Huoltaja 1953

Huoltaja 24/1953


Ihmisarvo

Urpo Harva

Kysymys ihmisarvosta on erinomaisen vaikea. Se kuuluu niihin ”viimeisiin kysymyksiin”, joihin emme luultavasti milloinkaan voi saada täydellistä vastausta. Ihmisarvoa koskevan kysymyksen vaikeus johtuu toisaalta siitä, että ihminen on meille selittämätön arvoitus, toisaalta arvo-käsitteen hämäryydestä.

Mihin perustuu ihmisen arvo eli mikä tekee ihmisen arvokkaaksi? Albert Schweitzer, jonka nimi meillä Suomessakin on viime aikoina tullut yleiseen tietoisuuteen, opettaa, että kaikella elämällä on arvoa. Tähän perustuva elämän kunnioitus sen kaikissa muodoissa on hänen etiikkansa perustana. Tästä käsityksestä voisi sanoa, että se on luonteeltaan enemmän intialainen kuin kristillinen.

Intialaiset uskonnot ja filosofiset opit ovat julistaneet kaiken elämän, myös vaarallisissa ja inhoittavissa eläimissä esiintyvän, arvoa. Tämä oppi ei kuitenkaan ole mitenkään epäkristillinen, vaikka kristinusko ei olekaan kovin paljon puhunut esim. eläinten arvosta. Epäkristilliseksi tämmöinen oppi tulisi vasta sitten, jos kaikkea elämää pidettäisiin yhtä arvokkaana. Mutta näin Schweitzer ei suinkaan tee. Ihminen saa tuhota elämää, jos se on hänen oman elämänsä kannalta tarpeellista. Mutta hän ei saa hävittää mitään elämää turhan tähden. Seuraava esimerkki osoittaa sattuvasti, miten Schweitzer tästä asiasta ajattelee.

Ihminen saa niittää kukkeata heinää karjansa ravinnoksi, mutta jos hän heinäkuormaa kotiin ajaessaan katkaisee tienohesta kukan hypistelläkseen sitä sormissaan pelkästään aikansa kuluksi, hän tekee väärin: hän on tuhonnut elävän olennon turhan tähden. Kaikella elämällä on arvoa, mutta ihmisellä on korkeampi arvo kuin kasveilla ja eläimillä.

Tämä johtaa meidän kysymykseen: onko ihminen korkein arvo? Saako ihmisen uhrata jonkin muun arvon hyväksi ja näin tunnustaa ihmistä korkeampi arvo? Ihmisiä on uhrattu toisinaan jumalille, mutta tämä on kristinuskon kannalta kauhistuttavaa pakanuutta. Kristinusko ei tuomitse ihmisuhreja siitä syytä, että ne toimitetaan epäjumalille, vaan periaatteessa. On mahdoton ajatus, että ihminen voitaisiin uhrata kristinuskon Jumalalle. Tämä ei johdu siitä, että ihminen olisi korkeampi arvo kuin Jumala, vaan siitä, että ihmisen ja Jumalan välillä on syvä harmonia. Ihminen on Jumalan oma luomus, jota hän rastaa. Hän on Jumalan kuva, ja siksi on mahdotonta, että Jumala vaatisi ihmisen alentamista uhriteuraaksi.

Mihin sitten perustuu ihmisen korkeampi arvo muihin elollisiin olentoihin verrattuna? Jo vuosituhansia on ajateltu, että ihmisen arvo ei perustu hänen ruumiiseensa. Esim. Platonillese oli mahdoton ajatus jo sen takia, että ruumis on häviävää, kun taas kaikki arvokas on ikuista. Hän pitikin ruumista vain vankilana, johon sielu, ihmisen arvokas osa, on teljetty.

Kristinusko pitää ruumista pyhän hengen temppelinä ja opettaa ruumiin ylösnousemista. Se antaa siis ihmisen ruumiille suuren arvon. Mutta sen arvo on kuitenkin pienempi kuin sielun. Minä saan ja minun tuleekin tietyissä tapauksissa uhrata ruumiini; esim. marttyyrit menettelivät näin. ”Sielun pelastaminen” on verrattomasti korkeampi asia kuin ruumiin säästäminen.

Jos erotamme ihmisessä kolme osaa, ruumiin, sielun ja hengen, näyttää siltä, että ihmisen varsinainen arvo voi perustua vain henkeen. Sillä eläimilläkin voidaan olettaa olevan sielu, ainakin korkeammilla eläimillä, kuten koiralla, mutta silti emme pidä koiraa ihmisen arvoisena. Sielu voi myös sairastua kuten ruumiskin, mutta emme katso, että sairaus hävittäisi ihmisarvon. Me myönnämme ihmisarvon yhtä hyvin mielisairaalle kuin keuhkotautiselle.

Mitä sitten on henki, johon ihmisarvo näyttää perustuvan? Antiikki ajatteli yleisesti, että henki on olennaisesti järkeä. Järki tekee ihmisen varsinaisesti ihmiseksi, ja siihen hänen arvonsa perustuu. Antiikissa ei ollut harvinainen sellainen ajatus, että järki on jumalallista. Kristinusko sisältääkin mahdollisimman selvästi sen ajatuksen, että ihminen on jumalinen olento; hän on Jumalan kuva. Siihen perustuu ihmisen arvo. Jumalan kuva on ihmisessä häviämättömästi; tätä on korostanut varsinkin katolinen oppi ihmisestä. Synti ei voi täydellisesti pyyhkiä pois ihmisessä olevaa jumalallista; langennut ihminenkin pysyy Jumalan kuvana.

Erik Ahlmanin äsken julkaistussa teoksessa ”Ihmisen probleemi” tapaamme samantapaisen ajatuksen. Hän opettaa, että ihmisen moraalista tahtoa, jota hän pitää ihmisen varsinaisena ydinosana, ei mikään sairaus voi vahingoittaa. Hän opettaa myös, että kukaan ihminen ei ole täysin paha. Hän ei kuitenkaan lähemmin pohdi tämän ajatuksen suhdetta vapauden ongelmaan. Kenties hänen kantansa on, että ihmisen vapaus ei ole niin täydellinen, että hän voisi tahtoa absoluuttista pahaa.

Tässä me lähestymmekin erästä ajankohtaista ihmisarvoa koskevaa kiistakysymystä, nim. pahan tahdon suhdetta ihmisarvoon. Olemme länsimaisen kulttuurin piirissä päässeet suureen yksimielisyyteen siinä suhteessa, että ruumiillinen ja sielullinen sairaus eivät voi hävittää ihmisarvoa, ja siksi tahdomme hoitaa ja vaalia sekä ruumiillisesti että sielullisesti sairaita parhaan tahtomme mukaan. Mutta moraalisen vajavaisuuden kohdalla emme ole niin yksimielisiä. Esim. sanomalehtien yleisissä osastoissa on esitetty aivan viime aikoina ajatuksia, että murhaaja on peto, ts. jos ihminen moraalisessa suhteessa lankeaa kyllin syvälle, hän lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu eläimeksi. Siitä, mitä edellä olen sanonut, käy ilmi, että tällainen ajatus on syvästi epäkristillinen.

Ihmisellä ei ole sellaista absoluuttista valtaa, että hän voisi hävittää itsestään tyystin Jumalan kuvan ja täten ihmisarvonsa perustan eli ts. ihmisen osana on olla juuri ihminen eikä hän voi tahdollaan muuttaa itseään sen paremmin Jumalaksi kuin eläimeksikään. En tahdo tässä ruveta tutkimaan, onko kuolemanrangaistus sinänsä ihmisarvon vastainen, mutta jos tätä rangaistusta perustellaan sanomalla, että rangaistava on peto, jonka saa tappaa samoinkuin suden, se on varmasti syvästi epäkristillinen. Kuolemanrangaistus ei tule ihmisarvon mukaiseksi myöskään sillä, että sen toimeenpanoa vaaditaan siksi, että se olisi muille peloitukseksi. Tällöin kuolemanrangaistusta ei toimeenpantaisi rikollisen itsensä takia, vaan muiden ihmisten takia, ja tämä on selvästi ihmisen kohtelemista välineenä eikä päämääränä sinänsä, ja siis sen maksiimin loukkaamista, jonka avulla Kant määritteli ihmisarvon. Kuolemanrangaistus ei tällöin periaatteessa poikkea vähääkään siitä menettelystä, että ammumme variksia mansikkamaan peläteiksi.

On olemassa eräs hirvittävä historia, johon on syytä tutustua kuolemanrangaistuksen ihmisarvon mukaisuutta ajateltaessa. Tämä historia on kertomus niistä suunnattoman monilukuisista tapauksista, joissa ihmissuku on kätensä tahrannut käsitellessään sairaita moraalisesti langenneina, esim. mielipuolia pirun valtaan antautuneina. Kuka ihminen, joka pysähtyy miettimään nykyisen tieteen ihmisestä paljastamien tosiasioiden edessä, rohkeneekaan väittää tietävänsä, mitä tulevaisuudessa tullaan pitämään rikollisuutena ja mitä sairautena? Niiden välistä rajaa ei kenties milloinkaan opita vetämään selvästi, sillä näyttää siltä, että eräät mielisairaudet johtuvat ainakin osaksi moraalisesta rikkomuksesta, kuten moraaliset rikkomukset näyttävät usein johtuvan biologisista sairauksista.

Kysymys ihmisarvosta johtaa lopulta perin hämärille alueille, ja siksi ihmisarvo onkin viime kädessä uskon asia. Kenties jokaisen oman ihmisarvon kannalta on parempi, että hän kaikesta huolimatta uskoo ihmisarvoon sellaisenkin ihmisen kohdalla, jolla ei enää mitään arvoa näytä olevan, ja kenties tämä on myös parempi ihmisyhteiskunnan kannalta, sillä vähäisemmältä tuntuu se erehdys, että kohtelisimme ihmisen arvoisena olentoa, jolla tätä arvoa ei olekaan, kuin että kohtelisimme arvottomana sellaista olentoa, jolla sittenkin saattaa olla sama ihmisarvo kuin itsellämmekin.