Huoltaja 1940

Huoltaja 24/1940


Verneri Louhivuori:

Päämäärämme

On sanottu, että vanha aika oli aikaa ilman rakkautta. Tästä arvostelusta saatetaan kyllä tinkiä. Onhan toki siihenkin aikaan ollut myötäsyntyistä rakkautta kodin piirissä ja ystävysten kesken. Varmaan silloinkin tavattiin »hyviä ihmisiä». Mutta vaikkapa tuon arvostelun ottaakin varauksin, niin sittenkin saattaa hämmästyä siitä tunteettomuudesta, mikä tuolloin oli yleistä ihmisten välisissä suhteissa. Tämä on sitäkin oudompaa, kun tämä tunteettomuus, tai sanoisimmeko myötätunnon puute vallitsi rinnan korkean henkisen sivistyksen kanssa. Viittaamme vain naisen ja orjan asemaan, lasten heitteelle jättämiseen ja kaiken sosiaalisen huollon melkein tävdelliseen puuttumiseen. Yksityisen ihmisen persoonallinen, mieskohtainen arvo oli varsin vähäinen, mikäli häntä ei arvioitu hyödykkeen kannalta.

Juuri inhimillisen persoonallisuuden arvioinnissa merkitsee joulu täydellistä käännettä. Historia ei tosiaan turhaan kääntynyt jouluna saranoillaan. Se merkitsi ihmiselle, kaikkein heikoimmallekin ja huonoimmalle, korotusta, jonka merkitystä nykyaikaisen sivistysyhteiskunnan jäsenen, joka ei ole pakanuutta omalla kohtaansa kokenut, on vaikea käsittää.

Joulun jälkeenhän kuului mm. sana: »Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi ja menettäisi sielunsa». s.o. itsensä. Tällainen sana on evankeliumia, hyvä sanoma ihmiselle, joka korotetaan arvossa yläpuolelle kaiken, mitä koko maailman loisto ja rikkaudet voivat konsanaan tarjota. Se merkitsee persoonallisuuden asettamista iäisyysarvoonsa.

Tältä pohjaltahan lähti vanhan kirkon seurakunnallinen huoltotyökin. Se mursi silmiinpistävällä tavalla siihen asti vallinneen sekä periaatteellisen että käytännöllisen eron vapaan ja orjan välillä, samoin muukalaisen ja kansalaisen välillä, niinikään varakkaan ja köyhän välillä. Näin tapahtui, koska suuren ja pyhän Jumalan edessä ihminen tunsi itsensä pieneksi ja köyhäksi, kuri taas toisaalta tuon Jumalan isällinen rakkaus samalla lämmöllä kohdistui kaikkiin. »Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista: sillä kaikki te olette yksi Kristuksessa Jeesuksessa.»

Joulun voitto, jos niin saamme sanoa, »pakanasta » ihmisessä on kuitenkin vienyt pitkän aikaa. Historia tietää kertoa monista yksityisistä kristityistä, jotka ovat antaneet itsensä ja koko elämänsä alttiiksi toisten palvelukseen. Mutta vain hyvin hitaasti on joulun evankeliumi voittanut kansojen ja yhteiskuntien elämässä. Orjuuden kukistuminen ns. kristityissäkään maissa ei ole suinkaan kovin kaukainen asia, ottaaksemme karkean esimerkin. Punainen Risti, joka merkitsee haavoittuneen oikeutta saada inhimillistä huoltoa, on sekin muutaman vuosikymmenen takainen asia. Niinikään koko nykyaikainen sosiaalinen huolto – mitkä itsekkyyden ja tunteettomuuden jäävuoret onkaan täydytty voittaa, ennenkuin se on nykyiselleen kehittynyt.

On olemassa huimaava ero nykyaikaisen yhteiskunnan ja vanhan ajan yhteiskunnan välillä juuri sosiaalisessa myötätunnossa. Jotka ovat tutustuneet pakanallisten maitten sosiaalisiin oloihin, sanovat että niiden ja kristityiden maitten olojen välillä on ero niinkuin yöllä ja päivällä. Siksi paljon on joulun evankeliumi päässyt täällä vaikuttamaan myös julkiseen elämään.

Ja kuitenkin, joka lähemmin tuntee kristittyä maailmaa, ei voi olla panematta tuon nimityksen eteen sanoja »niin sanottu». Siksi kaukana se sittenkin vielä on siitä, mitä joulun evankeliumi edellyttää.

Kysymme: mistä johtuu, että kehitys sosiaalisen myötätunnon alalla on edistynyt niin tavattoman hitaasti?

Vastaus kuuluu: joulun evankeliumi vetoaa yksilöön. Se julistaa kyllä evankeliumia valtakunnasta, Jumalan valtakunnasta, siis yhteisöstä. Mutta tämä yhteisö ei ole sellainen, johon synnytään luonnostaan, jonka kansalaisoikeudet ovat itseoikeutetut. Ei, päinvastoin – jokaisen yksilön on »kilvoiteltava», päästäkseen siihen. »Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään ja harvat löytävät sen», kuuluu siitä. Joulun Herra puhuu edellytyksenä siihen pääsylle uudelleen syntymisestä ». Eipä juuri voi iskevämmin luonnehtia muutoksen jyrkkyyttä, mikä vaaditaan, jos mieli meidän vastata sitä, mitä joulun sanoma meissä pyrkii saamaan aikaan.

Mutta niinpä käykin selväksi, miksi joulun evankeliumin suolaava ja hapattava vaikutus pääsee niin toivottoman hitaasti vaikuttamaan ihmiskunnassa. Emmehän suinkaan ole kovinkaan herkkiä alistumaan tuollaisiin vaatimuksiin! »Pakana» meissä, tuo itsekäs, omaansa etsivä, vaivaa toisten hyväksi kaihtava mieli on sitkeässä. Koemmehan sen jokapäiväisessä työssämme itsekukin. Se on juuri tuo »pakana» meissä, joka mielellään tekee jokaisesta eteemme joutuvasta huollettavasta » tapauksen», josta pyrimme selviytymään mahdollisimman helpolla, virallisesti, ulkokohtaisesti, kaikkien sääntöjen ja määräysten mukaisesti, niin ettei vain tarvitsisi ottaa tuon vieraan asiaa omakseen – se näet tuottaa aina sisäistä kärsimystä. Joulun evankeliumihan taas on tämän sisältöinen: »Totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä» – siis sijaiskärsimys.

Juuri tuollaisena seisoo joulun Herra ihmiskunnan keskuudessa. Pelkällä olemassaolollaan hän on tuomioksi meille, itsekkyydellemme »pakanalle» meissä. Mutta samalla hän tahtoo kutsua meistä esille sen vähänkin myötätunnon hengen, mitä meissä on ja vielä enemmän: omalla Hengellään lisätä sitä meissä, tehden meistäkin sijaiskärsijiä. Ihmiskunnan historian tavoitteena on Jumalan valtakunta, missä »uudestisyntyneet» ihmiset joulun Herran hengessä elävät. Ellemme tätä päämäärää pyri saavuttamaan, ei meillä muutakaan lopputavoitetta elämämme kehityskulussa ole. Ilman sitä on kaikki puhe kehityksestä ja edistyksestä pohjimmiten katsoen turhaa. Vain sikäli kuin Jumalan rakkauden tahto saa täällä valtaa, sikäli myöskin viriää se myötätunnon mieli, jota ilman maailma on kylmä, muodostukoot ulkonaiset olot miten mallikelpoisiksi tahansa.

Mutta kysymys Jumalan tahdon voitosta täällä on kysymys yksilöstä, minusta, minun halustani antautua Jumalan palvelijaksi. Tahdommeko sitä?