Huoltaja 1925

Huoltaja 6/1925


Köyhää kansaa

Osa I

Terveyssisar kertoi: Käydessäni sen maaseutukaupungin vähävaraisissa kodeissa, jossa olen Kenr. Mannerheimin Lastensuojeluliiton terveyssisarena, jouduin myöskin maakuoppaan tehtyyn asuntoon. Se ei ollut jäte entisaikain alkuperäisestä rakennustavasta, ei ehkä myöskään seuraus äärimmäisestä köyhyydestä, vaan asuntopulan tuote.

Majaan astuessani täytti savu sen kokonaan, sillä oltiin juuri ruuanlaittohommissa. Läkkipeltistä oli tulisijalle kyhätty jonkunlainen laatikko hellaa edustamaan. Vesijohtoputken kappaleesta oli tehty savutorvi, joka kuitenkin huonosti täytti tehtävänsä. Kun silmäni tottuivat hämärään, näin sängyllä sen, jota ensi sijassa olin tullut katsomaan, äsken syntyneen lapsen, perheen nuorimman.

Lapsi oli kylmän suojaksi kääritty isänsä vanhaan takkiin, muusta vaatetuksesta ei ollut paljon tietoa. Ilomielin otti taloustehtäviä puuhaava, vielä heikko äiti vastaan tarjoukseni lainata hänelle pikkulasten puvuston, ja pian olikin pienokainen puettuna puhtaisiin, somiin vauvanvaatteisiin. Kuten tiedetään, annetaan näitä puvustoja ainoastaan lainaksi, koska muu olisi tuhlausta, puvusto kun hyvin hoidettuna voidaan käyttää monelle lapselle, ja koska varsinaista almunantoa pyritään välttämään niin kauan kuin mahdollista.

On paljon niitä, jotka eivät ole uskoneet tällaisen lainausmenetelmän onnistumiseen ja jotka pitävät liiallisena vaatimuksena, että köyhän äidin on puutteenalaisessa kodissa hyvin hoidettava ja vielä pestynä tuotava takaisin lainatut vaatteet. Tässä oli ainakin sopiva koekenttä.

Kävin usein kodissa. Aika ei ollut helppoa. Perheen 16-vuotias poika oli työttömänä, muitakin vastuksia sattui. Usein oli äidin mieli katkerana, mutta lopuksi se kuitenkin aina suli, kun yhdessä asioita pohdimme ja neuvottelimme nuorimman lapsen hoidosta. Kun neljä kuukautta oli kulunut, tuli äiti luokseni. Hänellä oli muassaan, puhtaaksi pestynä ja joka vaatekappale turmeltumattomana, lapsen puvusto. ”Suokaa anteeksi”, sanoi hän, ”etten ole vaatteita silittänyt, mutta minulla ei ole rautaa.” Kun ajattelin peltihellaa ja asumusta yleensä, olin siitäkin hyvin mielissäni, että sain vaatteet puhtaina ja ehjinä takaisin ja lausuin siitä kiitoksen. ”Onhan meitäkin köyhempiä, jotka tarvitsevat vaatteet”, vastasi vaimo.

Kun terveyssisar oli tämän kertonut, kysyin perheen myöhempiä kohtaloita. – ”He ovat nyt rakentaneet maanpäällisen asumuksen ja entinen asunto on jäänyt kellariksi”, vastasi sisar.

 

Huoltaja 9/1925


Köyhää kansaa

Olimme tuskin päässeet asettumaan kesäasunnoksi vuokraamaamme sydänmaan huvilaan, kun kalastaja tuli ensimmäiselle käynnillensä kalakontteinensa. Vaivaloista ja hidasta oli nousu rannasta huvilalle, sillä miehellä oli vain toinen jalka. Toinen käsivarsikin oli leikattu pois, niin ettei hän voinut käyttää kuin yhtä kainalosauvaa.

Sääli täytti mielen nähdessään tuon ihmisraunion, mutta vielä enemmän ihmetys, kun pitkin kesää olimme tilaisuudessa seuraamaan hänen toimiaan järvellä. Kovassakin tuulessa souti hän yhdellä kädellään käyttäen vuoroin kumpaakin airoa. Verkkonsa hän yleensä kuivasi meidän rannassamme. Melkein uskomatonta oli nähdä, miten hän kainalosauvansa varassa kompuroi edestakaisin kahden puun väliä selvittäen ainoalla kädellään verkkoaan.

Kerran emännöitsijämme ei ruvennut kauppoihin, kun hänellä oli muuta ruokaa talossa. Pariin viikkoon emme nähneet kalamiestä ja ihmeeksemme saimme kuulla, että hän oli soutanut kalansa noin 5 kilometrin päässä olevaan naapurikylään.

Ensimmäinen tapaaminen solmi rikkoontuneet välit ja sen jälkeen pysyi hän uskollisena kesän loppuun asti. Hän otti kohtuullisen maksun kaloistaan eikä pyytänyt koskaan muuta.

Huomasipa selvästi, että hän pelkäsi joutuvansa minkäänlaisen hyväntekeväisyyden alaiseksi. Kahvikupin sai hänelle kuitenkin tarjota. Tämä mies, jolta, hänen aikuisena ollessaan, oli täytynyt leikata jäsenet, ei pyytänyt eikä saanut köyhäinhoidolta mitään avustusta.

***

Elli Tavastähti toimi köyhäinhoidon apulaistarkastajana