Huoltaja 1968

Huoltaja 3/1968


Kirurgien pr-toimintaa

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Jännityksellä on seurattu muotiin tulleita elinsiirtoja. Julkinen sana ja kuva pitävät lääketieteestä kovasti kiinnostunutta yleisöä ajan tasalla. Mustaihoisen sydämen siirto valkoiseen rintaan roturistiriidoistaan tunnetussa Etelä-Afrikassa ravistaa ja horjuttaa tavanomaisia ajatusrakennelmia. Onko lääkäriryhmällä ollut tietty tarkoitus vaikuttaa sikäläisiin asenteisiin vai onko tapaus puhdas sattuma?

 

Tahallisuus tuntuu todennäköisemmältä, kun kyseessä on maa, jossa kadulla kuolemaisillaan olevaa neekeriä ei voida poimia ohiajavaan valkoihoisille tarkoitettuun ambulanssiin.

 

Ensimmäinen sydänsiirto rohkaisi kulovalkeanomaisesti eri puolilla maailmaa ryhtymään vaikeisiin leikkauksiin. Meikäläinenkin munuaisen siirto tuntuu onnistuvan. Leikkauksen jälkeen joutui prof. Martti Turunen lukuisiin haastatteluihin. Onnitteluja ja ihailua vastaanottaessa tämä maineikas kirurgi sanoi ikään kuin kullekin veroamaksaneelle kansalaiselle, että Suomen kansaa tulee nyt kiittää, sillä se kustannettuaan nämä kalliit laitokset ja laitteet on suonut lääkäreille mahdollisuuden ”ihmetekoihin”.

 

Leikkausuutisen herkistämään katsojaan professorin nöyrä toteamus upposi kuin voi kuumaan leipään. Spontaani kiitos meni perille ja oli parasta mahdollista suhdetoimintaa vastaisen varalle.

 

Saatan olla väärässä, kun epäilen

 

Hieman epäileväinen sen sijaan olen siihen tehoon, joka oli Veikkolan parantolan julkisella ”kantelulla” Helsingin kaupungin viranomaisten menettelyä vastaan. Instanssit kinastelivat hoitomaksuista ja yleisöä järkytettiin tiedolla, että 24 potilasta joutuu taivasalle.

 

Jäin kysymään, eikö kyseistä kiistaa olisi voitu ratkaista ilman julkista hälytystäkin. Saatan olla väärässä otaksuessani, että maltti olisi ollut valttia jo osapuolten vastaista yhteistoimintaakin ajatellen.

 

Uutisen kuultuaan yleisön myötätunto asettui lujasti syyttöminä kärsimään joutuvien potilaiden puolelle. Sen sijaan molemmista kinastelijoista jäi kumma kuva. Ikään kuin niille ei tuon taivaallista olisi merkinnyt ihminen, hoidettava.

 

Julkisen sanan saa helposti kiinnostumaan selkkauksista, aivan vähäisistäkin. Kannattaa kuitenkin monelta kantilta arvioida syntyvän sensaation hedelmät, sillä joskus ne voivat viljelijästä itsestäänkin tuntua happamilta tai olla kenenkään nautittavaksi kelpaamatonta ”muhjua” vain.

 

Sosiaalihuoltajan prototyyppikö?

 

Loppiaissunnuntaina Ismo Kallio ystävineen hauskutti yleisöä tv:ssä. Mustalaiset olivat yhden kuvaelman aiheena. Luonnonlapset tanssivat, lauloivat ja myivät perinteellisesti hevosvoimia. Kovia kasvoja, riippumattomia. Mutta herra se on herrallakin: ainoa mitä he pelkäsivät, oli sosiaalihuoltaja.

 

”Sosiaalihuoltaja tulee!” Tuo hätähuuto kuulosti suunnilleen samalta kuin rakennustyömaalla dynamiittipaukusta varottaminen. Sen kuultuaan mustalaiset menivät kuin vilja lakoon, jähmettyivät sijoilleen.

 

Entä millainen oli tämä peljättävä sosiaalihuoltaja? Vanhanaikainen, nutturapäinen, jäykkäliikkeinen, ällöttävän moralisoiva täti, jolle kaikki inhimillinen arvattavasti oli vierasta ja joka uhkasi sulkea Vikin laitokseen. Kaikkein hauskinta käsikirjoituksen laatija arveli yleisöllä olevan, kun tämä tantti (Tiina Rinne) lopuksi ryhtyi mustalaisurhojen kanssa riehakkaaseen karkeloon sukkasillaan ja hapset valtoimenaan.

 

Samassa ohjelmassa annettiin myös ”humoristinen” kuva sairausvakuutustoimistosta ja siellä saatavasta palvelusta. Palvelu oli ylimielistä huutoa ja ärjyntää, kiukkua ja asiakkaan halveksuntaa, joka päättyi siihen, että luukulta toiselle hyppyytetty asiakas viidennellä luukulla selvitti asiansa haulikolla. Olen aina pitänyt TV 2:n ”Kiurunkulma”-ohjelmaa asiallisena, mutta lähes yhtä ynseän kuvan sekin välitti taannoin sairausvakuutustoimiston virkailijasta.

 

Meikäläistä väkisinkin sapettaa moinen kielteisten ennakkoluulojen vahvistaminen alueeltamme. Sosiaalityöntekijät leimataan fossiileiksi ja julkisten yhdyskuntien yleisönpalvelijat sitruunoiksi. Tämä leimaaminen, johon jokainen katsoo olevansa oikeutettu, heijastuu sitten välittömästi käytännössä. Minua voidaan nyt syyttää huumorintajun puutteesta ja leimata tosikoksi, muta silti jatkan vielä hieman tästä aiheesta.

 

Sosiaalihuollon alueella toimivista luodaan varsin herkästi tyyppikuva, jonka ominaisuuksista korostuvat luonnoton siveys, hurskasteleva uskovaisuus, kokemattomuus ”aikuisten asioissa”, alkoholin käytön syntinä tuomitseva raivoraittius. Sosiaalityöntekijä halutaan varsin yleisesti nähdä henkilönä, joka kateederista ylemmyydentuntoisena katsoo normaalipulliaisia. ”Ette te voi ymmärtää, miltä juoposta tuntuu…”, ”Hyvä neidin on puhua työttömälle, kun on itsellä verovaroilla kustannettu hyväpalkkainen virka”.

 

Olisi syytä välittää julkisuuteen sosiaalityötä tekevästä tänä päivänä otettua kuvaa eikä kolmen, neljän vuosikymmenen takaista klisheetä. On luonnollisesti kysymys asenteista ja niiden hitaasta muuttumisesta.

 

Muuten asennoituminen ja asenteet ovat tämän vuosikymmenen sivistyssanoja, jotka tulevat jäämään kieleemme ja joita viljellään nyt innolla. Enää ei niinkään ”suhtauduta”, asennoidutaan vain. 9-vuotiaat kansalaistaitoa lukevat koululaisetkin tietävät, miten ”aggressiivinen ihminen asennoituu”. Kansalaistaidon tunnilla annetaan pienille ihmisille myös moderneja menestymisneuvoja: ”On tärkeätä, että pyrimme tekemään hyvän ensivaikutelman uusiin ihmisiin.”

 

Katsaus viime vuoteen

 

On tullut tilinpäätösten ja toimintakertomusten aika. Olen sitä mieltä, etteivät toimintakertomustiedot sinänsä kiihota lehtimiehiä artikkelien tekoon. Sen sijaan asiaan vihkiytynyt kykenee tarjoamaan tilastoistakin uutisia suoritettuaan vertailuja, jotka paljastavat kiintoisia kehityksen kaaria. Voi hyvinkin olla paikallaan keskittyä johonkin tiettyyn erityisalueeseen ja antaa sillä tapahtuneesta edistyksestä tarkempi kuva sen sijaan, että tarjoillaan koko toimintakertomustietous.

 

Eri tiedotusvälineille sopii myös antaa erilaista informaatiota. Jotkut toimintakertomukset valmistuvat vasta syksyllä, jolloin ne eivät enää tarjoa uutisia. Kaiketi niiden tietoja voidaan antaa aiemmin julkisuuteen.

 

Kuvamateriaalin merkitystä ei voi milloinkaan yliarvioida. Ajatelkaamme esimerkiksi TV:n uutisia. Jos sinne lähetetään tekstiä, olisi hyvä saada mukaan jokin tekstiin liittyvä kuva tai selkeä graafinen tilasto. Niin ikään sanoma- ja aikakauslehdet ottavat iloisin mielin vastaan havainnollistavia piirroksia ja valokuvia.

 

 

Huoltaja 6/1968


Sydän paikallaan

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Aikaisemmin olen kertonut amerikkalaisesta mielenkiintoisesta järjestelmästä (Advertising Council), jonka puitteissa liikemaailma, ammattimainostajat ja mainosvälineet lahjaksi toteuttavat laajoja kansanterveydellisiä tai muuten koko kansaa liikuttavia yleishyödyllisiä informaatiokampanjoita. Tällöin samassa yhteydessä mainitsin kotimaisina lievinä esimerkkeinä Tarvajärven operaatiot poliisiautojen ja pelastushelikoptereiden hankkimiseksi. Tarinani henki oli se, että tässä kohden soisi amerikkalaismallia seurattavan meilläkin.

 

Niinpä ilolla kerron aiheeseen liittyvän kotimaisen uutisen. Vietettiin 11. kerran Sydänsunnuntaita. Tiedotus oli perin aktiivista. Sydäntautiliiton yleissihteeri Kullervo Heiskanen kertoi, että taiteilija Martti Mykkänen oli lahjoittanut korkeatasoisen julisteensa ”Muistatko sydäntäsi” käytettäväksi vaikkapa Sydänsunnuntain rummuttamisessa. Juliste, jonka ohessa näette, edustaa maamme julistetaidetta Varsovan II Biennalessa keväällä. Sydämen rajat ovat punaiset, ihmishahmoa kuvaava punnus musta ja pohja vaaleanpunerva.

 

Liitolla oli enemmänkin myötätuulta purjeissaan, sillä painaja Painolahti suoritti ilmaiseksi painatuksen ulkomainonnassa käytettävien suurten julisteiden kohdalta ja Oy Ulkomainos Ab levittää korvauksetta tältä osin julisteet pylväisiin eri puolilla maata. Sydäntautiliitto kustantaa ja jakaa itse pienempää kokoa olevia ko. julisteita. Silti hyvin voidaan todeta amerikkalaismallisen operaation tapahtuneen pienoiskoossa.

 

Pakinoitsijat ja pilapiirtäjät tehokkaita

 

Sydänsunnuntai on muutenkin taitavan tiedotuksen tuote. Keskitetysti on valittu vain yksi rynnäkköpäivä vuodessa, ei kokonaista juhlaviikkoa, johon järjestäjät, jäsenistö ja lehdistö kenties ehtivät kyllästyä.

 

Viimeksi vietetyn sydänsunnuntain aktiiviseen julkistamiseen vaikuttivat osaltaan sydänsiirrot. Mutta yleinen mielipide alkaa myös vuosikautisen valistuksen tuloksena uskoa tosiasioihin, joista kansanterveysjärjestö lakkaamatta ja monipuolisesti tiedottaa.

 

Erittäin mieluista oli nähdä, miten pakinoitsijat ja pilapiirtäjät aktivoituivat. Heidän lukuarvonsahan on todettu erittäin suureksi. Tästä johtui, että vakavaan kysymykseen pursui kaikkivoipaa, sydämellistä huumoria. Sanonta keveni, mutta samalla myös tehostui. Näillä velikullilla, pakinoitsijoilla ja piirtäjillä vasta on ainutkertainen kyky puristaa asiasta olennaisin esiin.

 

Sydäntautiliiton tiedotus yleensäkin on osaavien käsissä. Liiton esitteet ja muut julkaisut ovat iskeviä ja maulla toteutettuja. Lisäpisteitä antaa tuo punainen herkkä sydänfiguuri, joka sykkii positiivisen sykähdyttävänä. Ajatelkaapa – sallittakoon tämä – vaikkapa maksamaanantain tai keuhkokeskiviikon viettämistä! Eivät ne olisi mitenkään vetäviä, eivät lainkaan sydänaiheeseen verrattavissa.

 

Yleissihteeri Heiskanen korostaa, että kaikessa tiedottamisessa, ja varsinkin kansan terveyden kyseessä ollen, on pyrittävä kertomaan ajankohtaisia asioita kansantajuisesti ja rehellisesti kaikkea sensaatiota ja toiveajattelun herättämistä välttäen. Ei pidä pelotella kuolemalla eikä herkutella tuskalla. Kyseessä on kallis elämä.

 

Keskinäistä tiedotusta

 

Vapaaehtoinen, eri sektoreita edustava työryhmä; Otso Ojala, Matti Puro, Viljo Salo, Vilho Järvinen, Yrjö Mäkinen ja Pehr Charpentier, puuhaa Tampereelle sosiaalipoliittista yhteistyötoimikuntaa, jossa olisi edustettuna koko laajuudeltaan alan asiantuntemus. Asiaa koskevassa muistiossa todetaan, että ns. poikkeavien asioita hoitavat toisaalta valtion, seurakunnan ja kunnan viranomaiset, toisaalta yksityiset järjestöt usein toinen toisistaan tietämättä tai ainakin muiden toimintaa huomioonottamatta. Kuitenkin useimmilla poikkeavien ryhmillä on hyvin samantapaisia ongelmia, joiden ratkaiseminen kaikkia varten samanaikaisesti olisi sekä työtä että varoja säästävää.

 

Edelleen esitetään, että kaupungin kannalta yhteistyötoimikunnan olemassaolo merkitsisi halpaa ja nopeaa asiantuntijalausuntojen saantia, avustusten tarkoituksenmukaisempaa jakamis- ja niiden käytön kontrollointimahdollisuutta sekä ennen kaikkea sosiaalisen toiminnan vastaisen organisoinnin ja kehittämisen ratkaisevaa helpottumista.

 

Toimikunnan työmuodot esitellään. Pääasiallisimmat ovat perustutkimus, aloitetoiminta, julkinen informaatiotoiminta, kurssi- ja koulutustoiminta sekä keskinäinen informaatiotoiminta, jonka olen tarkoituksellisesti harventanut. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa samalla alueella tai naapurilohkoilla toimivien tutustumista toisiinsa, tiedon välittymistä siten, että ollaan perillä siitä, mitä toinen tekee ja suunnittelee, miten vältytään päällekkäisyydeltä ja miten luodaan onnistunut työnjako rajatapauksissa. Ennakkoon voitaisiin myös selvittää, mihin jokin uusi toimintamuoto parhaiten kuuluisi laajalla kentällä.

 

Keskinäinen informaatiotoiminta ansaitsee tärkeytensä ansiosta aivan erillisen tarkastelunsa seuraavalla kerralla.

 

***

 

Päätteeksi tilannetiedotus 29. 2.: Sävellahja Suomen Punaisen Ristin sosiaalisen ensiaputoiminnan hyväksi on soinut marraskuun alusta ja tuottanut 620 452,78 markkaa. Pillit pantiin pussiin tältä osin helmikuun viimeisenä päivänä.

 

 

Huoltaja 9/1968


Kiitos ja kunnia ”kansanvakuutukselle”

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Minun kaltaiseni tiedottajatoimittaja tarttuu julkaisuihin toisin mielin kuin tavallinen lukija. Muiden muassa toimitusteknilliset seikat joutuvat tutkaani. Kun hiljattain sain Kansaneläkelaitoksen uutukaisen, neljästi vuodessa ilmestyvän lehden ”Kansanvakuutus” tuumasin tutustumislukua suorittaessani seuraavaa.

 

Lehden nimi ei nyt ole niinkään omaperäinen eikä mieleenpainuvakaan. Kaukana ei liioin ole mielikuva, että kyseessä olisi erään tietyn vakuutusyhtiön äänenkannattaja. Paperi on sanomalehtipaperia, koko puolet normaalista sanomalehdestä eli ns. iltalehden koko. Sivuja on 12, joista kolme ruotsinkielistä. Lehti koostuu kolmesta aukeamasta, jotka ovat sisäkkäin nitomattomina, kuten tämänkaltaisissa aviiseissa yleensä.

 

Kansanvakuutus on tarkoitettu lukijakunnalle, jolla on vähintään yksi yhteinen, mutta sitä ratkaisevampi tekijä: kaikki he nauttivat vanhuuseläkettä. Heitä on vaatimattomasti 430 000!

 

Painoasu on ihastuttavan ilmava. Kuvat ovat suurikokoisia ja puhuvia. Otsikot ovat ytimekkäitä ja innoittavat tekstien lukuun, kuten kunnon otsikkojen tuleekin tehdä. Ladonnassa on otettu huomioon lukijoiden tarpeet, sillä kirjasinlaji on valittu normaalia korkeammaksi ja välikkeitä on käytetty runsaanlaisesti. Heikentyneelläkin näöllä saa tekstistä selvän. Taitava taittaja on välttänyt tekstien jatkamista toisille sivuille ja on saanut aikaan rauhallisen, luonteviin kokonaisuuksiin jakautuvan ulkoasun. Piristävänä lisävärinä on käytetty oranssia.

 

Sisällöstä vielä muutama havainto. ”Kansaneläkkeen apu- ja hoitolisät” sisältää suoraa opastusta, samoin ”Vuokratuen avulla parempaan asumiseen” sekä ”Maksaako sairausvakuutus taksini?”. Suositeltavia virikkeitä tarjoaa yksityiskohtainen selostus ”Kevätmatkoila käytämme alennuslippuja”. Lukijakuntaa kiinnostavat varmaan ikätovereittensa, kuten Tammeloiden mummun eli Eine Laineen, haastattelut. Tähdellinen tarina on ”Lääkevarastoonkin kevätsiivous”.

 

Kun soitin lehden toimitussihteeri Tuulikki Alkiolle ja onnittelin niin häntä kuin lehden päätoimittaja Martti Särkelää tästä tiedotusvälineestä, sain kuulla etusivun haastattelun ”Omalla poliklinikalla vaalitaan terveyttä” johtaneen hämmästyttävään ruuhkaan mainitulle Helsingin kaupungin Vanhusten poliklinikalle.

 

Kansaneläkelaitoksen puhelinvaihde ja tiedotustoimisto joutuivat lehden ilmestyttyä vastaamaan lukemattomiin poliklinikkaa koskeviin tiedusteluihin. Poliklinikka on toiminut toistakymmentä vuotta, mutta nyt kun Kansanvakuutus otti ja kertoi siitä vapaaseen ja ymmärrettävään tapaansa, tajuttiin asia uudessa valossa, ikään kuin uutisena. Klinikka koettiin kaupungin eläkeläisilleen tarjoamana luontaisetuna.

 

Tekstin sävy on positiivisesti puhutteleva, aurinkoinen, muttei lapsekkaan lepertävä. Rivien välistä huokuu kohtelias palvelualttius. Olen vaistoavinani tunnussävelen tri Elli Leikolan haastattelusta, jossa sanotaan: ”Ei pidä upota vaivoihinsa ja surra menetettyä nuoruutta. Ei kukaan pysy ikuisesti nuorena. Pitää poimia hyvin ansaituista oloneuvoksen vuosista paras mahdollinen eikä kadottaa yhteyksiä elämään ja ystäviin.”

 

On vielä mainittava tämänkaltaisen lehden taloudellisuus. Sanomalehtipainatus on suuren painosmäärän kyseessä ollen huokein ja postitus lehden keveyden vuoksi erittäin edullinen.

 

Uskon myös alan ammattiväen ilolla vastaanottavan lehden. Asiakkaiden tekemät kyselyt vähenevät, kun heidän perustietonsa lisääntyvät. Sosiaaliturvan laaja henkilöstö voi itsekin täydentää tietojaan lehden paistoilta. Toivon mukaan palstat aukenevat myös niille kansanterveys- ym. järjestöille ja yhteisöille, joilla on tähdellistä kerrottavaa 65 vuotta täyttäneille. Uskon nimittäin Kansanvakuutuksen hyvinkin olevan lehti, jonka vanhukset kokevat omaksi äänenkannattajakseen ja vastaanottavat herkästi sen kautta tulevan viestinnän.

 

Kansaneläkelaitos on yksi arvostelluimpia julkisia laitoksiamme. Kansa kritikoi sitä ”osakkeenomistajan” oikeuksin. Ehkäpä tämä myönteinen asiakaspalvelumuoto tuo laitokselle merkityksellistä good williä.

 

***

 

Pääsiäisen tienoilla julkistettiin sanomalehdissä numerotietoja vuoden 1965 sosiaalimenoista sekä annettiin arvioita vuoden 1966 menoista. Saisivat nämä tiedot toki olla tuoreemmat, olemmehan jo vuodessa 1968. Tietokonetta ei ole ilmeisestikään ollut käytettävissä.

 

Kolmen vuoden kuluessa hintatasossa on tapahtunut melkoisia muutoksia. ”Vuonna 1965 asukasta kohden sosiaalimenot olivat 548 mk” – mitä se kertoo? Olisiko sanoma tullut ymmärrettävämmäksi, jos tuo summa olisi saatu kuvaamaan jotakin konkreettista käsitettä, esimerkiksi jonkin tietyn ammattityöntekijän kuukausiansiota tai jonkin aparaatin, kuten television, ompelukoneen tms., hintaa.

 

***

 

Ensi kerran jaettiin nyt maassamme ns. tiedonjulkistamispalkinnot. Neljä herraa sai ansaitsemansa tunnustuksen: tietosanakirjamies, fyysikko, talousmaantieteilijä ja kirjallisuushistorioitsija. Joskus palkitaan sosiaalitoimenkin tiedonjulkistaja, uskon ja toivon niin.

 

Vai olisiko perustettava oma keskinäinen tunnustus- ja yllytyspalkinto? Jaettaisiin vaikkapa kansainväliseen tapaan pienoiskokoiset nimikkopatsaat. Jaettaisiin vuoden Heikit (Waris), Osmot (Toivola) tai Veikot (Piirainen) ansioituneimmista saavutuksista. Näitä kolmea nimiehdotusta puoltavat esikuviensa oivat tiedonjulkistamistaidot, kuten useimmat lukijat omakohtaisesti ovat kokeneet. Tarkoitukseni ei ollut syyllistyä sopimattomuuksiin. Koetin vain tehokkaasti havainnollistaa, kuten tiedottajan tuleekin tehdä.

 

 

Huoltaja 13–14/1968


Ällistyttävää

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Toukokuun puolen välin tienoilla koottiin Sosiaalihuollon Keskusliittoon järjestöjen edustajat neuvonpitoon, joka koski elokuiselle kansainväliselle konferenssille jaettavaa kirjallista aineistoa. Tiedotuspäällikkö Hilkka Knaapi pyysi kauniisti järjestöjen edustajia vaikuttamaan siihen, että järjestölehdet kesänumeroissaan julkaisisivat ulkomaankielistä, sosiaalipolitiikkaa ja sen sektoreita esittelevää tekstiä. Tai ottaisivat eripainoksia. Tai laatisivat broshyyrejä juuri tätä merkittävää jakelua varten.

 

Yleisvaikutelman saattoi tulkita niin, että varsin niukat ovat köyhänpuoleisten järjestöjen mahdollisuudet ja varastot. Luvattiin kuitenkin yrittää tehdä se, mikä nyt tehtävissä on. Tottahan toki kun kyseessä on harvinaislaatuisuudessaan olympiakisoihin verrattava tapahtuma, happening in Otaniemi.

 

Joku älysi kuitenkin kysyä, eikö sitten valtiolla eli sosiaaliministeriöllä ole englannin- ja ranskankielisiä, maamme sosiaalitointa valottavia esitteitä. Joku toinen tiesi aikanaan valmistetun viittä eri esitettä ja kysyi, eikö näitä ole jaettavissa. Jolloin asioista erittäin hyvin perillä oleva taho vastasi, ettei ole. Painos on loppunut eikä uutta tähän tarkoitukseen oteta. Tähän sopisi erinomaisen suuri huutomerkki kuvaamaan tilanteen ällistyttävyyttä! Lieventäviä asianhaaroja saattaa olla, mutta aivan noin periaatteessa päivittelen suuresti moista.

 

Sen harvalukuisen kerran, jolloin Suomi saa vieraakseen nimenomaan sosiaalipolitiikasta kiinnostuneita henkilöitä, vieläpä pitkäksi aikaa ja nimenomaisessa tutustumishengessä, on valtion esitteiden painos loppunut. Kyseessä ei voi olla suoranainen varojen puute, sillä jatkuvasti julkisin varoin painetaan ja jaetaan jos minkälaisia painotuotteita.

 

Toivottavasti konferenssin koneisto saa kuitenkin käyttöönsä ja edelleen jaettavaksi sellaista materiaalia, jota niin ulko- kuin kotimaiset osallistujat tarvitsevat luodakseen itselleen retusoimattoman ja selkeän kuvan maamme sosiaalitoimesta ja sen osuudesta maailmanlaajuisessa kentässä. Kiiltokuvia ei kaivata, vaan asiallista, yhteistoimintaa ja vuorovaikutusta käynnistävää tietoa. Kyseessä on sosiaalitoimemme ”yrityskuva” (corporate image).

 

Ällistyttävää on sekin, ettei uuden sosiaalihallituksen vakanssiluettelossa ole lainkaan tiedottajaa. Vuosiluku on 1968, jolloin tulee kuluneeksi 20 vuotta Tiedotusmiehet ry:n perustamisesta ja jolloin suuri yleisö on entisestään herännyt kysymään mm. sosiaalisten oikeuksiensa perään ja nousemaan muulloinkin kuin marraskuussa barrikaadeille avuttomampien puolesta.

 

Ei sosiaaliministeriössä ole liioin ollut ammattimaista informaattoria, jollaista mm. julkiset tiedotusvälineet ovat kovasti kaivanneet joutuessaan väsyksiin asti metsästämään ministeriön korkeimpia, tehtävien paljoudella rasitettuja virkamiehiä saadakseen lausunnot vähemmän merkityksellisissäkin kysymyksissä.

 

Pieni lintu lauloi, että nyt ministeriön hintaosastolle pestataan tiedotussihteeriä helpottamaan hintasulun lisäämää tiedustelujen painetta.

 

Kaksipiippuinen kysymys

 

Kerrotaan kivikasvoisen poliitikon lyöneen panssaroituneeseen rintaansa ja lausuneen: ”Yhdentekevää mitä minusta puhutaan, pääasia on, että puhutaan.” Tämänkaltaista klishettä käytetään ahkerasti, milloin se vain soveltuu rationalisoituun puolustukseen.

 

Tutustuin taannoin I pohjoismaisen sosiaalilääketieteen kongressin jälkeenjääneisiin papereihin (Mannerheimin Lastensuojeluliitto: Symposium narkomanian ehkäisemisestä, 1967). Eräs keskeisin kysymys oli, onko suotavaa informoida huumausaineongelmasta suurta yleisöä. Pulmaan liittyvät kysymykset aineiden myyjien kyynisestä oman hyödyn tavoittelusta ja ihmisjoukkojen sensaationälästä.

 

Osa narkomaaneista todettiin ns. epidemisiksi narkomaaneiksi. Esimerkit ovat lukuisat, mm. I maailmansodan aikaiset eetterinhaistajat Baltiassa sekä tämän päivän Los Angelesin lapset, jotka intoutuivat haistamaan lennokkiliimaa.

 

Muistiinpanot sisältävät kiintoisan ja kuvaavan esimerkin: Playboy-lehdessä olevassa artikkelissa mainittiin eräällä siemenlajikkeella olevan hallusinogeeninen vaikutus. Pussillisella siemeniä saataisiin aikaan LSD-luonteinen huumaustila. Eskilstunalainen nuorukainen luki amerikkalaisen tarinan, osti kukkakaupasta siemeniä ja kokeili. Hänen ympärilleen syntyi pieni epidemia, joka käsitti joitakin teininuorukaisia. Tällöin erään sanomalehden toimittaja teki jutun asiasta. Seuraavana päivänä jutun julkaisemisesta ei mistään ruotsalaisesta kukkakaupasta ollut em. siemeniä saatavissa.

 

Jotkut keskustelijat näkivät kaiken valistuksen väärinkäyttöön yllyttävänä propagandana. Jotkut taasen suosittelivat valistuksen rajoittamista ammattihenkilöstöön kohdistuvaksi. Vastustettuaan joukkotiedotusvälineiden käyttöön ottoa ongelmasta kerrottaessa tanskalainen lääkäri, tri Mogens Nimb esitti, että” samassa hetkessä kun asia saa tietyn journalistisen vivahteen tulee erittäin vaikeaksi erottaa toisistaan valistus ja propaganda. Sitä vastoin luulen, että suusta suuhun -menetelmä on vaivalloisin, mutta tätä tietä pääsemme varmasti pisimmälle.”

 

Norjalainen tri Karl Evang korosti myönteisten keinojen käyttämisen tarpeellisuutta ehkäisytyössä ja suhteessa nuorisoon. ”Ei pidä laatia tiedotussuunnitelmaa, joka lisää etäisyyttä”, sanoo hän ja näkee yhtenä ehtona kaikkien korttien lyömistä pöytään. Hänen mielestään nykynuorisoa ei pidä lähestyä etusormi varoittaen pystyssä.

 

Yhteistä linjaa paneeli ei määritellyt. Keskiverron kiteytti kaiketi tanskalainen tri Nils Bejerot: ”Tärkeätä erityyppisten narkomanioiden kunnolliselle hoidolle on, että lääkärit pikaisesti hankkivat lisää tietoja koko probleemistosta, eivätkä salli puuhakkaiden, PR-nälkäisten harrastelijoiden tai taitamattomien, joskin hyvää tarkoittavien journalistien päättää lääketieteellisistä ja sosiaalisista toimenpiteistä eräällä sosiaalisen lääketieteen monimutkaisimmalla alueella.” Näiden rivien välistä luen myös ylemmyydentuntoista närkästystä.

 

Omat kokemukseni meikäläisestä julkisesta sanasta puoltavat seuraavaa rakentavaa ehdotustani, joka kuuluu: Milloin yhteisöä ja se jäseniä uhkaa epidemia, vaara, luonteeltaan minkälainen tahansa, olisi siitä ja toimenpiteistä sen ehkäisemiseksi ja hillitsemiseksi käytävä välittömästi avoimet strategiset neuvottelut, joihin osallistuisivat yhteiseen positiiviseen päämäärään pyrkien ne, joilla on keinot estää ja hillitä epidemia ja ne, joiden velvollisuutena on kertoa yhteisölle sitä uhkaavasta vaarasta ja mahdollisista torjuntakeinoista.

 

Ihmisoikeuksien julistuksessa korostetaan oikeutta informaatioon. Sanotaan, että informaation vapaus ei ole ainoastaan ihmisoikeus, vaan myös oleellinen osa hyvää hallintoa.

 

Hätätilanteen neuvotteluissa tulee julkisella sanalla olla oma vakiopaikkansa. Pääpöydässä ja täysin oikeuksin, luottamuksellisesti.

 

 

**

 

Elokuussa 1968 järjestettiin Espoon Otaniemessä Kansainvälisen Sosiaalipolitiikan Neuvoston (ICSW – International Council on Social Welfare) ensimmäinen maailmankonferenssi. Sosiaalihuollon Keskusliitto isännöi siihen mennessä laajinta Suomessa järjestettyä konferenssia. Osanottajia oli 61 maasta, yhteensä liki 30 000.

 

 

Huoltaja 17/1968


Kritiikkiä ”nukkuville”

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Kriitillisellä katsannolla on Annika Wirkberg Hbl:ssä 26.7. tutustunut sosiaalisiin lehtiimme. Hän väittää suuren osan meikäläisistä alan lehdistä jatkuvasti nukkuvan, kun samanaikaisesti sanomalehdet, radio ja tv uudistusinnolla käyvät epäkohtien kimppuun.

 

Ulkoasu on vanhanaikainen, kieli ikävystyttävän pedanttista ja vaikeaselkoista kansliakieltä sekä sisältö epäajankohtaista. Erityisen tulituksen kohteeksi joutuu valkokantinen, kuvaton Sosiaalinen aikakauslehti, jota mainitaan toimitettavan sivutoimisesti mahdollisimman vähin kustannuksin. Vertailukohteeksi AW ottaa Ruotsin Sosiaalihallituksen Social Nytt -lehden, joka onkin oivallinen, monipuolinen ja moderni. Arvostelija toteaa, etteivät yksinomaan taloudelliset näkökohdat riitä selitykseksi eivätkä puolustukseksi.

 

Huoltaja mainitaan eräänä suurimpana (10500 kpl painos) ja uudenaikaisimpana alan julkaisuna. Arvostelu on jotensakin positiivisia, mitä tulee ulkoasuun ja sisältöön, mutta kuitenkaan AW ei usko lehden vastaavan lukijakunnan vaatimuksia. Hän luonnehtii Huoltajan lähinnä suuren firman henkilökuntalehden kaltaiseksi.

 

Esimerkkiä sosiaalilehtien sopisi kuulemma ottaa ylioppilaslehdistä ja Medisiinarista. Pitäisi väitellä ja tuoda reilusti ja helppotajuisesti esiin ongelmia ja epäkohtia.

 

Joitakin näkökohtia meikäläisittäin

 

Hyvä, että kritiikkiä – siis kiinnostusta – kohdistetaan myös sosiaalilehtiin. Niiden toimittajat ovat tästä varmaan hyvillään. Kovin on mieltä lämmittänyt mm. se tasaveroinen käytäntö, jota radion aikakauslehtien kommentaattori soveltaa sosiaalilehtiin.

 

AW kertoo sosiaalilehtiemme olevan pääasiallisesti pieniä, erityiskysymyksiin paneutuvia järjestölehtiä. Niin toki on eikä siinä liene suurempaa epäkohtaa. Tietylle sektorille erikoistuva ja valikoidusti jaettava julkaisu on perusteltu, vaikka sen painosmäärä ei olisikaan kovin suuri. Joltakin ominaisuudeltaan yhtenäisen lukijakunnan omaavan pikkulehden lukuarvo on todistetusti suuri. Jos Huoltajaa esimerkiksi verrataan suurliikkeen henkilökuntalehteen, siitä tuskin kannattaa loukkaantua. Henkilökuntalehdet ovat yleensä lukuarvoltaan melkoisia.

 

Ulkoiselta asultaan ja sisällöltään vaatimattomankin lehden merkitys sitä julkaisevalle yhteisölle on moninainen. Ei lähestulkoonkaan aina taloudellinen, joskin sanomalehtipostitustaksoin jaetaan halvimmalla tavalla informaatiota.

 

Rohkenen väittää, että sosiaalilehtien usein niin värittömillä, iskuttomilla ja kiillottomilla sivuilla on saatettu ja jatkuvasti saatetaan päivänvaloon epäkohtia ja puutteita sekä tarjotaan perusteltuja ratkaisuja. Pedanttisesta, eri näkökohdat huomioonottavasta ammattikielestä ne sitten päivälehtien, tv:n ja radion toimesta ”suomennetaan” eli kärjistetään kansaa kiinnostaviksi, poliitikkoja kannustaviksi, kuvitetaan ja otsikoidaan sellaisiksi kuin suuri yleisö ne haluaa. Ehkei tämä olekaan hassumpi työnjako!

 

Koetan olla asettumatta hyödyttömiin puolustusasemiin, vaikka oma lehmä sattuu olemaan allikossa. Parantamisen varaa toki on paljonkin. Vain tämän yhden ja ainoan kerran viittaan varojen ja työvoiman puutteeseen. Syyte vaikeatajuisuudesta on kyllä useissa tapauksissa aiheellinen, mutta yhtälailla se voidaan osoittaa muillekin ammattilehdille. Lukekaapa insinöörien ja tuomarien tekstejä – tai taidearvosteluja.

 

Medisiinari on nuorekas ja vauhdikas, sen myönnän ihaillen. Mutta kaiketi inhimillisestä kateudesta kiinnitän huomiota siihen varsin ratkaisevaan seikkaan, että lääkärikokelaat saavat roppakaupalla kannatusilmoituksia tulevaisuuteen katsovalta lääketeollisuudelta. Kuvitelkaapa sosiaalihuollon opiskelijoiden ja työntekijöiden vastaavia mahdollisuuksia! Elävä esimerkki tästä on maan sosiaalityöntekijäin järjestölehti Sosiaalityö.

 

Päivälehtien kiinnostuksen sosiaalilehtiä kohtaan soisi lisääntyvän. Kritiikin ohella toivoisi toimitusten referoivan säännöllisesti silloin tällöin, vaikkapa iskevän yhteisotsakkeen alla lukuisia ja omalla tietyllä tavallaan ansiokkaita alamme julkaisuja.

 

Järjestölehtien toimittajat edesauttavat puolestaan tätä kehitystä lähettämällä toimituksiin – parhaassa tapauksessa ko. asiasta tiettävästi kiinnostuneille toimittajille – lehden viittauksilla erityisen uutisarvoisiin kohtiin, artikkeleihin, tilastoihin jne. Julkisuuteen suositeltavat kohdat voi mainiosti alleviivata tai muuten tähdentää. Yleiset aikakauslehdet merkityksellisinä vaikeatajuisenkin tiedon tulkitsijoina ja armoitettuina levittäjinä ansaitsevat vastaavan kohtelun.

 

Uskon toimittajien ottavan kiitollisuudella vastaan tämänkaltaista vihjepalvelua, jonka antajana on expertti.

 

Eräs tunnustus

 

Em. Ruotsin Sosiaalihallituksen äänenkannattaja Social Nytt antoi numerossaan 6/68 kunniamaininnan Eskilstunan kaupungin sosiaalilautakunnalle sen päivälehdissä julkaisemasta puolen sivun ilmoituksesta. Erityisen tunnustuksen arvoiseksi katsotaan yritys hälventää kansan sosiaalihuolto-sanaa kohtaan tuntemia ennakkoluuloja. Sanan vaivais- ja köyhäinhoidolliset rasitukset ovat yleismaailmalliset.

 

Mainitussa modernissa ilmoituksessa on omaan tilaansa omalle sivulleen otsikoitu korkein kirjaimin ”Sosiaalihuolto.”. Piste perässä nykyisen mainostyylin mukaisesti. Alempana seuraa vahva kysymys: ”Onko se mielestäsi ruma sana?” Ja sitten käydään selvittämään tämän päivän sosiaalihuollon olemusta, eritoten Eskilstunassa. Noin 200 iskevällä sanalla luontevaa sinuttelumuotoa käyttäen ilmaistaan olennaisin,

 

***

 

Ehdottoman kunniamaininnan ansaitsee kansainvälisen sosiaalipolitiikan konferenssin tiedotus, mutta se vaatiikin jo toiset palstat.

 

 

Huoltaja 18/1968


Mammuttikokouksen tiedotuksesta

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Elokuisen suurkonferenssin tiedotustoiminnan arvosana lienee kiitettävä: ainakin olosuhteisiin katsoen onnistuttiin erinomaisesti. Olosuhteisiin onkin katsottava eli otettava huomioon mm. seuraavia seikkoja: konferenssin laajuus ja kestoaika, ohjelman yleinen kiinnostavuus, organisaation rakenne, kolmikielisyys, pitopaikan tarjoamat mahdollisuudet ja asettamat rajoitukset, tiedotuspuolen käytettävissä olevan työvoiman määrä, vuotuinen ajankohta sekä maailmanpolitiikan tilanne.

 

Tiedotuspäällikkö Hilkka Knaapi viestintäjoukkoineen ansaitsee tulla palstallamme sydämellisesti onnitelluksi. Ruusun ojennamme myös toimitussihteeri Kyllikki Kautulle, joka vastasi konferenssin lukemattomista painotöistä. Maisteri Knaapi palvelee ”siviilissä” Suomen Kaupunkiliittoa ja toimitussihteeri Kauttu toimittaa Suomen Lääkäriliiton julkaisuja. Molemmilla on pitkäaikainen kokemus sosiaalialan järjestön tiedotus- ja julkaisutoiminnasta.

 

Konferenssi esitilaisuuksineen kesti niin pitkän ajan, että julkisen sanan kiinnostus ja tiedottajien uutisten keksimiskyky ynnä into olisivat hyvinkin saattaneet herpaantua. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

 

Varsinaisella konferenssiviikolla julkinen sana oli nähdäkseni kiinnittymässä käsiteltäviin kysymyksiin juuri silloin, kun koko maailman huomio kohdistui Tsekkoslovakiaan. Kiista sivuutti kaiken muun: tiedotustoimiston oli järjestettävä lehdistön edustajille tsekkiläisosanottajien haastatteluja sekä organisoitava tilannetta koskevat uutiset englanniksi kovaäänisistä luettuina. Lisäksi oli monistettava uutisliuskoja kuin sähkösanomia ikään. Tämänkaltaiseen puuhaan ei kukaan luonnollisestikaan ollut osannut ennalta valmistautua.

 

Yleisradio seurasi kiitettävästi ja asiantuntevasti konferenssia: uutistoimitus oli koko ajan valpas, samoin yhteiskunnallisissa ohjelmissa annettiin konferenssihenkisille kysymyksille sijaa. Television ajankohtaislähetyksissä saatiin myös viestejä konferenssista. Kuitenkin hämmästelen oliko perusteltua jättää kuvaamatta ja haastattelematta harvinaisesti meillä koolla olleita asiantuntijoita eri puolilta maailmaa. Olisiko voitu kuvata tilanteita ja kasvoja varastoon erilaisissa tv-ohjelmissa myöhemmin käytettäväksi.

 

Päivälehdistä parhaiten lukijakuntaansa palvelivat ne lehdet, joilla oli sosiaalipolitiikkaan perehtynyt toimittaja aktiivisena paikan päällä. Toistettakoon tuttu havainto: päivälehdiltä yleensä puuttuvat sosiaalipolitiikan erikoistoimittajat, jotka kykenisivät ja haluaisivat muokata tekstejä persoonallisiksi ja kommentoida niihin väriä ja vaikuttavuutta, oivaltaisivat alueen uutisarvoisen aineiston, kiperimmät kysymykset ja henkilöt, jotka on asetettava näihin kysymyksiin vastaamaan.

 

Julkaisuista

 

Konferenssin julkaisutoiminta oli mittavaa. Kiireellisessä järjestyksessä oli valmistettava osanottajaluettelot, niiden täydennykset, ohjelmakirjat, näyttelyn käsiohjelmat, esikonferenssin raportit jne. Kirjapainossa latojien kielitaitoa koeteltiin.

 

Konferenssin aikana julkaistiin päivittäistä bulletiinia. Kuusi numeroa ilmestyi, kutakin 1 500 englannin- ja 500 ranskankielistä kappaletta. Asiantuntevalta taholta olen kuullut toimitussihteeri Kautun suoriutuneen ajoittain perin kiusallisiakin tilanteita tarjonneesta tehtävästään suurenmoisesti. Töiden tyylikäs ulkoasu vahvistaa tätä lausuntoa.

 

Erityisesti mainitsen konferenssi- ja näyttelyohjelmien kansikuvan onnistuneisuuden. Taiteilija Jukka Toivonenoli onnistunut luomaan herkän ja suuresti viitteellisen kansikuvan. Tyylikäs työ, moderni ja lennokas, hyvänvärinen.

 

Näyttelystä

 

Kolmas tätä palstaa läheisesti liikuttava alue on konferenssin yhteyteen järjestetty näyttely. Otaniemen palloiluhallin tiloissa esittäytyi varsin vapaavalintaisesti joitakin liikelaitoksia, 22 suomalaista sosiaalista järjestöä ja 19 kansallista ja kansainvälistä muuta näytteilleasettajaa Eläketurvakeskuksesta Kanadan terveys- ja sosiaaliministeriöön.

 

Television ajankohtaistoimituksen taannoinen ’Ajankuva’ teilasi näyttelyn mitäänsanomattomaksi jne. Meikäläinen katsoo tietenkin aikaansaannosta toisesta näkökulmasta eli järjestöjen mahdollisuuksista käsin.

 

Järjestöt oli sijoitettu toisen luokan tiloihin, piippuhyllylle, jonne käynti kulki ikäänkuin keittiöportaasta. Vaisuhan näkymä varsinkin kaupallisiin näyttelyihin verrattuna oli. Ja lisäksi passiivinen, puuttuivat demonstraatiot. Ei näissä piireissä kyetä, rohjeta eikä nähdä tarvittavankaan shokkivaikutuksia. Halutaan asiallisesti kertoa järjestön työstä, tilitetään omia vakavia pyrkimyksiä.

 

Tee-se-itse-menetelmään olivat varsinkin vähäisemmät järjestöt joutuneet tyytymään operoimaan mahdollisimman huokealla. Katsojat olivat pääasiallisesti konferenssivieraita, siis alan ihmisiä. Näyttelyyn ei suurta yleisöä kutsuttu. Oletettiinko ennakkoon, ettei sosiaalialan näyttely kiinnostaisi?

 

Hyvistä oivalluksista mainitsen TVK:n valtavan valkean kauluksen; yksi tuollainen katseenvangitsija on tehokkaampi kuin kymmenen kuvaa. Suomen Mielenterveysseura asetti katsojan tosi testiin labyrinttiteemoineen ja pyörivine pääkuvioineen. Ensi Kotien Liitolla oli peräti kolme taulua, varsin vauraan näköisiä. Yksi niistä oli omistettu Miina Sillanpään muotokuvalle. Lisäksi oli käytetty rinnan suuria valokuvia, joista toisessa moderni nuori äiti terveine vauvoineen peittelemättömine kasvoineen katsoi meitä levollisesti ja toisessa Wäinö Aaltosen äiti-lapsi-veistos teki massiivista vaikutustaan.

 

Suomen Kirkon Sisälähetysseura pyrki vetoamaan katsojaan rujon lapsen karmealla kuvalla, taustalla kohosi uhkaavana pikimusta kirkon risti synkkää taivasta vasten. Vaikutus oli järkyttävä, kielteinen, sillä katsoja hakee positiivisempaa puhuttelua. Sitä oli mm. Siviili- ja asevelvollisuusinvaliidien tauluissa, joissa vaikeastikin vammautuneet lapset elämänmyönteisesti kirmasivat kykyjensä mukaan luonnossa.

 

Todennäköisesti liian kanssa tekstiä oli joillakin järjestöillä, vaikka toisaalta voidaan olettaa, että ne jotka ovat aiheesta kiinnostuneet, perehtyvät sanomaan perusteellisesti ja haluavat enemmän tietoa kuin iskulauseet antavat. Kodinhoitajat taasen selvisivät näppärästi lukuisilla tekstittömillä valokuvilla ja vihreällä hyvin silitetyllä univormulla.

 

Järjestöt olivat teettäneet tilaisuutta varten työtään kuvaavia esitteitä, joita jaettiin paitsi konferenssikeskuksen eteisaulassa, myös näyttelyssä. Kaikki tyynni ne olivat miellyttäviä. Erityisesti muistan Sydäntautiliiton iskevät ja asialliset, samalla rauhalliset esitteet sekä Lastensuojelun Keskusliiton kannesta kanteen (varsinkin etukansi) tyylikkään Lapsi- ja nuorisolehden, joka ilmestyi konferenssin merkeissä.

 

Kansainvälisen osaston esitteistä mainitsen erityisesti Pelastusarmeijan korkeatasoiset, piirroksin kuvitetut, laupeutta ja lämpöä huokuvat vihkoset, jotka lisäksi olivat sarjakuvamaisesti iskeviä.

 

Lasten katseet seurasivat näyttelyssäkävijää. Ne syyttivät, vetosivat, mutta olivat myös – kuten Unescon mainonnassa käytetyt – iloisia, tulevaisuuteen luottavasti suuntautuneita. Hong Kongin osastossa oli tehty konkreettiset vertailut suomalaiseen elämänmuotoon: sen suuruiselle alueelle, jolla Suomessa asuu yksi henkilö, on Hong Kongissa mahdutettava 268 kansalaista. Konferenssin näyttelyssäkin me jouduimme havaitsemaan mittakaavojen suuret poikkeamat.

 

***

 

Tutkiskelin Kansaneläkelaitoksen vastavalmistuneita esitteitä. Vihkosesta ”Sairauskorvaukset ulkomaanmatkoilla” löysin ohjeen, jonka luettuaan tuskin voi soimata kyseistä laitosta ainakaan huumorintajuttomuudesta ja epäinhimillisyydestä: ”Viisas silmälasien käyttäjä varautuu myös kaksilla silmälaseilla, hätätilassa silmälasimäärityksellä. Monen suomalaisen matkailijan silmälasit uiskentelevat uimarantojen aaltojen pyyhkäiseminä eteläisten merenelävien ihmeteltävänä.”

 

 

Elokuussa 1968 järjestettiin Espoon Otaniemessä Kansainvälisen Sosiaalipolitiikan Neuvoston (ICSW – International Council on Social Welfare) ensimmäinen maailmankonferenssi. Sosiaalihuollon Keskusliitto isännöi siihen mennessä laajinta Suomessa järjestettyä konferenssia. Osanottajia oli 61 maasta, yhteensä liki 30 000.