Huoltaja 1967

Huoltaja 4/1967


Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Tuotantoelämässä mainostaminen, so. tuotteista tiedottaminen, on keskeinen toimiala, jonka tehokas hoitaminen on yritykselle elintärkeätä. Kuluttajien valistaminen, propaganda, suhdetoiminta, mainos, informaatio – kaikki ne tähtäävät yrityksen jatkuvuuden takaamiseen ja menestykseen. Tästä toiminnasta aiheutuvat kulut ovat yrityksen normaalikuluja, jotka asiakas sitten suorittaa tuotteita tai palveluja ostaessaan.

 

Sosiaalisessa toiminnassa ei käytetä sanaa mainonta, propagandasta puhumattakaan. Nuo termit kuulostavat lähes huijaukselta, liioittelulta, katteettomalta ja sopimattomalta itsekehulta. Valistus, kas siinä sana, joka soveltuu. Valistus-sanassa on arvokkuutta, humanismia (ja luvallanne: kuivuutta).

 

Käytettäköön sosiaalisen toiminnan tunnetuksi tekemisestä mitä ilmausta tahansa, se on aivan yhtä elintärkeätä tälle työlle kuin saippuan mainonta saippuatehtaalle. Jäljempänä käytän yksinomaan käsitettä tiedottaminen kaikista julkistamistoiminnoista. (Sattuneesta syystä pyydän ystävällisesti kiinnittämään huomiota seuraavaan: on väärin kirjoittaa tiedoitus, vaan pitää olla tiedotus. Siis tiedotussihteeri tiedottaa. Jos käytetään vierasperäistä informaatiosanaa, on siinä oltava kaksi a:ta peräkkäin.)

 

Aktiivinen, moderni ja ammattimainen tiedottaminen on sosiaalitoimen alueella vielä varsin uutta ja vierasta. Riittänee kun mainitsen, ettei sosiaaliministeriössä ole ainoatakaan tiedottajan vakanssia. Otaksuisin kuitenkin niin moninaisia kansalaisten elämäntilanteita säätelevän laitoksen tarvitsevan peräti tiedotuskoneiston Viime vuosina kaupungit – isot edellä – ovat perustaneet tiedottajien virkoja.

 

Suurimmat kansalaisjärjestömme, joiden pääasiallisin tehtävä usein onkin valistustoiminnan harjoittaminen omilla alueillaan, harjoittavat tiedotustoimintaa, jolla mielialoja muokataan suopeiksi hyville asioille. On sydänsunnuntaita, on kohteliaisuuskampanjoita, operaatio-pikku-saappaita jne.

 

Tietämäni mukaan on tiedottajan vakanssin perustaminen kuitenkin ollut ja on edelleen moniin laitoksiin ja järjestöihin lähes ylivoimaista, ainakin vaivalloista ja erityisiä perusteluita vaativaa. Hallintohenkilöt ovat evänneet anomuksia ”koohotuksina”, jotka osoittavat selvää suuruudenhulluutta ja keikailun halua. ”Näinhän on aina tultu toimeen”, saatetaan sanoa. Ulkopuolisten arvostelua on kenties pelätty, pitäisivät kenties kevytmielisenä koko johtoporrasta. Tuhlauksenakin on moisen vakanssin perustaminen nähty.

 

Kuitenkin kaikitenkin tiedottaminen on olennainen, kaiken toiminnan lävistävä sektori. Tiedottaja on henkilö, joka erikoistuneena voi ottaa keskitetysti suorittaakseen ne lukemattomat tehtävät, joita hänen ammattikuntansa edustuksen puuttuessa on yhden jos toisenkin päätoimeltaan ja koulutukseltaan täysin erilaisen henkilön ollut pakko ”siinä sivussa” tehdä. Esimerkiksi järjestön johtavan työntekijän on ollut huolehdittava tiedottamisen yksityiskohdista johtamistehtävänsä ohella.

 

Usein tiedottaminen käsitetään yksinomaan radion, television ja sanomalehdistön ruokkimiseksi monistetulla tekstillä, joka ainakin antajan mielestä sisältää uutisen. Tiedottamisen alue on kuitenkin laaja, joiltakin kohdiltaan lähes rajaton. Toisessa yhteydessä käymme kartoittamaan aluetta.

 

Eräs varsin merkittävä tiedon levittäjä, siis tiedottaja, on suoritettu työ, annetut palvelukset. Ympäristö uskoo esimerkiksi kasvatusneuvolassa käyneen äidin lausuntoon neuvolan auttamismahdollisuuksista enemmän kuin neuvolan taholta lehdistölle jaettuun monisteeseen. Sillä tämä äiti puhuu kokemuksesta. A-klinikoille hakeutuu hämmästyttävän paljon ”puskaradiota” eli aikaisemmin käyneitä kuunnelleita. Voidaan kysyä, vaikkei vastausta saadakaan, kuinka monet eivät samasta syystä hakeudu klinikalle!

 

 

Huoltaja 6-7/1967


Julkinen sana janoaa uutisia sosiaalitoimen tiedottamisesta

Lehtemme numerossa 4/67 yhteiskuntat. maist. Aira Heinänen, A-klinikkasäätiön tiedotussihteeri vuodesta 1962, pakinoi sosiaalitoimen tiedottamisesta. Hän on luvannut jatkuvastikin, silloin tällöin puuttua tiedotustoiminnallisiin kysymyksiin. Tällä kerralla valokeilassa on mm. alalla työskentelevien vaikeus nähdä oman työn uutisarvo.

 

Julkinen sana haluaa nimenomaan kertoa uutisia, ainutkertaista tai muuten lukijaa hätkähdyttävää asiaa. Kun pikaisesti muistutamme mieliimme niitä laajempia artikkeleita ja kuvauksia, joita julkiset tiedotusvälineet, lehdistö, radio ja TV ovat omasta aloitteestaan laatineet, nousevat esiin puliukkokuvaukset Pasilan kaatopaikalta, sensaatiotarinat koulukodeista ja työlaitoksista, laivatytöistä ja muista marginaalin tuolla puolen olevista. Varmuuden vuoksi heidät kuvituksessa varustetaan vielä mustilla silmälapuilla. Tai sitten näytetään niska.

 

Nuo ovat suosittuja tarinoita. Maisteri Eero Saarenheimo totesikin eräässä kirjoituksessaan Suomen kansan rakastavan kaikenlaisia kurjuuden kuvauksia, koska olemme Hurskaan kurjuuden, Putkinotkon ja Ryysyrannan Joosepin kansaa.

 

Varovasti, varovasti

 

Jokunen havainto sosiaalitoimintaa harjoittavien itse julkisuuteen antamista selosteista ja tiedonannoista. Tätä julkistamista leimaa verraton varovaisuus, sensaation pelko, lakitekstimäinen sanonta. Asiat sanotaan asiallisesti ja perustellusti, lukuisat eri näkökohdat huomioonottaen. Ei ole mustaa ja valkoista, vaan lisäksi kaikki valöörit siltä väliltä.

 

Suuri yleisö on kuitenkin tottunut iskevään mainoskieleen, joka osaa puhutella, vedota ja virkistää. Siksipä lukija ja katsoja saattaa jättää täysin huomiotta totiselta ja seikkaperäiseltä, joskin perin nuhteettomalta vaikuttavan sosiaalitoimintaa valottavan selostuksen. Se ei puhuttele edes kaikessa arvokkuudessaankaan, tai sanottaisiinko: sen vuoksi.

 

Sosiaalityötä tekevän ei toki ole helppoa kertoa uutisia ja vetäviä tarinoita omasta arkisesta aherruksestaan. Vaatimattomina, jollaisia tämän alan ihmisten oletetaan ilman muuta olevan, ei tohdita kehua saavutuksia. Omakehu olisi jotain hyvin noloa. Epäkohtien mustavalkoinen esiintuominenkaan, joka aina saa sijansa tiedotusvälineissä, ei toisaalta luottamuksellisuuden näkökohdan vuoksi eikä toisaalta yleisten suhteiden heikentymisen pelossa käy päinsä.

 

”Suomentaminen” paikallaan

 

Tälläkin alueella syyllistytään siihen samaan syntiin, johon lankeavat monet muutkin erityisasiantuntijat: puhutaan erikoistunutta ammattikieltä, jota vain lähikollegat ymmärtävät. Ei ole niinkään varma, että sosiologi tajuaa tuomarin termejä, terveyssisar sosiaalityöntekijää tai pappi poliisia. Saati sitten suuri yleisö. Tarvitaan runsaasti suomentamista. Työn kansantajuinen selostaminen on vaikeinta sille, joka tuntee sen hienoudet.

 

Yhteisö kehittää oman kielensä, jonka fraasit merkitsevät tiettyjä asioita yhteisön jäsenille, muille tuskin mitään. Pitäydytään staattisiin, vuodesta toiseen toistuviin lauserakennelmiin.

 

Esimerkkitapauksena kerron: A-klinikoille piti laadittaman nelisivuinen pienikokoinen asiakkaille tarkoitettu esite. Omasta piiristä koottiin nelihenkinen toimikunta laatimaan ehdotusta, joka täyttäisi ytimekkyyden ja ymmärrettävyyden vaatimukset. Toimikunnan ehdotus lähetettiin seitsemälle klinikalle lausunnolle. Klinikoiden työryhmien tekemät korjaukset olivat lukuisat eivätkä suinkaan kansanomaisempaan suuntaan. Tarjottiin jopa sivistyssanoja selventämään tekstiä sekä ehdotettiin lisättäväksi juuri niitä monia vuosia käytettyjä fraaseja, jotka toimikunta oli sanonnoista poistanut tarkoituksellisesti. Tarina päättyi kuitenkin onnellisesti, sillä ulkopuolinen ammattitaitoinen mainosmies laati esitteen tekstin hänelle annettujen asiatietojen ja toivomusten perusteella. Tulos oli selkeä ja fraasiton, ymmärrettävä.

 

Työssä mukana olevalle ovat kaikkein merkityksellisimpiä monet sellaiset seikat, joiden informointi ei ulkopuolisia kiinnosta eikä niillä niin muodoin ole uutisarvoa. Informoitaessa tulisi aina kysyä, kiinnostaako tämä ja keitä tämä kiinnostaa ja kuka tämän ymmärtää. Koelukijoiden käyttö on erittäin suositeltavaa.

 

Nyt on kenties aika

 

kertoa suurelle yleisölle viime vuoden toimintakertomusten sanomaa. Ehkä olisi aiheellista suunnitella informaatio kunakin vuonna hieman toisin kuin aiemmin, nostaa esiin joitakin aivan uusia näkökohtia, erikoistua tiettyihin kysymyksiin.

 

Eri tiedotusvälineille saattaisi olla paikallaan antaa kullekin parhaiten soveltuvaa materiaalia. Pitäjälehdet tarvitsevat toisenlaista tarinaa kuin suuret päivälehdet; yleisradio voi uutisissaan lukea vain muutaman ytimekkään rivin. Ellei ole käytettävissä työvoimaa tekstejä laatimaan, on olemassa mainio mahdollisuus lähettää toimintakertomus toimituksiin sellaisenaan ja lähetekirjeessä mainita kiinnostavat ja uutisarvoiset kohdat sekä luvata tarvittaessa lisätietoja ja selvityksiä.

 

Varsin suosittuja ja selventäviä, tehokkaammin puhuvia kuin kirjoitettu sana ovat graafiset kuviot ja piirrokset.

 

 

Huoltaja 20/1967


Pääministeri on puhunut sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Pääministeri Rafael Paasio puhui Tiedotusmiehet ry:n 20-vuotisjuhlaillallisilla syyskuussa Helsingissä. Teema oli ”Informaatio ja demokratia”. En maita olla siteeraamatta hänen arvovaltaista puhettaan joiltakin kohdin. Muistettakoon lisäksi, että hän on ”siviilissä” sanomalehtimies.

 

”Demokraattinen järjestelmämme edellyttää, että kansalaiset voivat seurata valtion asioiden hoitoa ja myös vaikuttaa siihen. Laaja valtiokoneisto tuottaa päivittäin kansalaisia koskevia päätöksiä ja lakeja.

 

Näitä koskeva tietämys on tärkeätä kaikille, ja kaikilla on oltava oikeus päästä niistä selville. Kuitenkin on aina vastustettu valtion tiedotustoiminnan kehittämistä ja keskittämistä. Tämä kävi ilmi siitä keskustelusta, jota mm. lehdistössä käytiin pari vuotta sitten valtioneuvoston tiedotuskomitean mietinnön ilmestyttyä.

 

Tiedotustoiminnan organisoimista nykyistä tehokkaammaksi ja keskitetymmäksi pidettiin uhkana kansanvaltaisten periaatteiden säilymiselle. Valtion tiedotustoimintaa pidettiin yksipuolisena ”propagandana”, jota kulloinkin vallassa oleva hallitus harjoittaisi kansalaisten hämäämiseksi. Kysymys ei kuitenkaan ollut tästä, vaan merkittävien ja asiallisten tietojen julkistamisen tehostamisesta.

 

Nykyisinhän tiedotustoiminta tapahtuu ministeriöiden ja keskusvirastojen puitteissa hyvin sekavissa muodoissa, eikä siinä ole mistään systeemistä tietoakaan. Valtionhallinnon palveluksessa on pitkälti toistasataatuhatta eriasteista virkamiestä, joiden joukkoon ei ole päässyt kovinkaan monta tiedotusmiestä. Kuitenkin päivittäin tehdään tuhansia päätöksiä, joista tiedot sitten tulevat julki, miten milloinkin, puhumattakaan siitä, että oikein tiedottamisella saataisiin monet asiat jo ennen päätöstä yleiseen keskusteluun, jonka kautta voitaisiin vähentää ristiriitoja ja auttaa pääsemään oikeamielisiin päätöksiin.”

 

Tämä puhe oli balsamia tiedottajan herkälle tunnolle. Onko nyt sitten odotettavissa käytännön toimenpiteitäkin valtioneuvoston taholta? Mielenkiintoinen on pääministerin toteamus valtion tiedotustoiminnan organisoimisen vastustamisesta sen pelon vuoksi, että hallituspuolue tai

-puolueet sumuttaisivat sillä koneistolla yksinkertaista kansaa. Propagandan pelko on tässä maassa harvinaisen suuri. Aina pelätään jymäytetyksi tuloa, kuka siihenkin syyn selittää…

 

Merkittävä on viimeisessä lauseessa ilmenevä näkökohta, että etukäteisinformointi hallinnon suunnitelmista ja aikeista pehmentää maaperää ja auttaa niiden läpivientiä sekä vähentää jälkipuintia. Äkkinäiset, vähänkin negatiiviset yllätyspäätökset aiheuttavat suhteettoman tyytymättömyyden.

 

Jatkan lainailua edelleen:

 

”Kansallisissa asenteissamme erilaiseen informaatioon nähden on paljon epädemokraattista ainesta. Hyvin usein kuulee sanottavan, että se tai tuo on ”pelkkää propagandaa”. Syviinjuurtunut epäluulomme poikkeaviin käyttäytymisiin ja poikkeaviin näkökantoihin saa usein ilmenemismuotoja, jotka eivät kestä arvostelua.”

 

Pääministeri esitti tässä kohdassa esimerkkinään yleisen suhtautumisen puoluetukeen. Minä taasen tulkitsisin viimeistä lausetta toisenlaisen kokemuksen kautta: Pääkaupunkilaisen päivälehden toimittaja laati seikkaperäisen koko sivun selostuksen a-klinikkatoiminnasta. Julkaistavakseen hän sai ryhmäkuvan, joka oli otettu Helsingin A-klinikan asiakasyhdistyksen kerhohuoneiston avajaistilaisuudesta. Kun kuva julkaistiin, oli kullekin siinä olevalle – niin kutsuvieraille kuin isännillekin – laitettu leveät mustat laatat silmien kohdalle! Niitä ei olisi tarvittu, koska a-klinikoiden asiakkaat nimenomaan haluavat esiintyä julkisesti omilla nimillään ja avoimin kasvoin yhteiskuntaan päin, jotta salailu ja leimailu vähitellen vähentyisivät. Tapaus osoittaa, että poikkeavasti käyttäytyviin, kuten esimerkiksi alkoholisteihin, suhtaudutaan automaattisesti tietyllä tavalla. He ovat kuin rikollisia ja henkipattoja, nimeä ja sielua vailla, ylipäätään ”normaalia ihmistä” kamalasti kammottavia.

 

Avointen ovien politiikkaa

 

Tv-ohjelma 2:n aloitteesta ovat Helsingin yliopistollisen keskussairaalan eri klinikat päättäneet avata ovensa sepposen selälleen kuvausryhmille. Klinikoiden yhteisiä neuvotteluja on pidetty ja on päädytty viisiosaiseen lääketiedettä käsittelevään ohjelmasarjaan ”Parantava veitsi”. Siinä esitellään sairaalan maailma leikkaussalien ympärillä, tarkastellaan suomalaista sairaanhoitoa, leikkauksia ja niihin valmistautumista sekä jälkihoitoa. Kyseessä ovat silmän sarveiskalvon, sydämen, korvan, vatsahaavan ja keisarileikkaukset.

 

Apulaisprofessori Antti Mattila on lausunnossaan todennut mm.: ”Asiaan on lääkärien taholla suhtauduttu myötämielisesti, sillä yleensä ollaan sitä mieltä, että tällainen suomalaisin voimin suomalaisista oloista välitetty tieto on monin verroin arvokkaampaa kuin esimerkiksi muinoin niin rakastettujen tri Kildaren ja Ben Caseyn tarjoamassa suuressa määrin viihteellisessä ohjelmamuodossa.”

 

Parisen vuotta sitten tv:ssä esitettiin newyorkilaista sosiaalityöntekijää ja hänen työtään esittelevää sarjaa ”Valoa ja varjoa”. Tuolloin mietin, miten meillä voisi toteuttaa sosiaalitoimiston ja huollon kentän tuomisen suuren yleisön tuntumaan yhtä mielenkiintoisella ja havainnollistavalla tavalla. Terveyssisarten työnkenttäähän on mielestäni reippaasti kuvattu ja ongelmiin pureuduttu näytelmäsarjassa ”Kiurunkulma”, jonka näkyvyysalue tosin on rajoitettu tv 2:n mukaiseksi.

 

Tv-sarjat, kuten poliisien vaikeaa työtä kuvaavat jännärit, tutustuttavat katsojat asianomaisten työntekijöiden työolosuhteisiin, mutta – mikä tärkeintä – näihin työntekijöihin inhimillisinä olentoina omine pulmineen ja heikkouksineen. Vaikkakin ne ovat suuressa määrin viihteellisiä, voidaan niiden välityksellä tarjota suuri annos asiallista asiaa, sitä tietoutta, joka on hyväksi itsekullekin.

 

Yleensäkin olen sitä mieltä, että mikäli arvostelija – oli hän sitten julkisen sanan edustaja, kunnallispoliitikko tai kadun mies – suomii häikäilemättömästi ja ilmeisen tietämättömästi esimerkiksi kentillä tehtyä työtä ja marssittaa esille kiusallisia epäkohtia, on tehokkainta kutsua tämä arvostelija paikan päälle itse konkreettisesti tutustumaan niihin olosuhteisiin ja säännöksiin, jotka ohjaavat ja mahdollistavat arvostellun toiminnan.

 

Arvostelijalla on tällöin mahdollisuus muuttaa oman kokemansa perusteella näkemystään ja asenteitaan tai – kuten myös voi käydä – pysyä kannassaan. Voihan arvostelija toki olla oikeassakin. Silloin on reilusti todettava hänen tehneen rakentavaa työtä paljastettuaan aukkopaikkoja.

 

Omakohtaisena kokemuksena kerron, että kun sain tilaisuuden yhden yösydämen ajaa poliisin partioautossa Helsingin laitapuolen sokkeloissa, niin juuri tuolloin tekemäni havainnot päihtyneiden pidättämisestä, käsittelystä ja putkaan toimittamisesta muuttivat näkemystäni poliisin työskentelymahdollisuuksista reaalisemmaksi. Asioilla kun on paljon enemmän puolia kuin makkaralla päitä.

 

 

Huoltaja 23/1967


Puolustuksella olisi puheenvuoro

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aira Heinänen

Totisesti tänä päivänä on sosiaalihuolto julkisuuden valokiilassa. Varhaissyksystä alkaen – välittömästi suuren juhlan jälkeen – on kriittisiä haasteita heitetty: televisiossa tärisyttivät ”Noutajat”; kirjamarkkinoilla ”Pakkoauttajat”; yleisessä keskustelussa nämä nostattivat korkeita maininkeja; oluen vapautumisen koittaessa ja uutta alkoholilakia laadittaessa on raittiuslautakuntia ja -toimitsijoita asetettu seinää vastaan. Sosiaalihuollon Keskusliiton juhlakirja ”Uudistuva sosiaalihuolto”, joka sentään sisältää moderneja, rohkeita ja perusteltuja linjanvetoja, tuntuu varsin miedolta ja maltilliselta vapaudenriistosyytösten rinnalla.

 

Minkälaista sosiaalihuollon ja eritoten laitoshuollon nyt osakseen saama julkisuus on? Edistääkö se vai sabotoiko alalla toimivien työskentelymahdollisuuksia? Tähtääkö se tahallaan yliampuen sosiaalihuollon positiiviseen kehittämiseen? Kuulin Noutajien TV-näytön jälkeen joissakin laitoksissa henkilökunnan menettäneen täysin otteensa hoidettaviinsa. Vapaudenriisto on maukas ja tunteisiin riipaisevasti vetoava sana.

 

Hyökkäys on siis tapahtunut tosiasia. Lisäksi se on erittäin tehokkaasti organisoitu. Mainonta ja asian puheeksi ottaminen on hoidettu samanaikaisesti usean kanavan kautta. Vaikutus tehostuu juuri näin: tämän ei tarvitse merkitä sitä, että entistä useammat saisivat tiedon, vaan että tiedon kerran yhdestä lähteestä saaneita vahvistetaan toista kanavaa pitkin tulevalla toistolla.

 

Mielestäni hyökkääjät ovat olleet erityisen taitavia taktikkoja ja informaattoreita ja ilmeisesti he innolla palavat ajamalleen asialle. Heidän radikaalisuutensa kiinnostaa. Yleisö on kiinnostunut kaikesta ärhäkästä ammunnasta muuallakin kuin tv:n lahjomattomissa.

 

Mihin sijoittuu puolustus ja keitä siihen kuuluu tai tulisi kuulua? Onko taktillisesti vaiettu ja päätetty antaa hälyn asettua? Ollaanko loukkaannuttu niin syvästi, ettei vaivauduta puolustautumaan? Vai onko niin, ettei olekaan mitään lisättävää eikä erimielisyyden aihetta? Nämä ovat retorisia kysymyksiä.

 

Saatan erehtyä väittäessäni, että harvinaisen niukka on sosiaaliviranomaisten sanavarasto ollut pakkoauttajien suhteen. Eikö nyt olisi paitsi otollinen tilaisuus, myös ikäänkuin velvoitus valottaa kenttätyöstä sellaisia seikkoja, jotka yksipuolisuuden välttämiseksi ja suoranaiseksi oikaisuksi olisi tuotava esiin.

 

Edelleen: nyt sosiaalitoimen epäkiitollisella saralla työskentelevät voisivat samantien tuoda yleiseen tietoisuuteen niitä puutteita ja epäkohtia, jotka karmeimmin estävät kehitystä. Rauta on kerrassaan hehkuva nyt, joten sitä olisi taottava. Loukkaantuneena vaikeneminen on tällä erää tuskin kultaa eikä marttyyriys tehoa. Se voidaan korkeintaan tulkita veltoksi antautumiseksi tai puolustuskyvyttömyydeksi.

 

Mitä erikoistuneempi tiedotusväline on, sitä suurempi on sen vaikutus

 

Selitettynä väliotsikko tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Huoltaja on sosiaalihuoltoon erikoistunut julkaisu ja sen lukijakunta on virkansa tai luottamustehtävänsä vuoksi kiinnostunut tämän lehden sisällöstä.

 

Edelleen: Huoltajaa lukevat valikoivalla kiinnostuksella esimerkiksi apuhoitajat, mutta huomattavasti vastaanottavaisempia he ovat ikiomaa Apuhoitaja-lehteä lukiessaan. Kangasalainen selailee kiinnostuneena tamperekeskeisen Kansanlehtensä, mutta erityisen tarkkaan hän tutkii asuinpaikkansa pitäjälehden Kangasalan Sanomat.

 

Pitäjälehtien, ammattikuntien äänenkannattajien, ns. henkilökuntalehtien ja järjestöjulkaisujen teho on arvaamaton. Varmaan rakennustyöläiset lukevat ikäänkuin omiensa suosituksella varustettuna Rakentajassa julkaistun ammattiopintojen avustamista koskevan tiedotteen. Lehden toimituksen uskotaan hyväksyneen tekstin sisältö julkaistaessaan sen.*

 

Siispä: sen lisäksi, että muonitetaan nirsoja ja hemmoteltuja suuria päivälehtiä ja uskotaan niiden kaikkivoipaan vaikutukseen, lienee samanaikaisesti aihetta katsastaa keihin todella kulloinkin halutaan vaikuttaa, minkälaisista ryhmistä on kyse ja mitkä ovat näiden ryhmien pää-äänenkannattajat. Yhtäkään näistä pienimmistä ei ole syytä väheksyä.

 

Yleishyödyllistä mainontaa Amerikassa

 

Aiemminkin olen todennut sosiaalitoimen ja mainonnan olevan jotensakin etäisiä toisilleen. Vieraus aiheutuu varojen puutteesta, alalla toimivien asennoitumisesta säikähtäin reklaamiin sekä sosiaalipalvelujen luonteesta: asiakkaista ei ole puutetta eikä työn loppumisesta pelkoa. Asiakkaat yleensä nurkumatta vastaanottavat viranomaisten kohtelun, kunhan se kulkee asetusten puitteissa.

 

Näin meillä, mutta avataanpa ikkuna isoon maailmaan: Yhdysvalloissa on alun kolmattakymmentä vuotta toiminut yksityisluontoinen, ei voittoa tavoitteleva tiedotuskeskus ”Advertising Council”. Sen perustivat liikemaailma ja mainonta toteuttamaan sellaista mainontaa, jolla välitetään yleishyödyllistä, koko kansakuntaa koskevaa terveydellistä ja sosiaalista tietoutta nykyaikaisin tehokkain menetelmin.

 

Tämän puuhan ydin on se, ettei mainostettavalle aatteelle eikä asialle aiheudu lainkaan kustannuksia. Mainostoimistot suorittavat ilmaiseksi työn, tiedotusvälineet antavat korvauksetta palsta-, kuva- ja äänitilaa sekä liike-elämä varat. Councilin päätäntäelimissä on edustettuna talouselämä, mainostoimistot sekä koeteltu kansalaiskunto. Viimeksi mainittu tarkoittaa 20 kunniallista kansalaista, jotka ovat Amerikan elämän eri alueiden asiantuntijoita.

 

Vuosittain Council on toteuttanut 15–20 kampanjaa. Palkkion niiden toteuttajat saavat kiitoksena ja kunniana. Kohteita voivat olla esimerkiksi huumausaineiden käytön vastustaminen, paloturvallisuuden edistäminen ja liikennevalistus.

 

Tällaista tekstiä lukiessa nousevat mieleen kuvitelmat suomalaisista vastaavista mahdollisuuksista. Olisiko niitä ja kuka tekisi aloitteen? Jossakin mielessä esimerkkeinä voidaan pitää toimittaja Tarvajärven persoonallisella viehätysvoimallaan organisoimia kampanjoita helikoptereiden hankkimiseksi Punaiselle Ristille ja autojen hankkimiseksi poliisille. Ja maininnan arvoinen, joskin varsin harvinaiselta kuullostava hanke: sävellahja soi työttömille vuoden loppuun saakka radiossa. Pidän tätä noteerattavana saavutuksena.

 

*) On syytä tähdentää, että tämä käsitys on väärä. Lehti, jossa esiintyisi pelkästään toimituksen tai julkaisijan mielipiteitä, jäisi liian yksipuoliseksi. Toim. huom.