Huoltaja 1951

Huoltaja 13–14/1951


 

Näkökohtia mielisairaitten hoidosta kunnalliskodeissa

Gurli Särkilahti

Mielisairaanhoito, etenkin akuuttien mielisairauksien hoito, on viime vuosikymmeninä kokenut perinpohjaisia muutoksia. Myös kroonisten mielisairaitten hoidossa, joihin eivät uudet, aktiivisemmat hoitokeinot enää tepsi, muuttuneet katsantotavat alkavat yhä enemmän vaikuttaa.

On keskusteltu siitä, onko ylipäänsä sopivaa yhdistää rauhallisten, kroonisten mielisairaitten hoitoa kunnalliskotihoidon puitteisiin, vaikkapa tämä tapahtuisikin erillisissä mielisairasosastoissa erillään toisista hoitorakennuksista. Tulevaisuudenpyrkimykset tähtäävät siihen, että muutamat kunnat yhteisesti ylläpitäisivät erillisiä hoitokoteja sellaisia kroonisia mielisairaita varten, jotka eivät enää tarvitse varsinaista kallista mielisairaalahoitoa.

Nämä ovat kuitenkin vasta tulevaisuudensuunnitelmia, joiden toteuttamiseen suuremmassa mittakaavassa vielä voi kulua aikaa, ja sen takia on nykyhetkellä koetettava saada mielisairaanhoito kunnalliskodeissamme järjestetyksi niin tarkoituksenmukaisesti kuin mahdollista ja koetettava poistaa ne monet puutteellisuudet, joita tässä suhteessa usein tavataan.

Ensimmäinen tyydyttävän hoidon edellytys on luonnollisesti, että on riittävä ja koulutettu hoitohenkilökunta näillä hoito-osastoilla. Monet niistä mielisairaanhoidon puutteellisuuksista joita voi todeta meidän kunnalliskodeissamme, johtuvatkin ehkä ensisijaisesti henkilökunnan sekä nimenomaan koulutetun henkilökunnan puutteesta.

Nykyään, kun koulutettuja mielisairaanhoitajia ja -hoitajattaria lienee riittävästi, ei olekaan syytä ottaa muuta kuin koulutettua hoitohenkilökuntaa näille osastoille.

Perinpohjainen muutos mielisairaanhoidossa entisaikojen mielisairaitten käsittelyyn verraten on ehkä se, että nykyään heitä pidetään sairaina, usein onnettomina ihmisinä, eikä ainoastaan ”hulIuina”, joita täytyy eristää ja säilyttää niin, että heistä on vaivaa mahdollisimman vähän. Ei enää riitä, että näille kunnalliskotien parantumattomille mielisairaille annetaan vain tarpeellinen fyysillinen hoito – asunto, ruokaa, vaatteita ym. He tarvitsevat myös mielenkiintoa ja erikoisten omituisuuksiensa ymmärtämystä.

Meidän aikanamme on yleisessä terveydenhoidossa kiinnitetty mitä suurinta huomiota raittiin ilman, ulkoilun ja liikunnan merkitykseen. Kaikissa terveystaloissa ja neuvoloissa teroitetaan äideille, kuinka tärkeää on, että lapset saavat olla tarpeeksi paljon ulkona. Myös aikuiset, etenkin ne, joilla on istuvaa sisätyötä, tietävät yleensä antaa arvoa sille terveydenlähteelle, mitä ulkoilu ja liikunta ulkoilmassa merkitsevät vuodenajoista ja säästä riippumatta.

Mutta mitenkä on tässä suhteessa usein mielisairasosastojen potilaitten laita, etenkin syksyllä ja talvella? Missä määrin heille annetaan tilaisuutta ulkoiluun, lukuunottamatta niitä, jotka ovat säännöllisessä ulkotyössä maatilalla?

Useitten mielisairasosastojen yhteydessä on kylläkin kävelypihoja, jotka monin paikoin valitettavasti vielä ovat hylättäviä, rumia, ahtaita aitauksia ilman minkäänlaista näköalaa ympäristöön. Mutta talvella nämä ovat usein koskemattoman lumen peittämiä, mikä osoittaa, etteivät potilaat ole saaneet astua edes jalallaan sinne.

Selvää on, että olisi paljon parempi, jos sellaisia aitauksia ei tarvitsisi käyttää talvella eikä kesälläkään, vaan potilaat saisivat enemmän tai vähemmän vapaasti liikkua kunnalliskodin alueella. Mutta tällaista tapahtunee vieläkin harvemmin. Pidetään yksinkertaisempana antaa näitten potilaitten istua kyyköttää tylsinä ja välinpitämättöminä jossain enemmän tai vähemmän – usein vähemmän kodikkaitten päivähuoneitten nurkissa tai seinämillä.

Suureksi osaksi tämä johtuu varmasti siitä, että niinkuin aikaisemmin on mainittu, henkilökuntaa usein on riittämättömästi. Se ei ehdi eikä jaksa suorittaa muuta kuin kaikkein välttämättömimmän. Kuitenkin varmasti työ ajan mittaan helpottuisi ja tulisi psyykillisesti vähemmän rasittavaksi hoitajattarille jos potilaat saisivat enemmän tilaisuutta liikuntaan ja ulkoiluun. Sellainen jokapäiväinen ulkonaolo on myös nykyaikaisen käsityksen mukaan luettava potilaitten välttämättömään fyysilliseen hoitoon kuuluvaksi.

Akuuttisten mielisairaustapausten uusimpien hoitomuotojen ohella, kuten sähköshokki- ja insuliinihoito, pidetään edelleen työterapiaa hyvin tärkeänä hoitomuotona. Etenkin kroonisissa, parantumattomissa tapauksissa se on ehkä kaikkein tärkein hoitokeino. Varmasti tämä on voitu todetakin niillä mielisairasosastoilla, joilla on järjestetty sopivaa työtä potilaille, toisille maanviljelys- tai puutarhatöitä, toisille käsitöitä tai muuta sisätyötä.

Kaikesta rajoittuneisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen lakia – potilaat usein tuntevat itsensä erinomaisen tärkeiksi ja hyödyllisiksi työntekijöiksi laitoksessa ja ovat tyytyväisempiä ja rauhallisempia osastolla, kun he saavat tavalla tai toisella osallistua sen töihin. Valitettavasti on monia mielisairasosastoja, joilla useimmat potilaat istuvat aivan toimettomina ja yhä enemmän tylsistyneinä päivästä päivään nurkassaan tai, mikä vielä pahempaa, suljettuina kalseaan koppiin ilman mitään tekemisen mahdollisuutta.

Toisinaan he taas levottomina vaeltavat ympäriinsä osastoilla voimatta sopivasti purkaa toiminnanhaluaan. Sellaisen täydellisen toimettomuuden, usein hyvin ikävillä ja alkeellisilla mielisairasosastoilla, täytyy vähitellen vaikuttaa lohduttomasti ja masentavasti vaikkapa olisi sielullisesti aivan tervekin ihminen kysymyksessä.

Meidän olisi vähitellen pitänyt mielisairaanhoidossa, myös mitä kroonisiin, parantumattomiin mielisairaisiin tulee, päästä siihen, ettei heitä enää käsiteltäisi kuin eläimiä häkissä, vaan kuten onnettomia, apuatarvitsevia kanssaihmisiä, joilla on suurin piirtein samat tarpeet kuin meilläkin.

Laitosten johtajattarien viime kokouksessa Helsingissä eräs kunnalliskodin johtajatar käytti hyvin mieleenpainuneen puheenvuoron, jonka tässä yhteydessä voisi ottaa esille. Hän huomautti, ettei riitä se että johtajatar tilanhoitajan kanssa sopii vain mielisairaitten tai vajaamielisten sijoittamisesta ja käyttämisestä maatilan töihin.

Koska tilanhoitajalla harvoin on minkäänlaista mielisairaanhoitokoulutusta eikä hänellä aina ole ymmärtämystä mielisairaita kohtaan ja tarpeeksi kärsivällisyyttä heidän käsittelyssään ja kun pienillä mielisairasosastoilla useinkaan ei ole mieshoitajaa, joka kävisi potilaitten mukana ulkotöissä, voi toisinaan sattua, että näitä potilaita, jotka eivät itse osaa pitää puoliaan, ylirasitetaan tai he saavat osakseen pilkallisen tai muuten sopimattoman kohtelun muitten maatyömiesten taholta. Näissä tapauksissa on johtajattaren asiana olla selvillä potilaitten olosuhteista ulkotöissäkin ja koettaa tasoittaa niitä vaikeuksia, jotka tässä voivat esiintyä.

Kuten aikaisemmin jo on mainittu, on varmasti helpompi ratkaista monet vaikeudet ja ongelmat, jotka mielisairaitten hoito kunnalliskodeissa aiheuttaa, jos nämä potilaat hoidettaisiin vähän suuremmissa, muutamien kuntien yhteisissä mielisairaskodeissa. Sekä hoitohenkilökuntakysymys että potilaitten työterapia esimerkiksi voitaisiin näissä järjestää helpommin kuin pienissä, eristetyissä mielisairasosastoissa.

Mutta ennenkuin olemme päässeet niin pitkälle kuntien kroonisten mielisairaitten hoidossa, on koetettava tehdä kaikki voitava myös nykyisissä, usein puutteellisissa kehyksissä. Ja hyvällä tahdolla ja todellisella ymmärtämyksellä voidaan varmasti aikaansaada paljon nykyisissä oloissakin.

Gurli Särkilahti toimi sosiaaliministeriön tarkastavana lääkärinä.