin asti huolentanut aviottomain lasten siveellisen luonteen kasvatusta.

– Pääasiallisinna tekijänä aviottomain lasten korkeaan sekä kuolevaisuus- että rikollisuusprosenttiin on luonnollisesti tarkoituksenmukaisen hoidon puute. On tunnettu tosiasia, että aviottomat äidit ja heidän lapsensa ovat elämänehtojensa puolesta paljoa epäedullisemmassa asemassa kuin aviovaimot ja heidän lapsensa. Aviottoman lapsen äidin on useimmiten mahdoton hankkia lapselleen tyydyttäviä elämänehtoja. Oman toimeentulon hankkiminen tekee äidille varsinkin kaupungeissa vaikeaksi pitää lasta luonaan ja sentähden joutuu lapsi jo varhaisimmasta iästään alkaen elämään ja kehittymään äidin hoidotta. Äidin, pyrkiköönpä hän palvelukseen tai tehdastöihin, on vaikeata pitää matkassaan lastaan, sillä kukapa haluaisi palvelijata pestatessaan ottaa lapsen kaupan päälle ja mihinpä laskisi äiti kätkyen tehtaassa, rakennustelineillä tai maamiehen päivätyömailla. Hänen täytyy antaa lapsensa elätteelle; ja kun hänellä vähävaraisena ei ole valinnanvaraa, vaan maksunvähyys saa painavinna tekijänä ratkaista kysymyksen siitä, kenelle lapsi joutuu, on selvää että lapsen elämä ja tulevaisuus jäävät miltei sattuman varaan.

Suurkaupungeissa on aviottomain lasten elätteelleottajain parissa sellaisiakin, jotka tunnetaan n.k. enkelintekijäin nimellä ja joiden kaamean ammatin varsinainen tarkoitus on saattaa lapsi alkohoolin tai muiden hitaasti vaikuttavain myrkkyjen avulla ja siivottomuudella vähitellen, mutta varmasti, pois päiviltä.

Pienten lasten luonnollisen kuoleman syistä taasen ovat ruuansulatustaudit yleensä ensi sijalla. Ja niiden aiheuttajina eivät niinkään usein esiinny luonnonlait, kuin luonnonlakia vastaan tehdyn rikoksen seuraukset. Keinotekoisesti korvaamaton luonnonlaki kuuluu: lapsen paikka on äidin rinnoilla, äidin maito on sylilapsen ainoa luonnollinen ravinto, sen paras ja useinkin ainoa lääkitys ja turva kivuloisuutta, tautia ja kuolemata vastaan. Noin 70–80 % kaikista niistä kuolemantapauksista, jotka kohtaavat alle vuoden vanhoja lapsia, ovat suoranaisena seurauksena siitä, että lapset eivät ole saaneet luonnollista, vaan keinotekoista ravintoa.

– Linnunpesän hävittämistä pidetään rumana tekona, mutta lukuisat muutoin oikeudentuntoiset ihmiset katselevat välinpitämättöminä sitä elämän ja terveyden hävitystä, joka sadat ja taaskin sadat kerrat vuosittain tapahtuu sen kautta, että äiti ja lapsi armotta erotetaan toisistaan. Siinä suhteessa on yhteiskunnalla ja sen köyhäinhoidolla aviottomiin lapsiin ja heidän äiteihinsä nähden runsaasti syntiä omallatunnollaan. Ja kuitenkin luulisi jo tunteen, saatikka sitten järjen vakuuttavan, että menettely on väärä. Sillä onko sitten todellakin lapsi, vaikkapa aviotonkin, niin arvoton kappale yhteiskunnalle, että yhteiskunta empimättä käy erottamaan sen äidistään jo lapsen ensimäisen elämän vuoden aikana, vaikka tietää, että siitä todennäköisesti useassa tapauksessa seuraa lapsen kivuloisuus tai kuolema. Kuulee kyllä usein järkeväinkin ihmisten, saadessaan tietää Leenan tai Liisan lapsen kuolemasta, lausuvan: no olipa hyvä, että kuoli pois. Parempi se oli sekä äidille että lapselle. – Mutta sanotut profeetat eivät silloin tule ajatelleeksi, että terve ja työkuntoinen ihminen on yhteiskunnallisen tuotannon kallein tulos. Onhan meillä ainakin Suomessa vielä syytä pitää väkiluvun lisäystä suuriarvoisena asiana, sillä suunnattomat ovat ne luonnon rikkaudet, jotka lepäävät maittemme ja vesistöjemme helmassa korkoa kasvamattomina – päivänvaloon ja sivistyksen sekä hyvinvoinnin palvelukseen perkaamattomina.

Tällä en suinkaan ole tahtonut sanoa sitä, että epäsiveellisten yhtymäin tuottamaa väkiluvun lisäystä olisi kiitettävä tai edelleen kehitettävä; mutta toiselta puolen en myöskään ole voinut vaitiololla sivuuttaa sitä epäinhimillistä katsantokantaa, jota yhteiskuntamme on osoittanut aviottomain lasten hoidossa omaksi sekä siveelliseksi että taloudelliseksi tappiokseen.

Onhan näet tavallista, että aviottoman lapsen äiti, joka on siinä määrin avuton ja varaton, ettei hän itse kykene huolehtimaan lapsestaan tai maksamaan sen elatuksesta ja hoidosta niille, joiden huostaan hän on tämän jättänyt, otetaan köyhäintaloon työllään korvaamaan lapselle joko samassa laitoksessa tai kunnan lukuun yksityisessä kodissa annettua hoitoa. Usein on äiti jo laitokseen tullessaan kurjassa tilassa. Häntä ei ole kukaan auttanut raskautensa aikana; hän on saanut viimeiseen hetkeen asti ponnistella elatuksekseen ja synnytyksen jälkeen on hänen täytynyt jättää vuoteensa niin nopeaan, että vaikeat taudit ja elinkautiset vaivat siitä usein seuraavat. Köyhäintaloon tultuaan on hänen jätettävä lapsensa vanhain, usein sekä siveellisessä että ruumiillisessa katsannossa raihnaisten ja sairaloisten mummojen osastolle näiden hoidettavaksi, samalla kun hän itse saa työhoitolaisena sijansa toisten samanlaisten toveriensa pariin ja joutuu raskaaseen työhön joko karjakkona tai mielenvikaisten vartijana ja puhdistajana. Tosin on äidillä vielä se lohdutus, että lapsi on samassa laitoksessa ja että hänen sallitaan sitä imettää; mutta häneen koskee kipeästi lapsen kohtalo mummojen hoidossa.

Ken tietää, mitä tautia mummoissa on? Ken tietää, miten ne minun ”isätöntä” lastani kohtelevat – niin miettii äiti ja hänen mielensä käy ärtyisäksi. Katkeruus lapsensa hyljännyttä isää kohtaan ja yhteiskuntaa kohtaan, joka on raastanut hänet, eikä isän, julkiseen työlaitokseen, useinkin sen muiden hoidokkaiden pilkan alaiseksi, yltyy päivä päivältä. Hermostuneisuus vaikuttaa lapseen äidin maidossa; ja kun äidille ei suinkaan anneta sellaista ravintoa, joka lisäisi hänen kykyään antamaan lapselle riittävästi luonnollista ravintoa tahi kun äiti, jolta vaaditaan täyttä työtä aamusta iltaan, ei saa tilaisuuttakaan lapsen säännölliseen ruokkimiseen, täytyy lasta käydä ravitsemaan keinotekoisesti. Sitä toimittelevat mummot omain puhtaussääntöjensä mukaan, sillä mahdotonta on vaatia, että laitoksen pari hoitajaa ennättäisivät sen tehdä. Pian alkaa lapsi kuihtua, käydä kivuloiseksi; ja sen nähdessään kiihoittuu äiti kahta katkerammaksi. Hän lakkaa tottelemasta laitoksen johtajia, muuttuu näiden lakkaamattomaksi kiusahengeksi, hokien yhtenään, että hänet on laskettava pois laitoksesta joko lapsineen tai yksin.

(Jatk.)

 

Köyhäinhoitolehti 16/1913


Köyhäinhoito ja aviottomat lapset äitineen.

Osa 4.

 

Esitelmä, jonka vaivaishoidon neuvoja Bruno Sarlin piti Savonlinnan köyhäinhoito-kokouksessa.

 

(Jatkoa numerosta 15/1913)

 

Johtajatar näkisi sen varsin mielellään; mutta köyhäinhoitohallitus ei suostu. Äidistä on hyötyä kunnalle. Hän korvaa palkkapalvelijan paikan palkatta laitoksella. Ja lisäksi epäillään, että hän mahdollisesti vapaaksi päästyään jatkaa epäsiveellistä elämäntapaa ja hankkii kunnalle uusia holhottavia. Hänen on jäätävä laitokselle ainakin siksi, kun on täysi varmuus siitä, että hän jo voi lapsensa ilman mitään apua elättää, usein aina sinnekin asti, kunnes on täydelleen korvannut lapsen hoidosta ja omasta ruuastaan kunnalle syntyneen vahingon. – Mutta köyhäintalon raskaassa ilmassa ja sairaloisten vanhusten vaalinnassa on lapsen terveys usein jo silloin melkoisesti murtunut, ellei hänen elämänsä lanka ole kokonaan katkennut; ja äiti, sen sijaan että olisi siveellisesti parantunut, alentunut sekä henkisesti että ruumiillisesti rappiotilaan, joka pakottaa kunnan elättämään häntä vuosia, kenties elämänsä iän. –

Maassamme ei ole olemassa tilastoa sylilasten kuolevaisuusprosentista köyhäintaloissa; mutta esim. Englannissa on se havaittu vakavan korkeaksi. –

Kun lapsi on täyttänyt kolme vuotta, ei häntä vallitsevain säännösten mukaan enää sovi pitää vaivaistalossa, koska on arveltu lapsen jo sillä iällä voivan joutua täysi-ikäisten hoidokkaiden siveellisessäkin katsannossa turmelevan vaikutuksen alaiseksi. Silloin annetaan lapsi elätteelle, mutta äiti saa jäädä edelleenkin laitokseen elätemaksua korvaamaan. Ero tuntuu äidistä entistäänkin katkerammalta, hänen käytöksensä laitoksella muuttuu vieläkin kiusallisemmaksi. –

Kunnissa taasen, joissa köyhäintaloa ei ole, muodostuu menettely toisenlaiseksi, mutta ei suinkaan edellistä paremmaksi. Siellä ollaan, omituista kyllä, miltei vieläkin herkempiä erottamaan lapsi äidistään. Edellinen annetaan elätteelle, jälkimäinen saa, kuinka haluaa, pitää huolen itsestään.

Edellä olemme kuitenkin jo osottaneet, mihin ennenaikainen lapsen äidinrinnoilta erottaminen on johtanut: pelottavan korkeaan kuolevaisuuteen. Mutta 20:llä vuosisadalla jälkeen Kristuksen syntymän ei ole enää yhteiskunnan arvon eikä ihmisyyden mukaista esiintyä pienten lasten, vaikkapa aviottomainkin, joukkosurman edistäjänä.

Aviottomista äideistä puhuttaessa on tosin pantava merkille, että niitä on monenlaisia: osaksi sellaisia, jotka vilpittömästi koettavat itse hoitaa ja kasvattaa lapsiaan, osaksi sellaisia, jotka kevytmielisesti laiminlyövät äidinvelvollisuutensa, vieläpä sellaisiakin, jotka pyrkivät pääsemään – kuka pikemmin, sitä parempi – kokonaan eroon lapsistaan, voidakseen jatkaa entistä synkkää elämäänsä. Onkin selvää, että kutakin luokkaa heistä on kohdeltava osittain eri tavalla. Mutta yhdessä kohdin olisi sama menettely varmaan kaikille heistä tarkoituksenmukaisin. Tarkoitamme lapsen pysyttämistä heidän luonaan niinkauan kuin mahdollista, ellei se osottaudu lapselle suorastaan vaaralliseksi. Ja tähän on muitakin syitä kuin lasten kuolevaisuusprosentin supistaminen luonnollisen ravitsemisen avulla.

On tosin olemassa voimakas mielipide, joka väittää, että aviottomat äidit ovat säännöllisesti kovin sopimattomia kasvattajia, koska monet heistä ovat kevytmielisiä. Ja tämän mielipiteen turvin pyritään vieroittamaan lapsi äidistään. Mutta mainitun mielipiteen omaksujat eivät varmaankaan ole tulleet pohjiaan myöten itselleen selvittäneeksi, mikä kaikkeen tähän on ollut syynä, tai paremminkin, mikä on ollut syynä siihen, että nainen on langennut ja hänen siveelliset käsitteensä ovat sekaantuneet.

Useinkin on lankeemuksen syynä tietämättömyys ja sukupuoliasiain ymmärtämättömyys, joita koulumme eivät valaise, vaikka niissä ahdetaan oppilaiden päihin tuhansia tietoja maan pienimmistä madoistakin. Usein ovat syyt vieläkin syvemmällä: kodin köyhyydessä ja kurjuudessa, vanhempain siveettömissä elämäntavoissa, juoppoudessa ja huikentelevaisuudessa, joiden painajainen ja muisto on ollut monen nuoren naisen ainoana kodin perintönä. – Aikaisin on hän sitten joutunut ilottoman elämän raskaaseen työhön ilman auttavaa, turvaavaa kättä. Monen mielestä on tällaisen nuoren naisen, jos hän lankeaa, annettava kokea tekojensa hedelmät lievittämättöminä; mutta silloin unhoitetaan, että hänet samalla pannaan sovittamaan muidenkin tekoja ja laiminlyöntejä, osittain koko yhteiskunnan syntejä. –

(Jatk.)

Köyhäinhoitolehti 18/1913


Köyhäinhoito ja aviottomat lapset äitineen.

Osa 5.

 

Esitelmä, jonka vaivaishoidon neuvoja Bruno Sarlin piti Savonlinnan köyhäinhoito-kokouksessa.

 

(Jatkoa numerosta 16/1913)

 

Vaikkapa olisikin totta, että aviottomat äidit ovat huonoja kasvattajia ja siveellisesti ylipäätänsäkin häilyviä, niin ei kuitenkaan ole todistettu, ettei heitä voitaisi parantaa. Ovathan he säännöllisesti vielä nuoria ihmisiä, joiden pelastamisella on yhteiskunnalle arvoa, ihmisiä, joiden mieli on enemmän tai vähemmän murtunut. Mutta heidän pelastamisensa käy varmaan monin verroin vaikeammaksi, jos heidät erotetaan lapsistaan.

Erottaminen siveellisen hairahduksen rankaisukeinona niille, jotka tahtoisivat pitää lapsensa luonaan, on epäinhimillinen, ja erottaminen ei suinkaan ole omansa edistämään siveyden ja vastuunalaisuuden tuntoa niissä, jotka itsekin haluavat päästä lapsestaan. Niinkauan kuin lapsi pysytetään äidin luona, on se hänen paras tukensa kiusauksia vastaan huonon elämän jatkamiseksi. Kun äiti velvoitetaan valvonnanalaisena itse ahertamaan lapsensa eteen, itse sitä vaalimaan ja hoitamaan, herää varmaan huonoimmassakin lopulta äidinrakkaus eleille. Ja lapsi hänen luonaan rajoittaa aina hänen vapauttaan, estää häntä iltaisin ja öisin kuljeksimasta missä milloinkin. Vasta sen kautta että äiti saa pitää lapsensa, saa ravita sitä rinnoistaan, hoitaa sitä ja seurata sen kehitystä aina täysi-ikäiseksi asti, selviää äidille äitiyden todellinen merkitys. Tällainen työ ja huolenpito eivät voi olla vaikuttamatta jalostavasti aviottomaan äitiin, eivät voi olla avaamatta hänen silmiään ymmärtämään, ettei ole niinkään vähäpätöinen asia synnyttää lapsia maailmaan. Äiti joka siten kiintyy lapseensa, ei antaudu uuteen suhteeseen niinkään helposti.

Ja ne muut nuoret naimattomat naiset, jotka näkevät langenneet toverinsa ainaisesti kiinnitetyiksi hairahdustensa elävään todistuskappaleeseen, vaipuvat varmaankin vakavampiin ajatuksiin. Epäilemättä vaikuttaa tällainen esimerkki paremmin kuin se nykyisin varsin tavallinen olosuhde, että nuoret naiset tosin tietävät, että sillä ja sillä heidän toverillaan on ollut lapsi, mutta eivät havaitse näiden elämän sen johdosta muuttaneen rataansa, tulleen entistään hillitymmäksi tai vakavammaksi, vaan pikemminkin päinvastoin.

Siveellisyysintressitkin puolustavat siis lapsen pysyttämistä niin pitkään kuin mahdollista äitinsä luona. Ja äidin siveellisessä kohottamisessa ja hänen pienoisen lapsensa tarkoituksenmukaisen hoidon valvonnassa on yhteiskunnan paremmilla naisilla jalo tehtävä. Sillä mistäpä voisikaan yhteiskunnalla olla ilonaihe suurempi, kuin siitä tiedosta, että siveellisesti harhaanmennyt on jälleen nostatettu nuhteettomuuden poluille, yhteiskunnan loinen sen hyödylliseksi, toimeliaaksi jäseneksi.

Olisin siis puolestani sitä mieltä, että kunnallisen köyhäinhoidonkin olisi aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan avustaessaan pyrittävä toimimaan juuri tähän suuntaan, pyrittävä keksimään juuri sellaisia avustusmuotoja, joiden ohella lasta ja äitiä ei tarvitsisi, kuin viime hädässä, erottaa toisistaan, niin että lapsia ei luonnollisen ravinnon puutteessa kuolisi niin tuhottoman suurta prosenttia ja että äidit lastensa hoidon ja sen ohella elpyvän äidintunteen kautta saisivat voimakkaan sysäyksen siveellisen vaelluksensa korjaamiseen. Tällaisia äitejä olisi lapsen imetysaikana avustettava sillä tavalla, että he avun lakattua olisivat kykenevämmät itse-elatukseen, eikä kuten nykyisin – huonommat. Heitä olisi neuvottava ammattiin, heitä olisi tuettava vaatimuksissaan saada lapsen isä langetetuksi korvausvelvollisuuteen ja lopuksi olisi heitä autettava, elleivät mitenkään voi itse holhota lastaan, hankkimaan tälle lähellä omaa työpaikkaansa kunnollinen ja luotettava kasvatuskoti. Siten voisi yhteiskunta saada palvelukseensa äidinrakkauden, ihmisyyden jaloimman ja voimakkaimman tunteen, ja saavuttaa suuria sekä siveellisiä että taloudellisia voittoja.

Ehkäisevän köyhäinhoidon kannalta olisi tämänsuuntaisella toiminnalla perimmäinen arvonsa. Sillä kieltämättä on viisainta ja oikeudenmukaisinta auttaa lapsen äitiä siinä määrin ja sillä tavalla, että hän sitten itse voi auttaa lastaan. Ja missä äiti yhteiskunnan auttavasta kädestä huolimatta ei halua sitä tehdä, siellä on hänet, samoinkuin lapsen isäkin, siihen pakotettava, ei kuitenkaan siten, että lapsi näistä jo ensi kädessä erotetaan, vaan niin, että nämät pakon kautta joutuvat juuri itse lastaan hoitamaan.

Ehdottamani toiminta vaatii luonnollisesti melkoisia taloudellisia uhrauksia. Taloudellisena kysymyksenä onkin sen ratkaisu vaikein. Miten järjestää olot niin, ettei äidin tarvitsisi erota lapsestaan?

Kaupunki- ja tehdasyhdyskunnissa voisi se helpommin käydä päinsä. Köyhäinhoito tai hyväntekeväisyys voisi järjestää heille asumalaitoksen, jossa äidit lapsineen saisivat tarpeellisen ajan lepoa lapsen syntymän jälkeen ja sittemminkin huokeasta korvauksesta asunnon. Laitoksen yhteyteen olisi sitten varattava lastenseimi, jonne äidit voisivat taitavan hoitajattaren huolennettaviksi jättää päivisin lapsensa, kunnes palaavat työpaikoistaan. Lasten hoidosta otettaisiin luonnollisesti korvausta äidin tulojen mukaan. – Poikkeusasemassa olisivat tosin sittenkin palvelijattaret, jotka eivät edes öisin ole paikoistaan vapaita ja joiden juuri sentähden on ennemmin tai myöhemmin pakko jättää lapsensa. He kaipaisivat laitoshoitoa lapsineen pitemmäksi ajaksi, jotta side äidin ja lapsen välillä ennättäisi lujittua ja äiti todella tuntisi itsensä äidiksi, ennen kuin hänen on lapsesta erottava. Tällaisille äideille olisi varattava vakinainen palveluspaikka juuri kerrotunlaisessa laitoksessa, kunnes lapsen voisi ilman vaaraa äidille tai itselleen sijoittaa yksityiseen kasvatuskotiin ja äidin velvoittaa hankkimaan palvelusta yksityisiltä.

Maaseudulla, jossa matkat ovat pitkät ja asutus harvaa, käy ratkaisu vaikeammaksi. Lastenseimet ja asumalaitokset eivät siellä menesty. – Äitien ja lasten vaivaistaloon ottamista vastustavat edelläkerrotut vakavat syyt. Aviottoman äidin mahdollisesti elävät vanhemmat ja sukulaiset ovat usein köyhiä eivätkä tavallisesti muutoinkaan halua ottaa äitiä lapsineen luokseen, äidin hairahdusta häveten. Miettipä asiaa minne päin tahansa, aina on mahdottomuuksia vastassa. – Asema ei korjaannukaan ilman lainsäädännön muutosta; ja onneksi on eduskunta edellämainituissa lakiehdotuksissaan löytänyt apukeinot näihinkin epäkohtiin.

Eduskunnan hyväksymän lain mukaan tulisi näet kunkin aviottoman lapsen oikeuden valvomiseksi isään nähden asetettavaksi jo ennen lapsen syntymistä, naisen raskauden tilan aikana, uskottu mies sekä sittemmin holhouslautakunnan esittämä varsinainen ammattiholhoja, jollaisia kunnan olisi holhouslautakunnan esityksestä palkattava riittävä määrä. Näiden viranomaisten asiaksi jäisi kaikin keinoin turvata äitiä ja lasta, heille kuuluisi myöskin lasten lähempi kasvatus ja huolennos, milloin äiti havaitaan siihen kykenemättömäksi. Esim. Saksassa ja Itävallassa on tällainen holhous jo nykyisin olemassa ja on se antanut erittäin suotuisia tuloksia. Kun tilaston mukaan meillä ainoastaan noin 3 % turvattomista aviottomista äideistä on sellaisia, joiden lapselle lapsen isä on tuomittu maksamaan elatusapua, niin ymmärrämme ilman muuta, mikä merkitys sanottujen ammattiholhojain asettamisella olisi yhteiskunnallemme jo taloudelliseltakin kannalta. –

Mutta parhaankin holhojan on mahdoton huolentaa lapsen kunnollista kasvatusta ja hoitoa ilman riittäviä varoja. Siihen nähden onkin lakiehdotuksessa säädetty, että lapsen isän on suoritettava äidille tarpeellinen korvaus vähintään kahden kuukauden ajalta ennen lapsen syntymää sekä samalta ajalta tai, milloin äiti itse imettää lastaan, ainakin kuudelta kuukaudelta synnytyksen jälkeen. Ja edelleen velvoitetaan isä, äidin ohella, suhteellisen maksukykynsä mukaan ottamaan osaa lapsen elatukseen ja kasvatukseen, kunnes lapsi on täyttänyt 16 vuotta ynnä sen jälkeenkin, milloin syytä siihen ilmaantuu. Lapsen kasvatukseen voidaan lain mukaan lukea myöskin kouluopetus ja ammattisivistyksen antaminen.

Milloin taasen isä ei mielisuosiolla suostu näitä kustannuksia ja korvauksia suorittamaan taikka jos hän on varallisuuteensa nähden siihen kykenemätön, velvoitetaan lakiehdotuksessa kunta ne täyttämään, sellaisella seuraamuksella isään nähden, josta edellä olen maininnut. Mutta naiselle ei tällainen apu uuden lain mukaan tuota köyhäinhoidon isäntävallan alaiseksi joutumisen seurausta muulloin, kuin siinä nimenomaisessa tapauksessa, että äiti niskottelullaan on ollut syypää siihen, ettei lapsen isää ole saatu selville. Huomattava parannus on myöskin siinä, että nainen oikeutetaan valallaan vakuuttamaan kanteenalainen isäksi. Tähän asti on mies kyllä saanut vannoa itsensä vapaaksi, mutta nainen ei ole valallaan saanut sitoa miestä syylliseksi.

Jos esittämämme uusi laki saadaan voimaan, ei aviottomain äitien ja heidän lastensa tarkoituksenmukainen avustaminen siis enää maaseuduillakaan tuota voittamattomia vaikeuksia. Ammattiholhoja on vastuussa lapsen hoidosta ja kasvatuksesta ja lapsen molemmat vanhemmat, tai jos niillä ei ole varoja, kunta kasvatuksen kustannuksista. Ja kun kunnan apua ensimäisinä 6 kuukautena ei ole tässä pidettävä äitiin nähden vaivaisapuna, niin voi holhoja varmaan varata lapselle kunnollisen hoidon ja järjestää olot niin, ettei äidin myöhemminkään tarvitse kokonaan lapsestaan erota.

Tämän suuntaisia toimenpiteitä on jo jonkun aikaa toteutettu Tanskassa ja Sveitsissä hyvällä menestyksellä.

( Jatk.)

 

Köyhäinhoitolehti 19/1913


Köyhäinhoito ja aviottomat lapset äitineen.

Osa 6.

 

Esitelmä, jonka vaivaishoidon neuvoja Bruno Sarlin piti Savonlinnan köyhäinhoito-kokouksessa.

 

(Jatkoa numerosta 18/1913)

 

On laskettu, että uuden lain aiheuttamat kustannukset maan kunnille nousisivat tasaluvuin vuotta kohti noin 640,000 mkkaan eli siis noin 31 penniin asukasta kohti. Kun köyhäinhoidon kustannukset asukasta kohti ovat vuodesta 1899 vuoteen 1908 enentyneet 1;65 p:stä 2:53 penniin, ei ehdotetusta kuntain avustamisvelvollisuudesta johtuvaa lisäystä voitane pitää liiallisena, eikä varsinkaan, kun ottaa huomioon, että ne melkoiset yhteiskunnan kustannukset, jotka nyt aiheutuvat aviottomain lasten huonohoitoisuudesta, toivottavasti aikaa myöten tulevat suurestikin vähenemään, jos aviottomille lapsille ja heidän äideilleen myönnetään yhteiskunnan puolelta avustusta juuri kipeimmän tarpeen aikana. Eikä kustannusten suuruus saakaan ratkaisevasti vaikuttaa sellaiseen asiaan, jossa on kysymyksessä vuosittain satoihin nousevan lapsimäärän pelastaminen ennenaikaisesta kuolemasta tai siveellisestä eksytyksestä.

Mutta jo ennen kuin eduskunnan hyväksymä uusi laki astuu voimaan, voidaan tehdä paljon, jos vaan harrastusta ja tahtoa on olemassa. Ja korjaamisen varaa jää vielä sen jälkeenkin. Tärkeätä olisi m.m., että kunnat järjestäisivät terveys- tai lastenhoitolautakuntainsa tai muiden sopivain henkilöiden välityksellä tehokkaan elättilasten tarkastuksen niihinkin lapsiin nähden, joita aviottomat äidit itse ovat sijoittaneet elätteelle, valvoakseen ettei näiden terveyttä ja siveellistä luonnetta jätetä vaaroille alttiiksi, samoin että aviottomille äideille huolennettaisiin apua synnytyksissä sekä että heillä, varsinkin kaupungeissa, olisi tarjolla lastensa hoidossa neuvonantotoimistoja ja sopivia maitoseoksia, joista maitopisaranyhdistykset nykyisin ovat ryhtyneet huolehtimaan ja joita siis kuntain olisi avustettava.

Ja valtion olisi puolestaan ryhdyttävä toimiin sellaisen äitiysvakuutuksen toteuttamiseksi, joka ulottuisi myöskin aviottomiin äiteihin, ynnä työväen suojeluslainsäädännön paranteluun raskaana oleviin työläisnaisiin nähden.

Olen usein köyhäintalossa käydessäni nähnyt aviottomain äitien kyynelsilmin pyytävän poispääsöä laitokselta ja samalla kuullut heidän vakain mielin vakuuttavan, että he tahtoisivat ottaa lapsensa omaan hoitoonsa. Tällaiset vakuutukset, jotka eivät suinkaan aina ole teeskenneltyjä, niin kuin luullaan, ovat selvänä todistuksena virinneestä äidin tunteesta. Ja silloin olisi niitä kuultava; olisi laskettava äiti laitoksesta holhoamaan lastaan ja avustettava häntä asunnon hankkimisessa ynnä lapsensa elatuksessa. Muutoin rikotaan luonnonlakia vastaan, ja se kostaa itsensä.

En tahdo kaikella tällä sanoa, etteikö kunta olisi oikeutettu korvauksen perimiseen. Mutta niinkauan ja niinpian kuin äiti tahtoo itse kaikin keinoin hoitaa lastaan, on väärin korvauksen perimiseksi erottaa heidät toisistaan. Tanskassa esim. ei laki sitä enää sallikaan.

Käytännölliset vaikeudet voinevat vielä monin paikoin maalla pakoittaa ottamaan aviottoman äidin aivan pienen lapsen keralla vaivaistaloon; mutta tuskinpa voidaan väittää, että ne pakottavat erottamaan vähän varttuneemman lapsen kaikella kiireellä äidistään heti kun tämä syystä tai toisesta tulee kunnalta apua pyytämään.

Köyhäinhoitolehti 22/1913


 

Puutteelliset työväenasunnot köyhäinhoidon kannalta.

 

Useimmissa kaupungeissamme on olemassa erityinen luokka puutteellisia ja epäterveellisiä yhden- ja kahdenhuoneen huoneustoja. Muutamat niistä ovat hyvin kylmiä ja vetoisia ja on niissä talvisin mahdoton ylläpitää tavallista huonelämpöä; toiset ovat erittäin kosteita. Muutamat ovat lisäksi pimeitä ja osaksi maan pinnan alla sijaitsevia; toiset taasen viettävät takapihaan tai palokujaan päin ja ovat sentähden erittäin tympäiseviä.

Tavallisissa oloissa nimitetään tuollaisia huoneustoja asuttaviksi kelpaamattomiksi, mutta puutteellisuuksista huolimatta asuu näissä pesissä kuitenkin kaupungin köyhimpiä perheitä, joita vuokran huokeus on niihin houkutellut. On tosin olemassa ihmisiä, jotka ihmettelevät, kuinka asianomainen terveyslautakunta voi sallia tuollaisten hökkelien vuokraamista ihmisasunnoiksi; mutta toisten mielestä on onni onnettomuudessa, että rutiköyhät perheet huokeasta maksusta voivat saada ainakin katon päänsä päälle. Ellei sellaisia köyhiä olisi olemassa, saisivat tuollaiset asunnot kylläkin jäädä kylmilleen, sillä tavallisia tuloja nauttivan työläisperheen päähän ei koskaan pälkähtäisi ajatus muuttaa moiseen pesään.

Sanottujenlaiset epäterveelliset, huokeat huoneustot vahingoittavat kuitenkin kahdessakin eri suhteessa kunnallista köyhäinhoitoa. Niinpä esiintoi Porvoon köyhäinhoitohallitus jonkun aikaa sitten kaupunginvaltuustolle lähettämässään kirjelmässä m.m. seuraavan huomioonotettavan seikan: ”syynä köyhäinhoitomenojen kohoamiseen vuosi vuodelta on epäilemättä se seikka, että useita tuiki köyhiä perheitä on kaupunkiin muuttanut ja että heidän asemansa useassa tapauksessa on ollut sellainen, että heidän olisi pitänyt saada nauttia köyhäinavustusta asianomaisissa kotikunnissaan jo ennen tänne muuttoaan. Jos siis täällä olisi ainoastaan terveellisiä ja täysin asuttavassa kunnossa olevia huoneustoja, vaadittaisiin näistä varmaankin niin suuri vuokra, että nämät perheet eivät voisi sitä suorittaa ja siitä syystä karttaisivat tänne muuttoa. Mutta nykyisten olosuhteiden vallitessa eli toisin sanoen siihen nähden, että kaupungissa nykyään löytyy lukemattomia epäterveellisiä ja asunnoiksi aivan sopimattomia pienempiä huoneustoja, voivat nämät perheet alhaista vuokraa vastaan, jonka he kahtena vuonna kykenevät maksamaan, vuokrata itselleen asunnon. Kaksi vuotta niissä asuttuaan ovat perheet, asuntojen epäterveellisen tilan ja aseman vuoksi, hankkineet itselleen kaikenlaisia tauteja, mutta myöskin samalla saavuttaneet täällä kotipaikkaoikeuden, ja joutuvat silloin heti köyhäinhoidon huolennettaviksi.”

Maaseudulla löytyy näet, kuten tunnettua, joukko taloudellisesti heikkoja perheitä, jotka mielihalulla ajattelevat kaupunkien oloja. He luulevat, että niiden lakisääteinen köyhäinhoito on anteliaampi kuin maalaiskuntain ja että yksityisen hyväntekeväisyyden almut riittävät myöskin hiljattain niihin muuttaneille. Toisinaan toivovat he myöskin helpotuksia lasten koulunkäynnissä ja arvelevat, että siellä on työnsaantitilaisuuksia sekä vanhoille että nuorille.

Lopuksi luottaa moni salaisesti siihenkin, että kaupungissa on mahdollista ainakin kerjuulla, ellei muulla, hankkia, toimeentulonsa muodossa tai toisessa. Kertomamme epäterveelliset, huokeat asunnot ovat siis osaltaan nekin syynä siihen, että kaupunkeihin vuosittain muuttaa satoja rutiköyhiä perheitä ja tulevia köyhäinhoitolaisia.

Mutta toisessakin suhteessa ovat nämät asunnot suureksi haitaksi kunnalliselle köyhäinhoidolle. Köyhät yleensäkin ja etenkin sellaiset, jotka jo nauttivat avustusta, ovat näet usein pakoitettuja etsimään suojaa niistä. Seurauksena on liiankin usein, että köyhäinhoidon joko ennemmin tai myöhemmin on otettava täyteen elatukseen tai sairashuoneisiin vanhuksia ja lapsia, joiden terveys ja voimat ovat tuollaisissa hökkeleissä loppuun murtuneet. Kokonainen perhe, joka terveenä ollessaan on tullut toimeen 15 à 20 markan vuokra-avustuksella kuukaudessa, on, muutamia kuukausia ränsistyneessä huoneustossa vietettyään, ollut usein otettava köyhäinhoitolaitokseen, jossa kustannukset kutakin perheenjäsentä kohti nousevat kuukaudessa noin 30 markkaan.

Rahvaamme ei suinkaan ole tottunut hyviin asunnoihin, mutta on todettu, että heikoilla vanhuksilla ja ravinnonpuutetta kärsineillä lapsilla on yleensä hyvin heikko vastustuskyky tässä suhteessa ja etenkin niillä, jotka tulevat suoraan maaseudun raikkaasta elämästä.

Olemme valaisseet kysymystä ainoastaan puhtaasti taloudelliselta kannalta ja osoittaneet, että markoissa ja penneissä voidaan laskea ainakin osa siitä vahingosta, joka kaupungille koituu koskettelemaimme epäterveellisten asuntojen vuoksi. Kuitenkaan ei aineellinen tappio missään tapauksessa saa olla ainoana kannustajana asunto-olojen tarpeenmukaisen tarkastuksen käytäntöönottamiseen. Siihen velvoittavat myöskin puhtaasti inhimilliset tunteet. Ennen muita ovat terveyslautakunnat mielestämme velvolliset harjoittamaan tällaista valvontaa; mutta toiselta puolen voi myöskin vaatia, että köyhäinhoitohallitus tarkastaa ja harkitsee kaikkien niiden asuntojen sopivaisuuden, joissa köyhäinhoitoa nauttivia henkilöitä asuu. Siihen ”hoitoon ja tarpeenmukaiseen elatukseen”, jota yhteiskunta on velvollinen puutteenalaisille suojateilleen valmistamaan, kuuluu luonnollisesti ensi sijassa terveellinen asunto.

Kaksi köyhäinhoitomiestä.

Köyhäinhoitolehti 24/1913


Pääkirjoitus

Miten lienee tämä kysymys muualla ratkaistu.

 

Köyhäinhoitotoimissa esiintyy sangen usein kysymyksiä, jotka saattavat sen huoltajat neuvottomiksi. Miten on meneteltävä esim. Varattoman mielisairaan kanssa, jolle ei voida hankkia paikkaa valtion eikä kunnallisissa laitoksissa, eikä myöskään yksityisten henkilöiden luona? Miten on mielisairaalakysymyksemme ratkaistava? Mihin toimiin on ryhdyttävä huolimattomaan perheenelättäjään nähden, joka antaa vaimonsa ja lastensa nähdä nälkää, itse juopotellessaan? Miten on lasten kasvatus järjestettävä, jos se kokonaan laiminlyödään epäsiveellisessä kodissa. Vastauksia miettiessään johtuu köyhäinhoidon huolentaja usein kysymään: miten lienee asia muualla ratkaistu?

 

Kuntain välinen yhteistyö, niiden saavuttamain kokemusten yleistyttäminen käy päivä päivältä välttämättömämmäksi. Edistyneempäin paikkakuntain saavutuksia on ryhdyttävä käyttämään hyväksi toisilla paikkakunnilla. – Köyhäinhoitolehden tarkoituksena on juuri, kuten tunnettua, näiden kokemusten kokoominen ja niiden julkaiseminen lukijoilleen.

 

Useita tärkeitä kysymyksiä köyhäinhoidon ja hyväntekeväisyyden alalla on nykyään päiväjärjestyksessä. Kaikista edistysaskeleista niissä antaa Köyhäinhoitolehti tietoja lukijoilleen. Erikoisseikkoja koskeviin kyselyihin koettaa lehti niinikään voimainsa mukaan vastata, nojautuen aina toisilla paikkakunnilla saavutettuihin kokemuksiin.

 

Suotavaa olisi, että jokainen köyhäinhoitohallitus tilaisi kaikille jäsenilleen lehden, jotta kukin heistä joutohetkinään voisi syventyä köyhäinhoidon tärkeimpiin kysymyksiin. Monet köyhäinhoitohallitukset ovatkin jo täksi vuodeksi tilanneet 10, 15 tai useampiakin kappaleita, mutta lukuisille hallituksille menee ainoastaan yksi kappale ja muutamille ei ainoatakaan. Toivomme sentähden, että maan kaikki köyhäinhoitohallitukset tämän vuoden viimeisessä kokouksessaan päättävät tilata tarpeellisen määrän ja heti jättävät tilauslistan lähimpään postikonttoriin tai lähettävät sen Toimitukselle.

 

Arvellaan ehkä, ettei köyhäinhoitohallituksella ole oikeutta siihen ilman kunnan eri päätöstä? Kaikkialla maailmassa ja kaikilla aloilla tilataan nykyään paljon kalliimpaakin ammattikirjallisuutta johtaville viranomaisille. Kahden markan 50 pennin menoerä henkilön hyväksi, joka vuosi vuodelta saa miltei korvauksetta toimia kuntansa köyhäinhoidon huolentajana erittäin epäkiitollisessa tehtävässä, on vähäpätöinen, häviävän pieni uhraus. Kootut vuosikerrat voidaan sitten vuosittain jättää perintönä uusille köyhäinhoitohallituksen jäsenille, joilla aluksi ei ole minkäänlaista kokemusta köyhäinhoidosta. Ehkä moni tuollainen vasta-alkaja sanomalehden vuosikertoja selaillessaan saa vastauksen kysymykseen: Miten lienee se tai se asia muualla ratkaistu?

 

Luonnollisesti olisi köyhäinhoitotoiminnalle vieläkin edullisempaa, jos myöskin papisto ja kuntain valtuusmiehet y.m. jossakin määrin tahtoisivat seurata sen kehitystä. – Tilauslippu odottaa. Kaksisataa ensimäistä tilaajaa saa lahjapalkkion.

 

 

Köyhälläkin on joulu!

 

On olemassa eräs asia, joka aina herättää ihmettelyä: ihmisten tietämättömyys heidän omassa yhteiskunnassaan vallitsevista oloista. He tuntevat useinkin, vieläpä oivallisesti, toisten kuntain elämän ja asiat, tuntevat ulkomaidenkin virtaukset ja pyrkimykset, mutta jäävät jo ensi sanalta ymmälle, jos heille tekee yksinkertaisimmankin kysymyksen oman kunnan kunnallisista laitoksista.

 

– Tuossa keskellä kylää, kirkon vierellä, seisoo esim. köyhäintalo. Kaikki siitä ohi kulkevat useamman kerran päivässä, monet aivan äärellä asuvat; mutta vain harva on käynyt sisällä ja hankkinut itselleen käsityksen siitä, miten laitos on järjestetty. Ja kuitenkin on sanasta sanaan totta, että kunnan vanhukset usein kärsivät puutetta välttämättömimmästäkin, potevat tauteja, joita voitaisiin lievittää, ja ikävässä yksinäisyydessään iltojaan istuvat hyvin voivan ja terveen väestön siitä tietämättä, sen heidän majainsa ohi rientäessä. Kun astuu sellaiseen huonoon köyhäintaloon tai kurjaan vaivaisen majaan, jossa hätä ja viheliäisyys jo ovella irvistävät, tekee mieli huudahtaa: miten armottomia ihmisiä asuukaan tässä kunnassa! Mutta ei se huudahdus aina oikeaan osaisi.

 

Ihmiset eivät aina ole yhtä armottomia kuin he ovat tietämättömiä. He eivät tunne yhteiskuntansa varjopuolia. Mutta jos he joutuisivat katsomaan niitä silmästä silmään, heräisi heidän armeliaisuudentuntonsa elävään toimintaan. –

 

On ovella joulu, sen mestarin syntymän muistojuhla, joka tunsi ihmisten yhteiskunnan varjopuolet, joka ei kertaakaan kulkenut kärsiväin lähimmäistensä ohi. Ja hän tunsi heidän vaivansa, tiesi puutteensa sentähden, ettei hän pitänyt itseään liian korkeana astumaan mataloihin majoihin eikä sairaiden paarien ääreen. – Ei löytyne ainoatakaan ihmistä, joka ei vilpittömästi ihailisi tämän suuren mestarin kirkastunutta käsitystä köyhäin ja kärsiväin hoidosta, hänen sanojaan: ”mitä tahdotte että muut tekisivät teille, se tehkää tekin heille.”

 

Älä unohda tänä jouluna käydä kuntasi köyhäinkodissa ja naapurisi matalassa majassa, jossa sairaat ja vanhukset majailevat, sillä sielläkin on joulu! Ja sinä olet tunteva oman juhlasi siitä kirkastuvan ja vanhusten siunauksen luovan iloisen rauhan rintaasi. Sen tunteen elähyttämänä et enää muita rauhallisen ja iloisen juhlan toivotuksia kaipaakaan! –