Huoltaja 1931

Huoltaja 3/1931


Onko kunnallisten köyhäinhoitolaitosten rakentamisessa harjoitettu tuhlausta?

Muutama kuukausi sitten kierteli sanomalehdistössä kirjoituksia ja uutisia, joissa väitettiiin, että kunnallisten köyhäinhoitolaitosten rakentamisessa on harjoitettu suurta tuhlausta ja että monet kunnan hoidokit asuvat paremmissa rakennuksissa ja huoneissa kuin veronmaksajat.

On kieltämättä totta, että on hyvinkin suuri joukko veronmaksajia, joilla ei ole tilaisuutta asua semmoisissa ”palatseissa”, jollaisissa kunnan hoidokit asuvat. Totta on myöskin, että moni hoidokki kunnalliskodissa joutuu parempiin ja siistimpiin oloihin, kuin millaisissa hän on asunut silloin kuin itse on elättänyt itseään.

Eikö tässä ole huutava epäkohta? Eikä ole katkera vääryys veronmaksajia kohtaan, että näin on.

Ensi kuulemasta tuntuu hyvinkin oikealta ja kohtuulliselta, ettei kunnan hoidokeille laiteta sen parempia oloja kuin missä he ovat ennen kunnalliskotiin joutumistaan eläneet ja ettei heidän asumuksensakaan ole sen siistimpiä ja mukavampia kuin ovat heikoimpain veronmaksajain. Tarkemmin ajateltaessa asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen.

Julkiselle rakennukselle, jommoinen kunnalliskotikin on, täytyy olojen pakosta asettaa vaatimuksia, joita yksityinen joko ei voi tai ei tahdo täyttää. Eihän voida rakentaa rautatieasemia, rautatievaunuja, kansakouluja, kunnan tupia, kirkkoja, käräjähuoneita ja sotilaskasarmeja yhtä vaatimattomiksi kuin heikoimpain veronmaksajain asumukset ovat. Ovatpa yksin vankilatkin melkoista korkeammalla tasolla kuin monien niiden asumukset, jotka saavat ne ylläpitää tai niissä oleksia. Nuorisoseurain, raittiusseurain ja työväenyhdistysten talotkin tavallisesti ylittävät köyhimpäin yksityisten asunnot.

On siis kerta kaikkiaan luovuttava siitä ajatuksesta, että julkinen rakennus voisi olla yhtä vaatimaton kuin köyhimpäin yksityisten asunnot. Sivistyneessä yhteiskunnassa julkiselle rakennukselle aina asetetaan vissejä minimivaatimuksia, joiden alapuolelle kaikkein yksinkertaisimman sopivaisuuden ja säädyllisyyden nimessä ei voida mennä.

Aivan toinen asia on sitten, ovatko nämä vaatimukset meillä liian korkeat; toisin sanoen, onko kunnallisten köyhäinhoitolaitosten rakentamisessa harjoitettu tuhlausta.

Ei voida kieltää, etteikä sitä erinäisissä tapauksissa ole sattunut. Sitä on esiintynyt siten, että on tarpeettomasti tuhlattu alaa, joka enemmän kuin mikään muu rakennuksessa maksaa. On melkoinen joukko puusta rakennettuja kunnalliskoteja, joiden päärakennuksen kellarikerrosta olisi erinomaisesti voitu käyttää leipomo-, pesu-, mankeli- varasto- ym. huoneina, mutta on jätetty melkein kokonaan käyttämättä. Väliin olisi maasto tarjonnut siihen erinomaiset edellytykset; väliin on kivijalkakin rakennettu niin korkeaksi, että kellarikerrosta ilman muuta olisi voitu käyttää moniin eri tarkoituksiin.

Kun kellarikerros on jätetty käyttämättä, on oltu pakotettu rakentamaan yksi tai useampia n.s. talousrakennuksia. Ilman pitkiä selityksiä on selvää, että tämä on melkoisesti lisännyt kunnalliskodin perustamiskuluja.

Mutta ei ainoastaan puusta vaan tiileistäkin rakennetuissa kunnalliskodeissa on eräissä tapauksissa jätetty pohjakerros käyttämättä. Tätä ei voi sanoa muuksi kuin suoranaiseksi tuhlaukseksi.

Ei puutu sellaisiakaan tapauksia, että varsinaisissa asuinkerroksissakin on tuhlattu alaa laittamalla tarpeettoman laajoja käytäviä ja kaikenlaatuisia mutkia ja komeroita, joista ei ole mitään hyötyä.

Mitä sitten varsinaiseen loistoon ja komeuteen tulee, niin syytökset siinä suhteessa ovat muutamia aivan vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta aiheettomia. Kunnallikoteja rakennettaessa ei ole eksytty siihen kirjavaan ja levottomaan tyyliin, mikä yksityisille rakennuksillemme aivan viime aikoihin asti on ollut kiusallisen oleellista. Selvä ja suora vanha talonpoikaistyyli on ollut kunnalliskodeillemme yleensä oleellista.

Mitä taas näiden laitosten sisustamiseen tulee, niin ei voi sanoa, että siinäkään olisi menty liiallisuuksiin. Uudet huoneet näyttävät kyllä siisteiltä, varsinkin, jos lattiat, ikkunapielet ja ovet ovat maalatut. Mutta kustannukset, jotka siitä ovat johtuneet, ovat vähäpätöisiä. Olemme vartavasten tarkastaneet niiden kunnalliskotien kustannusarvioita, joita on huudettu loistohotelleiksi. Valtavimman erän niiden perustamiskustannuksista ovat muodostaneet rakennusaineet ja työpaikat, ja niissähän yleensä ei ole tinkimisen varaa.

Yleensä ei voi mitään sille, että uudet huoneistot aluksi näyttävät siisteiltä; eikä kunnalliskotikaan voi välttää sitä, että se kerran maailmassa on uusi. Mutta tämän uutuuden ja siisteyden aika tavallisesti kuluttaa liiankin pian pois.

Mainitsimme jo, että rakennusaineiden hinta kunnalliskodin perustamiskuluissa on huomattava erä. On verrattain pulmallinen kysymys, missä määrin ja millä tavoin niiden valinnassa on ”säästettävä”. Puinen rakennus tulee aina halvemmaksi kuin kivinen. Viime mainittu sen sijaan on kestävämpi kuin ensiksi mainittu niin hyvin ajan hammasta kuin tulenvaaraakin vastaan.

Äskeisinä aikoina on oltu hyvin taipuvaisia rakentamaan tiilisiä rakennuksia. Jos rakennuksiin pannulle pääomalle ei lasketa korkoa, niin tiilinen rakennus ajan mittaan tulee halvemmaksi. Mutta jos korko otetaan huomioon, ei asia aina ole niin. Ajateltakoon vain, että rakennus, joka puusta rakennettuna tulee maksamaan 700,000 mk, maksaa tiilestä rakennettuna 1 milj. mk, siis 300,000 mk. enemmän. Jo 30 vuodessa tämän säästön varat tekevät ainakin 700,000 mk. Tällä korkosäästöllä kannattaa siis jo mainitun ajan kuluttua rakentaa uusi kunnalliskoti ja silloin kaikin puolin ajan vaatimusten mukainen. Eräs epäedullinen tekijä saattaa silloin kumminkin tulla väliin: ehkä hyvinkin huomattava hintain nousu.

On siis mahdoton varmuudella sanoa, onko kivisen vai puisen rakennuksen rakentaminen lopulta halvempaa. Mutta seuduilla, missä tiilen saanti on vaikeaa, puutavaran saanti sitä vastoin helppoa, ei ole syytä asettaa tiilisiä rakennuksia niin yksinomaan etusijaan kuin viime aikoina on tehty.

Kun sanomalehdistössä tuonnottain kirjoiteltiin tuhlauksen harjoittamisesta kunnalliskotien rakentamisessa, tahdottiin syy siitä sälyttää sosialiministeriön niskoilla. Käytettiinpä asiassa niinkin räikeää kieltä, että väitettiin sosialiministeriön vaativan loistohotelleja roskaväen asunnoiksi. Totta on, että kunnallisten köyhäinhoitolaitosten piirustukset on alistettava sosialiministeriön vahvistettaviksi. Saattaa tosiaankin kysyä, eikö sosialiministeriö olisi voinut estää ne erehdykset, joita puheena olevien rakennusten rakentamisessa erinäisiä kertoja on tapahtunut.

Tähän on vastattava, että se on ollut mahdotonta yksistään jo siitä syystä, että ne kunnalliskodit, joiden rakentamisessa on eniten tuhlausta harjoitettu, on rakennettu ennen kuin sosialiministeriötä on ollut olemassakaan ja ennen kuin valtion viranomaisilla on ollut mitään sananvaltaa rakennuspiirustusten hyväksymisessä. Sen jälkeen kuin sanotut viranomaiset ovat tämän sananvallan saaneet, on monista piirustuksista liikoja koruja pyyhitty pois ja kerta kerran perästä kunnanviranomaisille terotettu säästäväisyyttä. Ainoastaan aniharvoin on tapahtunut, että tehtyjä suunnitelmia on vaadittu parannettavaksi. Ja silloinkin siihen on ollut köyhäinhoitolain asettama selvä pakko. Mitä laki ei ole vaatinut, sitä ei sosialiministeriökään ole vaatinut.

Väliin on ollut pakko hyväksyä kalliita rakennussuunnitelmia sen vuoksi, että piirustukset liian myöhään on alistettu sosialiministeriön vahvistettaviksi. Rakennus joko on ollut valmis tai jo niin pitkälle rakennettu, ettei piirustuksia ole voitu enää muuttaa.

Sen vuoksi on syytä panna muistiin, että piirustukset on ajoissa lähetettävä hyväksyttäviksi. Ja vielä parempi on, että ennen kuin piirustuksia ryhdytään valmistamaan, vireille pantavista rakennussuunnitelmista neuvotellaan sosialiministeriön kanssa.

Köyhäinhoidon ylitarkastaja Viljo Hytönen toimi Huoltajan päätoimittajana 1920–1936.