Huoltaja 1963

Huoltaja 20/1963


Sosiaalihuollon paikallinen tutkimus

Reino Salo

Päinvastoin kuin julkinen sosiaalipolitiikka yleensä on sosiaalihuolto suorastaan ikivanhaa perua. Se on oikeastaan kristinuskon luonnollinen johdannainen, sillä ihmisarvon tunnustamisesta seurannut inhimillisen armeliaisuuden vaatimus antoi kirkolle myös omat sosiaalihuollolliset tehtävänsä, joita se meilläkin vuosisadat hoiti. Tätä tosiasiaa ei mitenkään muuta se, että nimitystä sosiaalihuolto ei kirkko ole käyttänyt.

 

Sosiaalihuollon kehitystä kuvaavatkin omalla tavallaan hyvin ne nimitykset, joita siitä on käytetty. Kirkollisesta almujen jakelusta se muuttui 1800-luvulla vaivaishoidoksi, 1900-luvun alussa köyhäinhoidoksi ja nyt se on huoltoapua ja koko laajuudessaan sosiaalihuoltoa.

 

Alkuperäisestä vaivaisten ja heitteille jätettyjen löytölasten hoidosta se on suhteellisen nopeasti kehittynyt hyvinvointivaltion laajamittaiseksi ja monipuoliseksi sosiaalihuolloksi, jonka ote entisestä suuresti poiketen kohdistuu nyt varsin laajoihin kansalaispiireihin. Emme vaadi siltä ainoastaan joittenkin onnettomien fyysistä elättämistä, vaan sen olisi kyettävä palauttamaan taikka kasvattamaan hoidokkinsa hyödylliseen, kunnialliseen ja omin avuin toimeentulevaan elämään.

 

Nimenomaan juuri kasvattava vaatimus on sosiaalihuollon piirissä kirjaimellisestikin tehostunut, kun sen huoleksi on uskottu esim. alaikäisten lainrikkojien, alkoholistien ja irtolaisten huolto. Kun tämä kehitys on merkinnyt myös sitä, että hyvinvointivaltion sosiaalihuollon menot ovat entisiin verrattuina kasvaneet moninkertaisiksi, on kuin itsestään – ja merkittävän usein sosiaalihuollon paikallista kenttätyötä tekevien henkilöitten piirissä – herännyt kysymys siitä, miten sosiaalihuolto omaksumineen menetelmin on käytännössä todella kyennyt täyttämään ne huollolliset ja kasvatukselliset vaatimukset, jotka sille on lainsäädäntö asettanut.

 

Arvattavasti useimmat sosiaalihuollon virkailijat ovat tällä tavoin pyrkineet arvioimaan työnsä tuloksia. Mieleen on vuosien varrelta jäänyt tapauksia, joissa on onnistuttu, myös runsaasti sellaisia, jotka näyttävät olleen toivottomia ja kaikkien käytettävissä olleitten keinojen saavuttamattomissa.

 

Tällaiset käytännön työn varrella saadut kokemukset ovat kieltämättä arvokkaita. Niihin on syytä kiinnittää huomiota ja niin luullakseni on myös tehty. Käytännössä saatu kokemus synnyttää varmuutta, yleisesti ottaen ehkä hieman liikaakin.

 

Vikana on lopultakin se, että mieleen jäävät pakostakin eräät tavalla tai toisella erikoiset tapaukset, jotka jostain syystä herättävät voimakkaita elämyksiä huoltajassa. Ihminen ei ole tilastokone ja niinpä huollettavien suuri harmaa massa, joka ei synnytä tällaisia elämyksiä huoltajassa, jää psyykkisten lakien mukaisesti hänen aivoissaan ikäänkuin rekisteröimättä. Miten suurestikin todellisuus saattaa poiketa näistä kokemuksen antamista hajahavainnoista, sen on esim. tämän kirjoittaja itse saanut todeta ryhdyttyään aikanaan systemaattisesti tutkimaan oman kaupunkinsa huoltotyön tuloksia.

 

Vaikkakin siis itseasiassa olisi syytä varoa liiaksi yleistämästä tämänlaatuisia kokemuksia, kuitenkin huoltotyömme tähänastiset menetelmät ja periaatteet ovat ilmeisesti valtaosaltaan muovautuneet lähinnä tätä tietä. Lisäksi niitten syntyyn ovat vaikuttaneet ulkomailta saadut herätteet sekä – kenties enitenkin – ns. terveen järjen sanelemat tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat.

 

Itseasiassa huollollinen teoria, sikäli kuin sellaisesta voidaan puhua, on muodostunut toisin kuin teorian yleensä pitäisi muodostua. Tässä ei ole lähdetty huolellisesti eritellyistä yksittäistapauksista yleisiin johtopäätöksiin, vaan pikemminkin päinvastoin.

 

Huollon teorialta on oikeastaan viime vuosikymmeniin asti puuttunut yksityiskohtainen perustietous itse huollettavista ja heidän kohtaloistaan, se ei ole aidon teorian lailla nojautunut laajaan ja yksityiskohtaiseen perusasioitten tuntemukseen eikä sitä siksi olekaan kernaasti nimitetty huollolliseksi teoriaksi, vaan huollollisiksi periaatteiksi. Se on ollut eräänlainen dogmien järjestelmä, jonka oikeutta on joko pidetty itsestään selvänä tai sitä on jouduttu noudattamaan paremman puutteessa.

 

Arvattavasti tällainen ei ole niinkään outoa, vaan ehkäpä monikin vanha hallinnonhaara on kehittynyt samalla tavalla. Sosiaalisen pakon sanelemana on jouduttu käynnistämään laaja ja kallis koneisto, jälkikäteen pyritään sitten katsomaan, mitä se on saanut aikaan. Sosiaalihuollossa ollaan nyt pääsemässä juuri tähän vaiheeseen.

 

Tällä ei suinkaan haluta väittää, etteikö sosiaalihuoltoa olisi tieteellisin menetelmin tutkittu jo aikaisemminkin. Vanhemmat tutkimukset eivät kuitenkaan yleensä ole kohdistuneet niinkään itse huollettaviin ja eri huoltomenetelmien tehoon, vaan pikemminkin yleisluontoisempiin näkökohtiin, kuten huoltorasituksen kustannuksiin, huollon laajuuteen, huollon historiaan, lainsäädäntöön jne.

 

Huollettavia ja erilaisten huoltotoimenpiteitten vaikutuksia selvittelevä tutkimus onkin tullut ylimalkaan mahdolliseksi vasta psykologisten, sosiologisten ja tilastomatemaattisten analyysi- ja mittausmenetelmien kehityttyä nykyaikaiselle tasolle. Näitten käyttö edellyttää kuitenkin suhteellisen yksityiskohtaisia ja monipuolisia tietoja tutkittavasta perusaineksesta, koska muussa tapauksessa tulokset voivat jäädä mitäänsanomattomiksi. Käytännöllisistä syistä on tällöin ollut pakko rajoittaa tutkittava aines ns. edustavaksi näytteeksi siitä perusjoukosta, jota tutkimuksella tahdotaan valaista. Joudutaan suorittamaan ns. otanta. Eräs sovellutus sellaisesta on myös ns. paikallistutkimus, jolloin tutkittavaksi otetaan esim. jonkin paikkakunnan tai laitoksen huollettavat.

 

Juuri tältä pohjalta on suoritettu useita sosiaalihuoltoa koskevia tutkimuksia sekä meillä että muualla. Näyttää siltä, että monissa tapauksissa virikettä näille olisi antanut kriminologian piirissä tapahtunut tutkimus. Esim. meillä on professori Martti Kailan nuoria rikoksentekijöitä koskeva julkaisu merkinnyt tiettyä lähtölaukausta myös sosiaalihuollon tutkimukselle.

 

Sosiaalihuollon piiriin siirsi meillä tämänlaatuisen tutkimuksen tri Erkki Saari suorittamalla tutkimuksen Järvilinnan vastaanottolaitoksessa hoidetuista pahantapaisista pojista. Saman suuntainen näyttää kehitys olleen muuallakin. Mainittakoon tässä ainoastaan Otterströmin ja Ahnsjön lasten pahantapaisuutta koskevat selvitykset Ruotsissa sekä amerikkalaisten Glueck-puolisoitten perinpohjaiset nuorten ja lasten rikollisuusilmiöitä ja niitten syitä selvittelevät laajat tutkimukset.

 

Alaikäisten pahantapaisuusilmiöitten selvittelyn jatkona siirrytään jälleen varsin luontevasti lastensuojelun kasvattien kohtaloitten selvittelyyn yleensä. Meillä tämä on tapahtunut puhtaasti paikallistutkimuksen merkeissä. Niinpä tri Margit Törnudd on selvitellyt väitöskirjassaan Helsingin lastensuojelulautakunnan huostaanottamien lasten kasvatuskysymyksiä sekä tämän kirjoittaja Vaasan vastaavan viranomaisen huoltamien lasten kasvatusta ja omavastuisen elämän vaiheita.

 

Tällä hetkellä voidaankin yhä sanoa, että suurin osa sosiaalihuoltoa koskettelevasta ns. kliinisestä tutkimuksesta kohdistuu lapsiin. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, sillä onhan toki lapsella sanan täydessä merkityksessä edessään tulevaisuus, minkä suhteen ne toimenpiteet, jotka häneen lapsena kohdistetaan, saattavat olla hyvinkin kohtalokkaat.

 

Juuri paikallistutkimuksen niin sanoakseni lapsivoittoisuus on siis epäilemättä käsitettävä osoitukseksi yhtäältä tietynlaisesta epäröinnistä tulevaisuuden edessä, toisaalta vastuuntunnosta. Jokainen huoltovirkailija tietää hyvin, miten raskas, joskus suorastaan järkyttävä toimenpide esim, lapsen huostaanotto ts. lapsen erottaminen omasta kodistaan aina on.

 

Kunnallinen huoltotyö on siis kipeästi kaivannut todellisuuteen perustuvia tietoja siitä, millainen vaikutus esim. juuri tällä toimenpiteellä on ollut lasten elämässä. Tätä ei mitenkään muuta se, että tästä samaten kuin muistakaan toimenpiteistä ei meidän huoltojärjestelmässämme päätä paikallinen huoltovirkamies, vaan kunnallisista luottamusmiehistä kokoonpantu lautakunta. Viimekädessä kaikki kuitenkin riippuu huoltovirkailijasta, sillä hänen asiansa on saattaa asia vireille ja ellei hän sitä tee, ei sitä yleensä tee kukaan muukaan. Tässä eräs esimerkki siitä, miksi huollon kenttä on tarvinnut paikallistutkimusta.

 

Huoltotoimenpiteitten kohtalonomaisuus ja tulevaisuuteen kohdistuva epäröinti ei yleensä ole yhtä polttava silloin, kun on kyseessä aikuinen huollettava. Nähtävästi tästä syystä ei myöskään huollettavia koskevan tutkimuksen tarve ole tällä taholla ollut aivan yhtä kipeä. Joka tapauksessa aikuisia huollettavia koskevia tutkimuksia on saatu odottaa yllättävän kauan siitäkin huolimatta, että juuri tämä sosiaalihuollon als on kaikkein vanhin.

 

Vasta vuonna 1960 julkaisi Inghe Tukholman huollonsaajia koskevan otantatutkimuksen ja miltei samanaikaisesti suorittivat Friis, Warburg ym. Kööpenhaminassa samaa alaa koskevan tutkimuksen.

 

Meillä julkaisi tämän kirjoittaja vasta vuonna 1962 Vaasan huollonsaajia koskevan paikallistutkimuksen. Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi, että myöskin dosentti Faina Jyrkilä on julkaissut vuonna 1963 huollonsaajia koskevan sosiologisen tutkimuksen, joskaan se ei sanan varsinaisessa mielessä ole paikallistutkimus.

 

Paikallistutkimuksesta puhuttaessa muodostaisivat kokonaan oman lukunsa etenkin Yhdysvalloissa suositut ns. casestudyt, joista meillä on käytetty hieman kankeahkolta kuulostavaa nimitystä tapaustutkimukset. Nämä ovat oikeastaan tulleet käytäntöön caseworkin eli henkilökohtaisen huoltotyön soveltamisen yhteydessä.

 

Sinänsä tapaustutkimus perustuu yhteen tai useampaan tapausselostukseen,  huoltokertomukseen, jossa tarkoin merkitään muistiin keskustelut ym. tapahtumat huollon kestäessä ja jossa varsin usein on havaittavissa enemmän tai vähemmän silmiinpistävä psykoanalyyttinen vivahdus. Ne ovat ikäänkuin tietynlaisia hoitokertomuksia, joitten perusteella pyritään tutkimuksessa tekemään johtopäätöksiä huollettavasta ja henkilökohtaisen huollon edellytyksistä yleensä.

 

Tällaiset tutkimukset voivat luonnollisesti antaa merkittävää lisävalaistusta huollettavien ongelmiin, mutta huoltoa koskevien yleisten johtopäätösten teko näyttää olleen niitten perusteella vaikeahkoa tapausten harvalukuisuuden ja keskusteluissa esiintulleitten mitä erilaisimpien asenteitten ja näkökohtien vaikealuokitteisuuden takia.

 

Sosiaalihuollollinen paikallistutkimus voi luonnollisesti koskea mitä kunnallisen sosiaalihuollon ongelmia tahansa. Käsittääkseni kuitenkin ikäänkuin luonnostaan kuuluu sen tehtäviin ensisijaisesti perustietouden hankkiminen itse huollettavista, heidän ongelmistaan, huollettavuudestaan erilaisissa tapauksissa sekä vallan erityisesti eri huoltomenetelmien tehon mittaaminen niin pitkälle kuin se mahdollista on.

 

Äsken mainitsemiani varsinaisia tapaustutkimuksia ei meillä toistaiseksi ole julkaistu. Tähän mennessä julkaistut sosiaalihuollon paikallistutkimukset perustuvat laajahkojen paikallisaineistojen tilastolliseen analyysiin. Ne eivät ole pysähtyneet ainoastaan deskriptiiviseen, huollettavien tilaa selostavaan tutkimukseen, vaan eräissä tapauksissa edenneet vielä askelen pidemmälle pyrkiessään erilaisin vertailumenetelmin vastaamaan äärimmäisen monitahoiseen ja vaikeaan mutta ensiarvoisen tärkeään kysymykseen, onko tulos huoltotoimenpiteitten avulla ollut huonompi tai parempi kuin jos huoltoa ei olisi lainkaan annettu. Tämähän näkökohta ratkaisee lopultakin sen, onko huolto ylimalkaan ollut tarkoituksenmukainen.

 

Katson olevani mitä suurimmassa määrin jäävi arvioimaan tällaisen tutkimuksen tasoa ja tulosten arvoa. Totean ainoastaan, että sosiaalihuollon paikallistutkimuksellakin, kuten kaikella inhimillisellä toiminnalla, on omat vaikeutensa, omat etunsa ja omat varjopuolensa. Mainittakoon kuitenkin muutama sana siihen kohdistetusta arvostelusta.

 

Pääasiallinen epäily johtuu sen paikallisesta luonteesta. Toisin sanoen kysytään, voidaanko jollakin tietyllä paikkakunnalla saavutettuja tutkimustuloksia soveltaa maassa yleensä. Arvellaan, että väestön laatu ja rakenne, paikalliset olosuhteet, huoltotyön taso tällä paikkakunnalla jne. voivat poiketa muussa maassa vallitsevista ja siten aiheuttaa yleisessä käytössä virhemahdollisuuksia.

 

On luonnollista, että tutkijan on julkaisussaan mahdollisimman tarkoin selostettava ne olosuhteet, joitten vallitessa tutkimus on tehty. Olettaisin, että jo tämä auttaa tutkimuksen käyttäjää arvioimaan sen soveltuvuutta omissa olosuhteissaan ja oikaisemaan ainakin pahimmat erehtymisen mahdollisuudet. Ovathan lain määräämät huoltotyön muodot ja puitteet kuitenkin kaikkialla maassa samat.

 

Vaikka näin on, silti on myönnettävä, että kullakin paikkakunnalla saattaa olla erikoispiirteitä, jotka kenties vaikuttavat myös paikalliseen huoltotyöhön ja joita terävinkään tutkijan silmä ei voi huomata. Tällaisista ei siis toistaiseksi ole tietoa. Sellaisista voidaankin saada selko ainoastaan laajentamalla paikallistutkimusta erityyppisiin kuntiin, sillä muussa tapauksessa puhe niistä jää pelkäksi epävarmaksi arveluksi. Niinpä esim. maaseutukuntien huoltotyön tutkimus olisi varsin ajankohtainen asia.

 

Toinen epäily, joka joskus on myös lausuttu, on se että paikallistutkimus ei ehkä aina ole puolueeton vaan pyrkii kaunistelemaan tuloksia oman paikkakunnan hyväksi. Tähän on huomautettava, että aivan yksinkertaisissa kuvailevissa tutkimuksissa tämä onkin tietyin rajoituksin mahdollista. Henkilö, jolla on kokemusta tilastollisen tutkimuksen teossa, tietää kuitenkin hyvin, että tutkimusasetelman muodostuessa hiukankin komplisoidummaksi ja tavoitteitten monitahoisiksi, tällaiset mahdollisuudet häviävät nopeasti lähes olemattomiin.

 

Moniulotteisessa tutkimuksessa kaikki taulukot rakentuvat enemmän tai vähemmän toistensa varaan. Tuloksia ”kaunisteleva muotoilu” jossain taulukossa johtaa varsin pian suoranaiseen muotopuolisuuteen jossain siihen rakentuvassa taulukossa, josta alkaen sitten mikään ei enää täsmää. ”Muotoilua” harrastaneella tutkijalla on tuolloin edessään kaksi mahdollisuutta: aloittaa alusta koko taulukointi, joka on sangen vaivalloista, äärimmäistä tarkkuutta kysyvää ja suorastaan hermoille käypää työtä, taikka heittää koko tutkimuksensa paperikoriin.

 

Oikeastaan en edes ottanut tätä näkökohtaa esille aivan vakavassa mielessä. Luulisin, että henkilö, joka on vaivautunut hankkimaan sen mielestäni melkoisen ammattitaidon, jota tieteellinen tutkimus harjoittajaltaan vaatii, käsittää hyvin, ettei tieteellinen tutkimus ole mikään mainoskeino jonkin kunnan hyväksi.

 

Paikallistutkimuksen suurin ja painavin etu on epäilemättä se, että vain sen avulla päästään tutkittavien välittömään läheisyyteen. Tutkijan ei ole tarvis tyytyä ainoastaan enemmän tai vähemmän pinnallisiin virallisten tilastojen antamiin tietoihin tai etäältä suoritettuihin tiedusteluihin, joitten oikein ymmärretyksi tulemista tai vastausten huolellisuutta on vaikea kontrolloida, vaan hän pääsee henkilökohtaisesti käsiksi tutkittaviinsa ilman tarpeettoman monia välikäsiä.

 

Useita paikallisia viranomaisia ja paikallistuntemusta hyväkseen käyttäen hän voi muodostaa tietoaineksensa miltei rajattoman rikassisältöiseksi ja siten myös hänen tutkimuksensa tulokset voivat muodostua erittäin antoisiksi. Näin saadaan sosiaalihuollolle ensiarvoisen tärkeätä perustietoutta itse huollettavista ja heihin sovellettujen toimenpiteitten tuloksista.

 

Vaikka yleensä oltaneen sitä mieltä, että teoreettinen tutkimus ja käytäntö ovat kaukana toisistaan, ei näin tarvitse olla eikä meilläkään ole niin aina ollut. Esimerkkinä voisin mainita ajat hieman toistakymmentä vuotta sitten, jolloin meilläkin eräitten ulkomailta tulleitten virtausten mukaisesti tuomittiin jyrkästi kaikkinainen lasten laitoskasvatus lapsille erittäin vahingollisena. Näistä opeista tuli suoranainen sensaatio, jopa monet ajanvietejulkaisutkin ottivat asiakseen kirjoittaa sangen räikeässä ja varmassa sävyssä lastenkoteja ja lastenkotien henkilökuntaa vastaan. Seurauksena tästä oli suoranainen depressio lastenkotien henkilökunnan parissa jotapaitsi tämän julistuksen vaikutus lastenkotien lapsiin oli luonnollisesti mitä valitettavin.

 

Samoihin aikoihin meillä suoritetut paikallistutkimukset kuitenkin osoittivat, että tuo tuomitseva julistus meikäläiseen lastenkotilaitokseen sovellettuna oli liioiteltua ja perusteetontakin, ja niin häly vähitellen hälveni ja lastenkodit saivat taas hyvin ansaitsemansa työrauhan. Nähtiinhän, että lastenkotikasvatuksella saattoi eräissä tapauksissa olla jopa huomattavia etuja.

 

On muuten hämmästyttävää, etten sanoisi perisuomalaista ajattelutapaa siinä, että samalla kuin oikeutetustikin epäillään omassa maassa suoritettujen paikallistutkimusten soveltuvuutta maan muilla paikkakunnilla tutkimuskunnassa mahdollisesti esiintyvien paikallisten olosuhteitten erilaisuuden takia, samalla ollaan toisaalla rajattoman valmiit luottamaan kerrassaan vieraassa maassa ja vallan erilaisen järjestelmän vallitessa suoritettuihin paikallistutkimuksiin ja vieläpä sellaisiinkin, joissa aineisto on ollut oikeastaan luvattoman pieni ja tutkimusmetodikin paikoin onnahteleva.

 

Tietyin ja monin kohdin itsestään selvin rajoituksin voidaan paikallistutkimusten antamia tuloksia hyvin soveltaa oman maan kunnissa. Otaksun, että näin on jossain määrin tehtykin. Minun tarvinnee tuskin mainitakaan siitä, että juuri tutkimuskunta saa tutkimuksesta ensikäden edun, koska sillä tutkimuksessa on varsin vahva perusta niinhyvin huoltotoimenpiteilleen kuin huollon vastaiselle suunnittelullekin, kuten laitosten työnjaolle ja mitoitukselle, huoltonormien muodostamiselle jne.

 

Missä määrin näitä tuloksia kunnissa todella päästään soveltamaan, on kuitenkin vallan toinen asia. Olkoonpa kysymyksessä yksityinen huoltotoimenpide taikka jonkin huoltolaitoksen perustamishanke, päätäntävalta ei kuulu sosiaalihuollon ammattimiehille, vaan eri portaissa toimiville kunnallispoliittisin perustein valituille luottamusmiehille. On täysin ymmärrettävää, että nämä kokonaan muissa ammateissa toimivat henkilöt eivät ehdi eivätkä usein voikaan syventyä heille vieraan alan usein vaikeatajuiseen ja muutenkin raskaasti luettavaan teoreettiseen tutkimukseen.

 

Kunnallinen itsehallintomme on historian perinne, jota ei hevin järkytetä. Se on ollut sosiaalihuollossakin tervettä niin kauan kuin huoltotyömme periaatteet ovat perustuneet yksinomaan ns. terveeseen lautamiehen järkeen. Kuitenkin nykyajan ihminen näkee ympärillään ällistyttäviä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, joita tämä terve järki ei olisi milloinkaan voinut uskoa ja jotka riipaisevalla tavalla osoittavat, ettei maailma ole suinkaan niin yksinkertainen kuin miltä se näyttää. Omissa puitteissaan koskee sama myös sosiaalihuoltoa ja sitä kerrassaan omalaatuista ihmisainesta, jota se palvelee. Luottamusmiesjärjestelmä saattaa joissakin tapauksissa muodostua kehityksen esteeksi ja se tehnee sen sitä herkemmin mitä laajemmaksi ja hienojakoisemmaksi sosiaalihuollon paikallistutkimus ja siten sosiaalihuollon ammattitaito edistyy.

 

Onko sitten sosiaalihuollon paikallistutkimuksella yhä riittävästi edessään tutkimusaluetta, jotta sitä kannattaisi järjestelmällisesti kehittää? Sanoisin tähän oikopäätä, että tutkimusaiheet näyttävät toistaiseksi miltei rajattomilta, siksi vähän ja siksi kapealta alueelta olemme toistaiseksi paikallistutkimuksin saatavaa sosiaalihuollon perustietoutta hankkineet.

 

Sitäpaitsi tutkimus luo aina uusia ongelmia ja avaa näköaloja, joita siihen mennessä ei ole oivallettu ja jotka puolestaan jälleen kaipaavat tutkimusta jne. Toisaalta yhteiskunnallisten olojen kehitys yleensäkin antaa aiheen jatkuvaan sosiaalihuollon vaikutusten selvittelyyn.

 

Tässä yhteydessä on eräs näkökohta syytä vielä erikseen mainita, koska sitä harvoin tullaan ajatelleeksi. Laaja, asiantunteva ja huolellinen sosiaalihuollon paikallistutkimus antaa oikeastaan ainoan tyydyttävän mahdollisuuden uusien sosiaalihuollon menetelmien käyttökelpoisuuden arvioimiseen. Tällöin on näet mahdollista verrata uusin menetelmin saavutettuja tuloksia paikallistutkimusten osoittamiin, aikaisemmin menetelmin saavutettuihin. Paikallistutkimus voi siis luoda sosiaalihuollolle pohjan menetelmäkontrollia varten, jollainen sillä kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Ilman sitä liikutaan jatkuvasti pelkkien arvailujen ja itsestään selvinä pidettävien dogmien varassa.

 

On selvää, että maan sosiaalihuoltoa kokonaisuudessaan ei voida ohjata pelkästään paikallistutkimuksen avulla. Kaikki tutkimus on tarpeellista, mutta nimenomaan huollon kenttätyö tarvinnee yhä paikallistutkimuksin saatavaa tietoa. Parhaimmillaan se ei palvele ainoastaan sosiaalihuoltoa, vaan monet muutkin ihmisestä ja inhimillisestä yhteisöelämästä kiinnostuneet tieteenalat voivat siitä hyötyä.

 

 

Huoltaja 24/1963


Joulu huoltolassa

Tuhannet lähimmäisemme joutuvat viettämään joulua erilaisissa huoltolaitoksissa. Tällä kertaa kertovat huoltoloitten ja A-kotien johtajat siitä, miten niissäkin pyritään monin eri tavoin luomaan joulun henkeä laitoksissa hoidettavina olevien satojen miesten mieliin.

 

JÄRVENPAAN SOSIAALISAIRAALA

 

– Jouluvalmiatelut aloitetaan Järvenpään sosiaalisairaalassa jo joulukuun alkupäivinä, kertoi apulaisjohtaja Toivo Juntunen.

 

– Iltaisin kokoontuvat potilaat ja osa henkilökunnasta talkoihin, joissa syntyvät hennot himmelit, erilaiset koristeet, kynttilänjalat ja monet muut joulun ulkonaiset juhlistajat. Tämä yhteinen askartelu kääntää potilaiden ajatukset hiljalleen jouluun. Ohjelmia suunnitellaan ja harjoitellaan. Suuren juhlan lähestyessä potilasasunnot, oleskelutilat, ruokasali ja käytävät koristetaan luomaan joulutunnelmaa. Pihamaalle pystytetään suuri joulukuusi, joka valollaan julistaa ilosanomaa kaikille.

 

Jouluaattona käydään perinnäiseen tapaan saunassa, jonka jälkeen laitoksen johtokunta kiertää kaikki osastot toivottaen potilaille siunauksellista joulua. Potilaiden ja henkilökunnan yhteinen aattopäivällinen aloitetaan veisaamalla jouluvirsi. Sitten joku henkilökunnan lapsista lukee jouluevankeliumin. Laitoksen ylilääkärin lausuttua ajatuksia joulun merkityksestä istuudutaan kynttilöin valaistun juhlapöydän ääreen. Hartaista katseista voi havaita, että salissa vallitsee aito joulutunnelma. Jokainen on juhlamielellä.

 

Parin tunnin tauon jälkeen kokoonnutaan jälleen ruokasaliin aattoillan viettoon. Tilaisuudessa on pääasiallisesti potilaiden suorittamaa jouluaiheista ohjelmaa. Lauletaan joululauluja, juodaan kahvia ja herkutellaan tortuilla ja piparkakuilla. Joulupukki vierailee. Hedelmiä ja savukkeita on tarjolla pöydissä. Menneen vuoden kronikka luetaan, leikitään ja osallistutaan jouluaiheisiin kilpailuihin. Iloitaan, mutta jonkun silmään saattaa kohota kyynel, joka voi johtua koti-ikävästä tai jostakin muusta syystä.

 

Ensimmäisen joulupäivän viettoon kuuluu jumalanpalvelus, jonka pitävät seurakunnan papit ja kanttori. Joulupäivänä ei ole varsinaisesti muuta ohjelmaa. Monet katselevat televisiota, jotkut lueskelevat joululehtiä. Vieraita käy tavallista enemmän potilaita katsomassa. Entisiäkin potilaita tulee viettämään joulua laitokseen. Näistä vierailuista on sovittu etukäteen.

 

Tapaninpäivän illaksi on järjestetty ohjelmallinen illanvietto, joka koostuu musiikki-, laulu- ja lausuntaesityksistä sekä erilaisista kilpailuista. Tavallista juhlavampana ilmestyy toverikunnan lehti, joka luetaan kannesta kanteen. Tilaisuudessa on myös kahvitarjoilu joululeivonnaisineen. Tähän yhteiseen illanviettoon päättyy laitoksen joulunvietto, joka ei ehkä tarjoa kaikille potilaille sellaisia ulkonaisia puitteita, joihin he ovat tottuneet. Mutta kaikilla on kuitenkin mahdollisuus hiljentyä tutkimaan joulun rohkaisevaa evankeliumia. Joukossa on sellaisiakin, jotka pitkästä aikaa tuntevat todellista joulurauhaa sisimmässään.

 

KANKAANPÄÄN A-KOTI

– Noin kuukautta ennen joulua aletaan miettiä, millä tavalla joulu otetaan vastaan, kertoi Kankaanpään A-kodin johtaja 0. Surakka.

 

– Suunnittelua varten pidetään henkilökunnan kokous ja huollettavien sekä henkilökunnan yhteinen kokous. Eri keskusteluissa tuodaan lisäksi yksityisiä ideoita esille. On saatava valmiiksi aikataulu, sovittava työvuoroista, valmistettava jouluruoat ajoissa, mietittävä mistä saadaan joululahjat jne. Kaikki kysymykset ratkeavat vuorotellen. Toverikunta, joka jouluna muistaa johtokunnan jäseniä, alkaa työpajoissa valmistella joululahjoja. A-kodin taholta ruvetaan suorittamaan hankintoja. Eri liikkeet muistavat lahjoituksin A-kotia. Joulun odotukseen kuuluu myös paikallisen nuorisoseuran laulukuoron kanssa vietettävä yhteinen pikkujoulu, jolloin lauletaan joululauluja, syödään riisipuuroa ja solmitaan yhteyksiä laitoksesta ulospäin.

 

Jouluaaton aamupäivä on vielä kiireistä työtä. Viimeiset valmistelut, ruokien laittaminen, talon koristelu, siivoamiset ja kuusien hakeminen ovat käynnissä. Iltapäivällä elämä alkaa hiljentyä. Joulusauna on lämmitetty ja valmistelujen loputtua saunotaan. Illan suussa kokoonnutaan yhteiselle aterialle. Aivan kaikki eivät ole paikalla. Osa huollettavista on lähtenyt perheittensä pariin, samoin jotkut henkilökunnastakin. Pitkät, valkoisin liinoin, kynttilöin ja köynnöksin koristetut pöydät täyttyvät. Tapana on, että joku henkilökunnan lapsista lukee joulusanoman. Jouluateria alkaa. Keskustelu pöydässä kulkee verkkaisesti. Muistellaan aikaisempia jouluja. Jollekulle tulee mieleen sodan joulu, jollekin lapsuuden joulut. Joku kertoo joulusta, jonka vietti ulkona. Esille tulee jouluja, joita mielellään muistellaan, mutta myös sellaisia, joiden ei toivottaisi palaavan.

 

Aterian jälkeen saapuu joulupukki. Häntä on odotettu niin lasten kuin aikuisten mielissä. Ehkä ennen joulua on joku, jonka siteet omaisiin ja ystäviin ovat katkenneet, miettinyt, muistaako kukaan häntä jouluna, tuleeko joulusta yksinäinen. Sitä ei tapahtunut. Hänenkin nimellään varustettu paketti on löytynyt joulupukin kontista.

 

Joulupyhät jatkuvat pääasiassa keskustellen, laulaen, rentoutuen ja jouluruokia maistellen. Joulu A-kodissa ei rajoitu vain ihmisiin. Myös navetan puolella on joulu ja linnut ovat saaneet lyhteensä. Kaikki tämä ilmentää jouluun ja sen odotukseen liittyvää toisten muistamisen valmiutta ja hyvää tahtoa. Vaikka joulun ulkonaiset puitteet ovat monelle epätavalliset, niin joulun tuntu on syntynyt. Jopa niin, että joulutunnelma on joillekin aidointa, mitä he koskaan ovat kokeneet.

 

MIKKELIN A-KOTI

 

– Tästä taitaakin tulla pitkästä aikaa ”kuiva” joulu. Viimeiset joulut kohdallani ovatkin olleet melkoisen neste pitoisia.

 

– Minun taas on aina ollut pakko pysyä joulunpyhät kuivilla, kun jouluksi hankitut aineet on tullut käytettyä jo hyvissä ajoin etukäteen.

 

– Kyllä se on surkeaa, kun meikäläisillä sen ”litkun” täytyy aina olla kuvassa mukana olipa sitten kysymyksessä joulu tai juhannus, pyhä tai arki.

 

– Katos, se kuuluu taudinkuvaan, niinhän ne asiantuntijat väittävät.

 

– Mainitunlaiset keskustelut ovat tyypillisiä Mikkelin A-kodin potilaiden valrnistautuessa joulunviettoon, mainitsee kodin johtaja Aarne Kostamo.

 

– Ne kuvastavat voimakasta itsekritiikkiä, toivoa ja epätoivoa. Toistuvasti ajatukset palaavat eletyn elämän pariin – tekoihin ja tekemättä jättämisiin kiertyäkseen jälleen siihen, joka tämän kaiken on aiheuttanut ja joka on ollut oleellisinta elämässä viimeisten vuosien aikana.

 

Nyt – olemalla joulu laitoksessa – ikäänkuin yritetään hyvittää oma osuus aikaisempien joulunviettojen epäonnistumisiin. Se on kuin sanaton anteeksipyyntö . . . sovinto oman itsensä kanssa, jonka vaikutuksen toivotaan ulottuvan omaisiin, kanssaihmisiin, ympäristöön.

 

Joulusta ja sen vietosta puhutaan laitoksessakin jo viikkoja etukäteen. Tehdään aivankuin suunnitelmaa joulun varalle. ”Menetkö sinä lomalle jouluksi?” ”Lähettäisiköhän se vaimo paketin, jos jäisi jouluksi tänne…”

 

”Julkiseksi” juhlan valmistelut tulevat vasta aattoaamuna. Silloin alkaa kuumeinen touhu. Jokainen tietää tehtävänsä yhteisen juhlan hyväksi. Kuuset tuodaan sulamaan ja kiinnitetään jalustaansa. Saunan lämmittäjät pitävät huolta, että löylyä varmasti riittää. Koristellaan asunnot ja ruokasalit joululle ominaisin tunnuksin. Emännat ja ”hovimestarit” häärivät keittiössä kuumeisella kiireellä. Postilähetti kantaa postista viimeisiä paketteja ja kortteja.

Tulee iltapäivä. Joulurauha julistetaan.

 

Kaikki kiire lakkaa. Vielä viimeinen silmäys ja sitten otetaan puhdas pyykki kainaloon ja mennään joulusaunaan. Sieltä tultua kokoonnutaan kuulemaan mitä joulutervehdykselle tulleilla seurakunnan edustajilla on sanottavanaan valonjuhlan kynnyksellä. Teksti on ikivanha, mutta silti aina uutta: ”Nähdessään ihmiskunnan uupuvan syntiensä alle antoi jumala syntyä poikansa, josta oli tuleva meidän pelastajamme…”

 

Joulupäivälliselle kokoonnutaan illansuussa. Luetaan joulunsanoma ja mahdolliset laitokselle lähetetyt joulutervehdykset. Mitään kiirettä nyt ei ole. Keskustelu ei oikein suju – ollaan ikäänkuin poissaolevia. Ajatukset ovat jo aikoja sitten ryöstäytyneet toiseen maakuntaan, kotoisempaan ympäristöön, omaisten pariin. Yllättäen voi jokin potilas poistua ruokasalista, häipyä huomaamatta.

 

Ihmetellään  ”Mihin mies kesken syönnin”. Hänet tavataan asuinhuoneessaan vuoteenreunalle kyyristyneenä. Miehisen miehen hartiat vavahtelevat itkusta. Hän itkee hillittömästi vaimoa ja lapsia, jotka hänellä kerran ovat olleet, mutta joihin siteet ovat nyt auttamattomasti katkenneet. Hän tajuaa tilanteen ja osuutensa siihen. Vaimo oli ajallaan antanut valita hänen ja alkoholin välillä. Mies valitsi alkoholin. ”Nyt ei tullut edes joulukorttia”.

 

Illan mittaan suoritetaan erilaista ohjelmaa, katsotaan televisiota, siirrytään pikkuhiljaa kahviin ja jännätään pukin tuloa, mikä tähän saakka on tapahtunut vuorenvarmasti joka joulu. Laitos on pitänyt huolen siitä, että jokainen talon asukas saa joulupukilta paketin, niin ettei kukaan tuntisi jääneensä sivustakatsojan asemaan. Paljon on kuitenkin sellaisia potilaita, joille tämä laitoksen paketti jää ainoaksi. Se riittää heille joulun ulkonaisena tunnuksena. Usea heistä odottaa joululta suurempaa ihmettä, mikä purkautuu hiljaiseen huokaukseen: ”Jumala, omat voimamme eivät riitä. Palauta Sinä meidät terveyteen”.

 

TYYNELÄN A-KOTI

 

– Jo useita viikkoja ennen joulun tuloa tunnetaan juhlan lähestyminen Tyynelässä. A-koti on täynnä asukkaita, kaikki hoitopaikat ovat varatut. Monesta kodista ympäri Suomea on isä tai poika lähtenyt apua etsimään vaikeaan sairauteensa. Ratkaisu ongelmiin olisi löydettävä, näin ei voi elämä enää jatkua. Sairaus ei katso ajankohtaa A-kotiin tulolle. Osa huollettavista valmistelee kotilomalle lähtöä, mutta suurin osa miehistä viettää joulunsa täällä Tyynelässä, kertoo Tyynelän A-kodin johtaja Tapio Elomaa.

 

– Kaikki ottavat innostuneina osaa juhlan valmisteluihin. Joulukuuset ilmestyvät aattona huoneisiin, joululiinat ja muut joulukoristeet saavat oman paikkansa. Jo aamusta varhain on sauna ollut lämpiämässä rannalla. Saunominen suoritetaan hyvissä ajoin iltapäivällä, jotta kaikki ennättävät yhteistä A-kodin jouluaatto-iltaa viettämään. Kun ilta alkaa hämärtää, syttyvät kynttilät ja A-kodin koko perheväki kokoontuu yhteen.

 

”Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan Maan kansoille nyt tulevan. Herramme Kristus teille nyt On tänään tänne syntynyt. Ja tää on teille merkiksi: Seimessä lapsi makaapi.”

 

Nämä tutut säkeet kaikuvat voimakkaina yhteistä joulujuhlaa aloittaessamme. Tämän jälkeen kodin johtaja lukee tutun jouluevankeliumin, minkä jälkeen yhdymmme jouluvirren viimeiseen säkeeseen.

 

Hiljennymme joulun Herralta pyytämään kodeillemme, kaikille rakkaille omaisillemme lähellä ja kaukana, niinkuin itsellemmekin Tyynelän kodissa siunattua joulujuhlaa. Yhteisen juhla-aterian jälkeen on pieni väliaika, kunnes taas kokoonnumme yhteen aattoiltaa viettämään. Kaikki ovat mukana, myös henkilökuntaan kuuluvien lapset ovat omalta osaltaan jouluiloa tuomassa. Monet tutut joululaulut tuovat mieleen menneitä jouluja ja muistot kulkeutuvat aina kodissa vietettyihin lapsuusajan jouluihin saakka. Joulupukki on käynyt meitä runsaine lahjoineen tervehtimässä. Vähitellen kynttilät kuusessa sammuvat ja kukin poistuu omaan soppeensa toivotellen toinen toiselleen rauhallista joulujuhlaa. Ennen hajaantumista kaikuu vielä yhdessä laulettu kaunis joululaulu ”En etsi valtaa, loistoa En kaipaa kultaakaan, Mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan….”

 

Jouluaamuna varhain sonnustautuu osa A-kodin asukkaista joulukirkkoon. Osa kuuntelee joulusanomaa radiosta tai on hiljentynyt yksin mietteisiinsä. Joulupyhät ovat A-kodissa hiljaiset ja rauhalliset.

 

Uskon, että moni muistelee täällä viettämäänsä joulua jälkeenkinpäin. Toivottavasti Tyynelän joulu on voinut olla tuomassa täällä jouluansa viettäneille miehille jotain, mikä on kannustamassa eteenpäin ja ylöspäin.

 

 

PERNIÖN HUOLTOLA

 

– Laitoksemme joulunvietosta on ennättänyt muodostua jo perinne vuodesta toiseen uusiutuvine tapoineen, kertoilee Perniön huoltolan johtaja H. Valutie.

 

– Aattopäivä alkaa tavalliseen tapaan mutta töihin ei lähdetä muualle kuin laitoksen toiminnan kannalta välttämättömiin töihin ja yleiseen koko laitosalueen käsittävään siivoukseen. Työt saatetaan loppuun klo 11 mennessä jolloin syödään aamiainen. Tämän jälkeen huollettavat vaihtavat puhtaan pyykin ja saunominen alkaa klo 12.00 jatkuen klo 16.00.

 

Kahden ja puolen tunnin väliajan jälkeen klo 18.30 alkaa jouluillallinen. Tähän illalliseen on koko henkilökunnalla mahdollisuus osallistua ja henkilökunta onkin hyvin monilukuisena ollut läsnä laitoksen jouluaterialla. Nimenomaan lasten mukanaolo tuo monelle huollettavalle oikeata joulun tuntua. Ennen ruokaan pääsyä veisataan yhdessä jouluvirsi ja luetaan jouluevankeliumi, jonka tavallisesti lukee henkilökunnan vanhin. Ennen ateriaa laitoksen johtaja esittää joulutervehdyksensä henkilökunnalle ja huollettaville.

 

Aterialla on lipeäkalaa, kinkkua ja riisipuuroa kuten jouluna on tapana. Syöntitouhussa kuluu aikaa n. 11/2 tuntia, minkä jälkeen siirrytään ”kevyempään” ohjelmaan. Yhteislaulujen ja yksityisten esitysten vuorotellessa on päästy niin pitkälle että kahvi tuodaan sisään. Laitoksen yhtye soittelee joululauiuja ja muutakin mukavaa, klassillista musiikkia unohtamatta. Lopuksi juodaan yhteinen kahvi ja kaikki palaavat koteihinsa ja asuntoihinsa viettämään lopun jouluillasta kuka yksin kuka toveri- tai ystäväpiirissä. Hiljaisuus alkaa laitospuolella klo 24.00.

 

Joulupäivän ohjelma vaihtelee sen mukaan onko joulupäivän jumalanpalvelus tapahtunut laitoksessa vai onko menty joulukirkkoon. Mikäli on käyty pitäjän kirkossa on aamukahvi juotu kirkosta kotiuduttua. Kotona pidettävä jumalanpalvelus on pidetty yleensä päivällä noin klo 13.00 ja joulupäivän ateria syöty sen jälkeen. Joulupäivänä ei laitoksessa ole mitään muuta ohjelmaa.

 

Tapaninpäivän iltana on koko laitoksen suuri juhla, jonka ohjelman huollettavat ja henkilökunta ovat yhdessä koonneet. Juhlan lopuksi on ”pistetty jalalla koreasti”, kun meillä on yleensä silloin huollettavillakin vieraita ja naisväkeä riittävästi kaikkien lattialle pääsemiseksi. Pyhien vietto loppuu klo 24.00 minkä jälkeen laitos palaa tavalliseen arkielämään.

 

Talven sydän on laitoselämän kohdalla niitä harvoja kohokohtia, joihin kaikki laitoksen piirissä työskentelevät ovat ottaneet osaa varauksettomasti. Silloin todella tuntee joulun hyvän sanoman vaikutuksen ihmisiin.

 

RIDASJÄRVEN HUOLTOLA

 

– Joulunvietto laitoksessa noudattaa perinteellisiä kotoisia tapoja, mainitsi johtaja A. Vuoristo.

 

– Juhlasalia ja osastojen auloja koristavat joulukuuset kynttilöineen ja hopealankoineen. Moni on tuonut pienen kuusen myös omaan huoneeseensa ja saattaa huoneissa olla runsaasti muutakin jouluaiheista itsekunkin maun ja kekseliäisyyden mukaan.

 

Aattopäivän hämärtäessä alkaa talo rauhoittua juhlan viettoon. Huoneet ja yhteiset tilat loistavat puhtauttaan, on käyty joulusaunassa, on pantu puhdasta päälle. Lomalaiset ovat lähteneet ja kuusentuoksu leviää huoneisiin. Keittiön puolella jatkuu korkeapaine, sillä kello seitsemäntoista nautitaan yhteinen jouluillallinen kinkkuineen, joulupuuroineen ja muine tuttuine jouluherkkuineen. Joulupukkikaan ei unohda laitosta, sillä joulupöytään on ilmestynyt jokaiselle hedelmiä ja makeisia. Monena päivänä on tullut aika röykkiöt joulupaketteja kotoa, sukulaisilta, tuttavilta ja järjestöiltä. Joulutavaraa on myös ollut saatavissa kanttiinista, jonka varastot ovat olleet runsaimmillaan joulunaluspäivinä.

 

Myöhemmin aattoiltana, kun astiat on pesty, lehmät lypsetty ja loputkin arkiset askareet saatettu päätökseen, kokoonnutaan juhlasaliin henkilökunnan ja huollettavien yhteiseen aattoillan viettoon. Emännät ovat varanneet tuoksuvat joulukahvit torttuineen, kakkuineen ja pikkuleipineen. Huollettavat ovat keskuudessaan valmistaneet jouluaiheisen ohjelman, joka samoin kuin yhdessä laulettavat vanhat tutut joululaulut johtavat ajatukset laitoksen seinien ulkopuolelle, ehkä lapsuusajan jouluihin, ehkä kotiin omaisten luo. Seurakunnan pappi vierailee tilaisuudessa palauttaen mieleen joulun sanoman ja jouluvirsi viriää välittömänä ja juhlavana päättäen koruttoman, mieliä herkistävän tilaisuuden.

 

Loppuilta puoleen yöhön saakka ja ensimmäinen joulupäiväkin sujuu radion ja television jouluohjelmien, joulujulkaisujen, kirjojen ja seurustelun parissa. Tapaninpäivänä vietetään yhteinen jumalanpalvelus. Tällöin myös omaisia ja tuttavia pistäytyy laitoksessa tervehdyskäynnillä jouluisine tuomisineen.

 

Laitoksen joulu vaihtuu vähitellen arkiseen hyörinään, joulu, joka ehkä on kovin toisenlainen kuin mihin moni on tottunut tai mitä hän on toivonut, mutta joka kuitenkin on tuonut mukanaan hiukan sitä, mitä kutsutaan joulun hengeksi.

 

TERVALAMMEN HUOLTOLA

 

– Joululla on juhlistava ja herkistävä vaikutus ihmisten mieleen kaikkialla, ja jo useita viikkoja ennen joulua huomaa työlaitoksessa kävijäkin, että tännekin on joulu tulossa, jopa suurella puuhalla ja kiireellä, mainitsi Tervalammen työlaitoksen yhteydessä toimivan huoltolan apulaisjohtaja Arvo Laukas

 

– Ne miehet, jotka vielä muistelevat kotiväkeään, puuhailevat valmistaen suurella innolla joululahjoja pienimmilleen ja suurillekin. Leikkiautoja, puuhevosia, lumilapioita, keinutuoleja valmistuu runsaasti, jopa kauniita käsityölipastoja tai huonekalujakin. Kasvihuoneet ovat täpötäynnä tulppaaneja, hyasintteja, syklaameja, tasetteja, freesioita. Kukkakoreja on kuukausikaupalla valmistettu joulua varten.

 

Keittiössä emäntä mietiskelee jouluillan ”menuta”. Kinkut ovat suolapytyssä odottamassa suursyömäreitä. Ja laitoksen jouluateria saavuttaa aina suursyömäreittenkin täydellisen hyväksymisen. Tuskinpa monenkaan kodissa joulutarjoilu olisi likikään tämän vertaista. Kuusin, kukin ja kynttilöin koristetussa salissa veisataan aattoiltana jouluvirsi ja jouluevankeliumin lukee milloin karkea miesääni, milloin hento lapsiääni. Ohjelmassa on ehkä musiikkia, jouluruno ja paljon joululauluja jättiläismäisten joulutorttujen ja kakkupalojen kera tarjotun kahvin aikana.

 

Lopuksi saapuu aina joulupukki, joka ei erottele tuhmia poikia kilteistä, vaan jakaa jokaiselle joulupaketin kahvipurkkeineen ja tupakkalaatikoineen. Kotoa on paketteja saapunut useimmille jo aattoaamuna niin paljon, että niitä on varta vasten pitänyt autolla hakea postista moneenkin otteeseen. Joulukortteja ja joulukirjeitä saapuu aina aivan satoja.

 

Perheettömät miehet tuskin kaipaavat täältä työlaitoksen ja huoltolan joulutunnelmaisesta ympäristöstä mihinkään muualle. Jotkut perheelliset anovat joululomaa päästäkseen aattoillaksi ja joulupäiväksi kotiinsa.

 

Joulupaivän aamuna pitäjän kirkkoherra saapuu pitämään joulujumalanpalveluksen laitoksessa ja senjälkeen juodaan kirkkokahvit. Iltapuoli kulutetaan lepäilemällä, keittelemällä kahvia omissa pikku pannuissa ja herkuttelemalla joulupakettien sisällöllä. Katsellaan televisiota, kirjastoon jouluksi saapuneita uusia kirjoja luetaan, radiosta kuunnellaan musiikkia ja seurustellaan. Tapanina alkavat linja-autot taas kulkea ja silloin saapuu omaisia vieraskäynneille toivottamaan hyvää joulua ja tuomaan vielä lahjoja.