Sosiaaliturva 1983

Sosiaaliturva 16/1983


Nainen, valta ja yksilökohtainen sosiaalityö

Tapio Kuure & Matti Laine

”Mitä enemmän naisilla on valtaa, sitä parempaa sosiaalipolitiikkaa harjoitetaan.” Tähän johtopäätökseen tulee professori Sipilä tarkastellessaan naisen asemaa sosiaalipolitiikassa (Sosiaaliturva 7/1983). Muotoilu on erittäin ongelmallinen sekä naisten, vallan että sosiaalityön osalta. Johtopäätöksenä se on sikäli hyvä, että siinä suurelta osin kiteytyvät sosiaalityön tekemisen ongelmat, mutta sikäli huono, että siinä on jäänyt problematisoimatta naisen erityislaatuinen asema yhteiskunnassa, sosiaalityössä käytettävän vallan luonne ja yksilökohtaisen sosiaalityön ongelmat.

Naisen yhteiskunnallinen ”äidillisyys”

Simone de Beauvoir on hahmotellut naisen yhteiskunnallista asemaa käsitteellään ”toinen sukupuoli” samannimisessä kirjassaan. Karkeasti esittäen tämä yhteiskunnallinen ”toiseus” merkitsee, että nainen keskittyessään privaatin hoitamiseen on samalla tuotantoelämän pakkojen ulkopuolella, hänellä ei ole tulosvastuuta.

Tämä vastuun puute ja eläminen yhteiskunnassa kulutuksen piirissä takaavat naiselle vapaampia käyttäytymisen muotoja. Hän voi olla ymmärtävä, hänellä voi olla oma naisen logiikkansa, joka ei ole sidoksissa matemaattisiin kaavoihin, vaan toimii lähinnä intuition perustalta. Hän voi olla oikukas ja hän voi olla sellainen kuin muoti kulloinkin hänen luonteenpiirteekseen esittää (vrt. Beauvoir.)

Vapaus tuotannon pakosta on tullut naiselle kuitenkin kalliiksi merkitessään vapautta myös vastuusta ja tätä kautta vallasta. Samalla kun mies hankkii seinät taloon ja vaimo niille seinille jotakin, luisuu naisen määräysvalta seinän hankkijalle. Miesten historiassa naisella on ollut sivustakatsojen rooli. Hän on ollut kuskin vieressä – pelkääjän paikalla ja naisorientaatioineen vapaa jopa kartanlukijan tärkeästä toimesta. Parhaimmillaan hän on Suomessa ollut ehkä Niskavuoren Hetana, jolla oli aitanavaimineen valta talossaan, mutta joka sai alistua aviomiehensä taholta yhteen jos toiseenkin asiaan.

Tämä yleinen kuva on Suomessa rakennemuutoksen seurauksena paljon muuttunut, ja väriä saadaan kuvaan vielä enemmän, jos tarkastellaan naisten ammatillista etenemistä historiallisesti. Naisethan eivät ole ilman muuta nielleet yhteiskunnallista ”toiseuttaan”, mistä naisliike ja sen saavutukset ovat esimerkkinä. Ja tässä tullaan naisen asemaan sosiaalipolitiikassa.

On osoitettavissa, että naisten aktiivisen toiminnan tuloksena heidän ammatilliseen kykyynsä alettiin vähin erin uskoa, mutta naisliikkeen heikosta voimasta johtuen ajauduttiin kompromisseihin. Esim. kansakoulunopettajien naisvaltaisuus voidaan historiassamme selittää osin lainsäädännälliseltä pohjalta. Kun naiset eivät päässeet valtion virkoihin, he hakeutuivat kunnallisiin virkoihin kansakoulunopettajiksi. Vähitellen – epävirallisten hyväntekeväisyysorganisaatioiden kautta – naiset hyväksyttiin yhteiskunnallisiin toimintoihin perusteenaan heidän (kuvitellut) ominaisuutensa.

Tämä hyväksyntä tapahtui samalla logiikalla kuin professori Sipilällä seuraavassa:

”… arkielämän laatu on tässä kulttuurissa olennaisesti naisten intressissä kun taas miehet ovat enemmän omiaan seikkailuihin ja sankaritekoihin …mitä enemmän naisilla on valtaa, sitä parempaa sosiaalipolitiikkaa harjoitetaan.”

Näin Sipilä tulee siirtäneeksi naisen tehtävät perheessä – kasvatus, äitinä oleminen – myös naisen yhteiskunnallisiksi tehtäviksi ja valitsee naisille ammateiksi opettajan, sairaanhoitotyön ja sosiaalityön, ilmeisesti myös siivouksen. Tällöin käy niin, että tässä miesten yhteiskunnassa kasvatuksellinen ja sosiaalinen työ on naisten tuottamaa, ja näiden instituutioiden tuottama orientaatio yhteiskuntaan on peräti naisellinen, naisnäkökulma, jonka tuottamat arvot eivät toimi yhteiskunnan valtakeskuksissa. Tällöin voi käydä niinkin, että naisen ollessa sosiaali- ja terveysministerinä ja sosiaalihallituksen johdossa sosiaaliturvan purkuohjelmat kohdistuvat ensimmäiseksi juuri naisiin.

Vallattomuutta vai vallan käyttöä

Vallaton nainen ei ole kuitenkaan vailla valtaa. Naisen valta on usein epäsuoraa. Se ei perustu paragraafeihin ja pykäliin, vaan naisen asemaan ja antaa samalla jatkuvan kasvualustan käsitykselle naisesta ”femme fatalena”. Perheessä yhteiskunta välittyy miehelle vaimon kautta sikäli, että vaimo pystyy mittaamaan miehen yhteiskunnallisen etenemisen paikan. Sosiaalityössä naisen asema perustuu asiakassuhteeseen.

Sosiaalityön tarjoamat palvelut poikkeavat oleellisesti kauppiaan palveluista: kaupassa syntyvässä asiakassuhteessa asiakas on maksaessaan varsinkin selvällä käteisellä aina oikeassa. Sosiaalipalvelujen myynnissä itse työntekijä on aina oikeassa, asiakas on diagnoosin kohde, joka ei pysty jäsentämään omaa tilaansa. Tässä valtasuhteessa vallankäyttäjä on anonyymi, tunnistamaton ja paikallistamaton ja sen vuoksi hankala verrattuna vaikkapa poliisiin, joka on sentään rehti vastustaja. Poliisin ja patukan tilalle tulee näin sosiaalityöntekijä ja terapia, yhteiskunta ”psykiatrisoidaan”.

Sosiaalityön ”työkalupakki”

Keskeisellä sijalla sosiaalityön opetuksessa ja käytännössä ovat yksilökohtaisen sosiaalityön menetelmät. Viimeaikaisen keskustelun pohjalta näyttää jopa siltä, että näitä menetelmiä tarjottaisiin jonkinlaiseksi yleismetodiksi kaikentyyppiseen sosiaalityöhön. Ja seurauksena on myös käytännön ratkaisuja. Esimerkiksi perusteet puheille sosiaalityön ”ammatillistumisen” tärkeydestä löytyvät näistä metodeista.

”Ammatillistumisella” on sitten perusteltu sosiaalialan ahtaat pätevyysvaatimukset ja kireät ammattitutkinnot. Kun tarkastellaan alan keskeisimmän oppikirjan (Kananoja-Pentinmäki: Yksilökohtainen sosiaalityö) lähdeluetteloa, nähdään aika kirkkaasti, mitä po. metodien taustalta löytyy. Taustateoriana ovat amerikkalainen psykoanalyysi ja sen johdannaiset, erityisesti ns. psykoterapian supportiiviset menetelmät. Ja tämän tekijät avoimesti myöntävätkin.

Ilkka Taipaleen mukaan yksilökohtainen sosiaalityö kehiteltiin pitkälti vuosisadan alkupuolella USA:ssa kodittomien ja kiertelevien työläisten (hobojen) ”hoivaamiseksi” korvaamaan aikaisempaa työtestiä. Tarkoituksena oli erottaa toisistaan työvoimaksi kelpaavat kelvottomista. Tässä sovellettiin kaikkia yksilökohtaisen sosiaalityön ja psykoterapian menetelmiä. Suuren laman aikana yksilökohtaiselta työltä putosi sekä käytännöllinen että ideologinen pohja, kun miehillä ei ollut enää edes paikkaa mihin mennä.

Emme halua kiistää yksilökohtaisen sosiaalityön menetelmien merkitystä ja mahdollisuuksia. Olemme kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yksilökohtaisen sosiaalityön teoria ei voi toimia minään yleismetodina sosiaalityössä, vaan sillä on koko sosiaalityön kenttää tarkastellen varsin rajalliset mahdollisuudet.

Perusongelma on eräässä mielessä hyvin yksinkertainen. Kysymys kuuluu: Miten perustaltaan ja historialtaan sosiaalinen – siis yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen – ongelma voidaan ratkaista yksilökohtaisin ja psykoterapeuttisin menetelmin? Otamme karkeahkon esimerkin.

”Asiakas” on 18-vuotias nuori. Kodissa ei ole suuria ongelmia. Nuoren kaikki ihmissuhteet rakentuvat voimakkaassa jengissä, jolla on selviä alakulttuurisia piirteitä. Jengissä tehdään jonkin verran rötöksiä, mutta myös paljon muuta. Ensimmäinen ehdollinen tuomio on saatu, toista ”kärähtämistä” odotellaan ja sen seurauksena ensimmäistä mahdollista vankilakäyntiä.

Voidaan kysyä, mitä psykoterapiaan perustuva sosiaalityö voi esimerkkitapauksessa tehdä. Epäilemme vastauksen jäävän kovin ohueksi, koska ongelma ei ole yksilönkohtainen vaan sosiaalinen. Rohkenemme epäillä, että useat työmuodot jopa lisäävät ”poikkeavaa” käyttäytymistä.

”Sosiaaliprostituutio”

Yksilökohtaisessa sosiaalityössä on mahdollista tuottaa laitostumista vastaava psyykkinen vamma. Tarkoitamme ns. sosiaaliprostituution ongelmaa. Useinhan meillä on edessämme asiakas, jolle sosiaalityöntekijä on ainut ihminen, jonka kanssa hän pystyy avautumaan ja keskustelemaan, hän käyttää sosiaalityöntekijää henkisenä ”prostituoitunaan”. Nyt on olemassa vaara, että jatkuva ja säännöllinen ”sosiaaliprostituoidun” käyttö tekee yhä impotentimmaksi toimimaan normaaleissa ihmissuhteissa. Asiakas uppoaa yhä syvemmälle sosiaalityön ”välttämättömyyksiin”.

Liittotasavaltalaiseen keskusteluun viitaten Aila-Leena Matthies toteaa:

”Kun tarjolla on mitä erilaisimpia kilpailevia terapiapiirejä ja psykotiimejä, menetetään kyky normaalisti käsitellä vaikeuksia, keskustella henkilökohtaisista asioista tavallisissa yhteyksissä lähimmäisten kanssa. Arkipäiväisistä asioista tulee erityisongelmia, joihin tarvitaan ehdottomasti asiantuntijan neuvoja…”

Polun päässs voi sitten olla sellainen tilanne, että sosiaalityöntekijä on asiakkaalle ”kaikki”, samalla kertaa äiti, rakastajatar ja työnantaja. Yksilökohtaisen työn ammattilaisenkin on vaikea välttää, tätä tilannetta työntekijä-asiakassuhteeseen liittyvän valtasuhteen takia.

Sosiaalityö ja leimautuminen

Kaikkien tunnustama on valvonnan (poliisi, oikeuslaitos, vankilat) aiheuttama leimaaminen, stigmatisaatio. Liian vähän on korostettu, että leimaamisessa sosiaaliviranomaiset ovat joskus jopa tehokkaampia. Tällaisen leimaamisen ja leimautumisen seurauksena on usein alakulttuuristuminen.

Prosessia kuvaa oivallisesti Matti Mäkelä esseessään ”Tarkkailuluokka”. Hän kertoo esimerkinomaisesti erään pojan tarinan. Pojalla alkaa ilmetä koulunkäynnissä ongelmia. Valpas yhteiskuntakoneisto tarttuu heti asiaan, tällä kertaa koulukuraattorin muodossa. Tämä ehdottaa juttutuokiota ja poika suostuu estääkseen kuraattorin kotikäynnin. Kuraattori mainitsee pojan käynneistä myös tämän opettajalle, joka jossain vaiheessa tuo asian esiin myös tunnilla, suhtautumalla aivan uudella tavalla, ”ymmärtävästi” pojan ongelmiin ja kolttosiin.

Tästä hyväntahtoisesta suhtautumisesta syntyy leima, nyt muutkin oppilaat tietävät, että pojalla on ongelmia ja alkavat hieman kartella tämän seuraa. Näin poika alkaa tuntea jonkinlaista vetoa ja yhteyttä ”tarkkiksen” kavereihin. Pikkurötökset ja pinnaukset alkavat lisääntyä hurjasti, ja poika joutuu yhä syvemmälle ”sosiaaliämmien” verkkoon. Viimein puolen tunnin testin jälkeen psykologi suosittaa ratkaisuksi tarkkailuluokalle siirtämistä, mikä pian tapahtuukin. Veljet on löydetty ja ura voi alkaa.

Erään lastentarhanopettajana ja päiväkodin johtajana toimineen ystävämme mukaan leimaaminen alkaa jo päiväkodissa, jossa ”asiantuntijat” jakavat lapsia ongelmaisiin ja ongelmattomiin.

On tärkeää muistaa, että leimautuminen on sekä ”sisäinen” että ”ulkoinen” ongelma. Leima voi olla otsassa, mutta se on myös otsan sisällä, mikä on usein vielä tärkeämpää. Asiakkaalle muodostuu ”asiakkaan” identiteetti. Saksan Liittotasavallassa on syntynyt erityinen koulukunta, joka tutkii eri viranomaisten tapaa leimata ja näin työntää nuoria yhä syvemmälle ”poikkeavuuteen”. Ehkä mekin tarvitsemme sellaisen.

Sosiaalityö: elämäntapa

Monille asiakkaille sosiaalityöstä on muodostunut elinikäinen putki sosiaalivaltiokansalaisen harmonisine elämänkaarineen. Kun siihen on kerran astuttu, siitä ei pois päästä. Liian vähän on pohdiskeltu, että koko sosiaalityön järjestelmä voi olla osa tiettyä alakulttuuria, se vahvistaa poikkeavan käyttäytymisen elämäntavallista aspektia. Tällöin koko työ toimii perusajatustaan vastaan, se suuntaa ja ylläpitää poikkeavaa käyttäytymistä.

Omassa työssämme olemme tavanneet kymmeniä asiakkaita, jotka tietoisesti kiertävät tiettyä ”huolollista uraa”. Välillä vankilassa, sitten ”holistilassa”, sitten kriminaalihuollon työleirillä, sitten vankilassa, sitten kriminaalihuollon asuntolassa, sitten jonkin aikaa ”lintsillä” jne. Mikään instanssi ei ole kiinnostunut tämän uran katkaisemisesta. Jokaisesta löytyy ”ymmärtävä” sosiaalityöntekijä, joka hankkii paikan seuraavasta. Harva näkee, millaisesta alakulttuurisesta ja elämäntavallisesta kokonaisuudesta on kysymys. Sitä vastaan taistellessa tylsistyvät psykoterapian aseet hyvin pian.

Elämäntapaan kuuluvat myös tarkat ja tiukat roolit, jotka on opittu ja annettu. Toinen tämän kirjoittajista suuttui kerran aivan vilpittömästi eräälle nuorelle työleirin asukkaalle ja käski tämän painua ulos leirin toimistosta. Kaveri oli yrittänyt käyttää erään toisen leiriläisen tilannetta hyväkseen. Suuttumus aiheutti seuraavan kommentin:

”Miten sä voit tollai kuumentua? Eikö se, että sä istut sosiaalityöntekijän pöydän takana, lainkaan velvoita sua?”

Irti ahtaista rajoista

Sosiaalityön kenttä on hyvin laaja ja moniulotteinen. Edellä esitetyt ongelmat painottuvat eri tavoin eri työpaikoissa; työn tekemiseen ei ole olemassa mitään viisasten kiveä, vaan usein parhaan tuloksen saa ns. terveellä järjellä. Näkökulmia tulevaisuuteen olisi kuitenkin haettavissa ehkä ylittämällä terve järki ja pohtimalla, ovatko sosiaalityön rajat todella niin ahtaat kuin päältä näyttää.

Mitä sellaisia muotoja olisi kehiteltävissä, jotka lähtisivät liikkeelle asiakkaan oman aktiviteetin perustalta? Tässä suhteessa mielenkiintoisia ovat Saksan Liittotasavallassa kehittyneet oman avun periaatteet (ideat ovat paljolti yhtenevät USA:n ruohonjuuritason liikkeiden kanssa.) Tuontitavarana niitä ei sinällään kannata siirtää Suomeen, mutta keskustelua olisi syytä seurata tarkasti. Ajattelutapa ei sitä paitsi ole vieras meilläkään, ja sen pohjalta tehdään myös käytännön työtä.

LÄHTEET

de Beauvoir, Simone: The Second Sex. Middlesex 1972.
Hirsch, Joachim: Turvavaltio. Jyväskylä 1983.
Kananoja, Aulikki – Pentinmäki, Anni: Yksilökohtainen sosiaalityö, teoria ja käytäntö. Porvoo 1977
Matthies. Aila-Leena: Vaihtoehtoinen sosiaalityö. Julkaisematon pro gradu -käsikirjoitus. Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntapolitiikan laitos 1983.
Mäkelä, Matti: Tarkkailuluokka. Sosiaaliturva 10/1982.
Ottomeyer, Klaus: Människan under kapitalismen. Göteborg 1977.
Saarinen, Aino: NäkymÖtön näkyväksi: naiset ja julkisen hallinnon kehitys Suomessa 1800-luvulla. Julkaisematon käsikirjoitus, Tampereen yliopisto 1983.
Sipilä. Jorma: Sosiaalityön valta ja vastuu, referointi ”naisten positiivista valtaa sosiaalipolitiikassa”. Sosiaaliturva 7/1983.
Taipale, likka: Asunnottomuus ja alkoholi. Sosiaalilääketieteellinen tutkimus Helsingistä vuosilta 1937-1977. Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja no 32. Jyväskylä 1982.