Köyhäinhoitolehti 1912

Köyhäinhoitolehden näytenumero 1912

Köyhäinhoitolehden lukijalle.

 

Historia opettaa, että kansojen ja rotujen välisissä taisteluissa ei ulkonaisella suuruudella eikä näennäisesti loisteliaalla sivistykselläkään ole ratkaisevaa merkitystä. Ratkaisu riippuu kansallishengen voimasta, kansan siveellisen ja taloudellisen kannan etevyydestä. Jos historia tässä puhuu totta, on ajatustemme yhteiskunnallisia laitoksia luodessamme ja niille sopivimpia toteuttamismuotoja harkitessamme kiinnyttävä ja keskityttävä juuri näihin perusvaikutteihin. Sillä kaiken yhteiskunnallisenkin työn äärimmäisenä tarkoituksena on oleva kansan kansallisen ja siveellisen hengen lujittaminen ja vahvistaminen, kansan syvimpäinkin kerrosten kasvattaminen ja kehittäminen korkeammalle henkisen ja aineellisen viljelyksen tasolle.

Varsinkin pienen ja ulkonaisesti voimattoman kansan keskuudessa on yhteiskunnallinen valistus- ja rakennustyö ohjattava kohti näitä päämääriä, ohjattava, olkoonpa itse työ minkä nimistä tahansa, ja etenkin aikoina, jolloin kansan elämä riippuu sen sisäisestä elinvoimasta.

Köyhäinhoitokin, sekä yleinen että yksityinen, on yhteiskunnallista rakennustyötä, vieläpä sellaista, joka ei jätä ainoatakaan kansalaista koskemattomaksi. Sitä suuremmalla syyllä on sitäkin suunniteltaessa pidettävä mielissä viittaamamme päämäärät.

Mutta miten onkaan asianlaita kunnissamme? – Jos niissä liikkuessamme ryhdymme erinäisiltä kuntalaisilta tiedustelemaan heidän käsitystään köyhäinhoidon tehtävästä, saamme, miten eri vastaajain sanat sattunevatkin, pääpiirteissään miltei aina saman vastauksen. Köyhäinhoito on asetettu, niin sanotaan, lieventämään hätää ja puutetta, pelastamaan valistuneen, kristillisen yhteiskunnan kärsiviä jäseniä kuolemasta nälkään ja hoidonpuutteeseen. –

Onhan vastauksessa totta ja oikeata; mutta tämä vastaus ei tyydytä. –

Toiset, joiden silmä on kantanut syvemmälle ja ymmärrys avartunut tajuamaan kaikessa syyn ja seurauksen järkähtämätöntä lakia, vastaavat jo toisin. – Köyhäinhoito ei saa tyytyä, sanovat he puolestaan, vain hädän lieventämiseen: sen on sitä poistettava ja pyrittävä ehkäisemään sen syitä ja syntyä, kykenemättömyyttä, kodin- ja työnpuutetta, juoppoutta, laiskuutta, huikentelevaisuutta: sanalla sanoen kaikkia niitä yhteiskunnallisia epäkohtia ja yleisiä paheita, joiden seurauksena köyhäinhoito juuri esiintyy. –

Tässä vastauksessa on jo enemmän syvyyttä, enemmän arvostelevaa järkeä ja inhimillisyyden tuntoa. Sen mukaisena laajenee köyhäinhoidon tehtävä hätääntyneen yksilön hetkellisestä hoitelusta moninaisia yhteiskuntaelämän varjopuolia käsitteleväksi reformityöksi.

Mutta vieläkin puuttuu jotain, vieläkin korkeampiin päämääriin on köyhäinhoidossakin pyrittävä. Sen on otettava ohjelmansa ylimmäksi pykäläksi koko kansakunnan onni ja menestys, sen yleinen vapauttaminen köyhyyden kurjuudesta. Sanalla sanoen: köyhäinhoidon korkeinna määränä on oleva köyhyydettömyys, köyhäinhoidon asteettainen itsensä tarpeettomaksi tekeminen. – Mutta niille perille pyrkiessään on köyhäinhoidon muututtava koko olemukseltaan. Sen on sisäisesti kehityttävä ja syvennyttävä nykyisen lääketiedon tavalla, joka pikemminkin pyrkii poistamaan tautien syitä ja syntyä, kuin rakentelemaan hoitoloita erilaisiin sairauksiin jo sortuneille; sen on muodostuttava voimakkaaksi tekijäksi kansan siveellisen ja taloudellisen kehittämisen ja kasvattamisen työssä. Vasta sellaisena voimme odottaa sen toiminnasta kauas kantavia hedelmiä, vasta sellaisena vastaa tämäkin yhteiskunnallisen rakennustyön haara niitä vaatimuksia, joiden täyttämiseen pienen maamme parhaat voimat ovat nykyisin keskitettävät, siinä vakaumuksessa, että vähäinenkin kansa on voimakas, niin kauan kuin sen kodeissa vallitsee eteenpäin ja ylöspäin pyrkivä mieli, niin kauan kuin sen syvimmissäkin kerroksissa pysyy valveilla luja siveellinen kunnian- ja omanarvontunto ynnä ahkera yritteliäisyys taloudelliseen riippumattomuuteen oman, vaikka pienenkin, tuvan ja peltotilkun turvin.

Tiedämme, että yhteiskunta on yksilöiden yhteenliittymä, sellainen, jonka terve kokoonpano edellyttää, että jokainen, samalla kun huolehtii omaa toimeentuloaan ja valmistaa itselleen mahdollisimman parhaat elinehdot, toimii tekoja, jotka välillisesti lankeavat kokonaisuuden hyväksi. Siitä on peräisin yhteistajunta, siitä n.s. yhteisvastuuntunto eli tietoisuus siitä, että on ja tahtoo olla osa kokonaisuudesta, käsitys siitä, että on elämästään vastuunalainen ei vain itselleen, vaan kokonaisuudellekin. Mutta tämän tajunnan ja tunnon syvyys ja voima, joiden avulla köyhäinhoitotyökin kerran on muodostuva ihanteellisemmaksi ja sen ohjelma nostatettava koskettelemaimme vaatimusten tasalle, riippuu juuri voimakkaamman, parempiosaisen yksilön tavasta suhtautua heikompaansa. Persoonallisella, oikeaan osatulla vaikutuksella on juuri tässä perimmäinen arvonsa. – Sillä mistäpä onkaan ilonaihe suurempi, kuin tiedosta nostattaneensa lähimmäisensä jälleen jaloilleen, pelastaneensa siveellisesti tai taloudellisesti raunioituneen kanssaihmisensä uudestaan hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi. – Työ antaa ylevimmän tyydytyksen ihmisrintaan kaikissa elämän vaikeuksissa. Työ, jota tehdään epäitsekkäässä mielessä heikomman suojelemiseksi tai harhaan menneen ojentamiseksi, on siunausrikkainta maailmassa. Sellaisella työllä on koko kansakuntaan nähden siveellisesti elähdyttävä voima.

Tämän suuntaiseen työhön tahtoisi Köyhäinhoitolehti koota ja innostaa kaikkien kylien parhaat voimat. Se luovuttaa palstansa mielihyvällä sekä julkisen köyhäinhoidon että yksityisen hyväntekeväisyyden toimitsijoille ja harrastajille, jotta tietoja ja kokemuksia vaihtaen oppisimme näissäkin tehtävissämme karttamaan huonoa ja toteuttamaan hyvää.

Lehti koettaa parhaansa mukaan seurata myöskin suurten sivistysmaiden köyhäinhoito- ja hyväntekeväisyysvirtauksia, joista kaukaisella maallamme on runsaasti oppimista.

Erityisessä kirjeenvaihto-osastossa vastataan yleisempää laatua oleviin kysymyksiin ja paikanvälitysilmoituksilla y.m. tiedonannoilla sekä köyhäinhoitohallitusten kuukautisilla muistilistoilla koetamme palvella sekä köyhäinhoidon virkailijoita että kuntia.

Lehti tulee ilmestymään ensi vuoden alusta kunkin kuukauden ensimäisenä ja kolmantena perjantaina, joka toinen numero vähintäänkin 4 sivuisena, joka toinen vähintäänkin 8 sivuisena. Tilaushinta on, sekä toimitukselta tilattaessa että kaikissa maan postitoimistoissa, koko vuodelta 2: 50 p., puolelta vuodelta 1: 50 p ja kuukaudelta 30 penniä. Lehdestä julaistaan myöskin ruotsinkielinen painos, nimeltään Fattigvårdsbladet.

Lehden vastaavana toimittajana on kaakkoispiirin vaivaishoidonneuvoja Bruno Sarlin; ja ovat lehdelle luvanneet apuaan, kuten otsikosta näkyy, useat köyhäinhoito- ja hyväntekeväisyystoiminnan sekä niiden raja-alojen etevät tuntijat ja harrastajat.

Olemme katsoneet tarpeelliseksi julkaista lehdestä kaksi numeroa kuukaudessa, jotta kunnallinen köyhäinhoito olisi siinä tilaisuudessa viivytyksittä saattamaan asianomaisten tietoon kuulutuksiaan ja ilmoituksiaan.

Ilmestymispäiväksi olemme taasen valinneet perjantain vain siinä toivossa, että lehti siten ennättäisi parhaakseen sunnuntaiksi etäistenkin maaseutujen tilaajille.

Vilpitön toivomuksemme on, että kunnallisen köyhäinhoidon ja yksityisen hyväntekeväisyyden harrastajat liittyvät levittämään lehteämme äänenkannattajanaan sekä vilkastuttamaan sen sisältöä uutisillaan ja kirjoituksillaan, sillä köyhäinhoitomme nykyinen kanta vaatisi lujaa ja ymmärtävää yhteistyötä, muodostuakseen mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi kaikissa osissaan.

Kuopiossa, marraskuun 23 p:nä 1912.

Toimitus

Köyhäin elätteelleanto.

”Köyhäinhuutokaupat”

 

Usein huomaa, että suurella yleisöllä on hyvin hämärä käsitys köyhäinhoidosta sellaisenaan sekä siinä käytetyistä eri elatustavoista ja hoitomuodoista. Toisaalla katsotaan olevan syytä lausua moitteita siitä, että köyhiä yhä vieläkin annetaan elätteelle yksityiskoteihin, joissa näiden arvellaan aina joutuvan sydämettömien hoitajain mielivallan alaisiksi; ja elätteelleanto asetetaan kernaasti jonkinlaiseen hämärään yhteyteen köyhäinhuutokauppojen ja ihmismarkkinain sekä vaivaisten viimeisten työvoimain säälimättömän käytön kanssa. Sen tähden ollaankin usein sitä mieltä, että köyhäinhoidon menestyksellinen toiminta riippuu kokonaisesta sarjasta tulevaisuudessa aikaan saatavia erilaisia laitoksia, kuten köyhäintaloista, vanhainkodeista, sairaaloista ja lastenkodeista.

Toisaalla taasen pidetään sopimattomana sitä, että yhteiskunta pakoittaa vapaita kansalaisia, joiden ainoana vikana on heidän köyhyytensä, heille aivan vieraisiin oloihin vankilantapaisissa laitoksissa eli köyhäintaloissa. Tällä taholla otaksutaan olevan aivan helppoa antaa kaikki köyhät elätteelle sukulaistensa ja ystäväinsä luo tai toimittaa heille sopivaa avustusta omiin koteihinsa.

Kummallakin mainitsemallamme avustusmuodolla, niin suljetulla kuin avonaisellakin köyhäinhoidolla, on kuitenkin sekä valo- että varjopuolensa. Ratkaisu ei riipukaan siitä, kumpiko hoitotapa valitaan, vaan siitämiten sitä sovelletaan ja millaisille köyhille sitä käytetään. Vanhaa raihnaista miestä tai naista, joka vähäisestä maksusta molemminpuoliseksi tyydytykseksi voidaan antaa elätteelle sukulaisen tai ystävän luo, ei esim. sovi vastoin tahtoaan vieroittaa lähimmistään saattaakseen hänet – kenties muutamia penniä huokeampaan – laitoshoitoon. Leskeä, joka rehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettaa elättää itseään ja lapsijoukkoaan, avustettakoon niinikään paljoa mieluummin yksityiskodissa kuin laitoksessa, jossa äiti ja lapset lisäksi olisivat erotettavat toisistaan. – Mutta laiskat ja siveettömät vetelykset, elähtäneet juomarit ja irstaat naiset, joita yksityiskodeissa on vaikea pakoittaa järjestykseen ja tottelevaisuuteen, soveltuvat epäilemättä paremmin työhoitolaisiksi köyhäintaloon. Samoin olisivat raihnaat henkilöt, jotka ovat alituisen silmälläpidon tai sairashoidon tarpeessa, mieluimmin otettavat eläkehoidokkaiksi laitoksiin. Jos tällöin vielä pidetään huolta siitä, että työ- ja eläkehoidokkaat, kunnialliset ja siveellisesti langenneet henkilöt sekä terveet ja sairaat erotetaan tarkoin toisistaan eri osastoille tai kokonaan eri laitoksiin – mikä, ikävä kyllä, usein laiminlyödään – niin ei pitäisi olla olemassa tosisyytä muistutuksiin laitoshoitoa vastaan periaatteessa.

Jos köyhiltä itseltään kysyy, kumpaako avustusmuotoa he pitävät parempana: yksityiskotiako, vaiko köyhäintaloa, valitsevat he useimmissa tapauksissa empimättä edellisen, samalla kun laitoshoitoa edelleenkin katsellaan epäilevin silmin. Poikkeuksia tosin löytyy. Raihnaat henkilöt, joilla ei ole sukulaisia ja jotka ovat alituisen hoidon tarpeessa, menevät usein mielellään paikkakunnan köyhäintaloon, jos tällä vaan on jotakuinkin hyvä maine.

Vaikkakin elätteelleanto siis suotuisissa oloissa on täysin sopiva hoitomuoto, jota kaikissa maissa käytetään, voi siitä, jos sitä huonosti johdetaan, syntyä järjestelmä, jossa köyhät joutuvat alituisten kärsimysten alaisiksi. Ensimäinen ehto hyvän tuloksen saavuttamiseksi on elätekotien huolellinen valinta.

Mutta miten sellaisia saadaan?

Muutamissa kunnissa on vielä viime vuosinakin annettu köyhät elätteelle köyhäinhoitohallituksen vuoden lopulla pitämässä kokouksessa, johon niitä henkilöitä, jotka tahtovat ottaa köyhiä luokseen on kutsuttu saapuville. Kokouksessa tarjotaan sitten köyhäinhoitolaiset, toinen toisensa jälkeen, elätteelle seuraavaksi vuodeksi. Kun satutaan tekemään kaksi tai useampia tarjouksia samasta köyhästä, syntyy asiassa jonkinmoinen kilpailu. Ansiohaluiset vähentävät mielellään toinen toistensa tarjouksia, ja kukin, joka samalla kertaa ajattelee kunnan kassaa ja omaa verolippuaan, on valmis moittimaan köyhäinhoitohallitusta, ellei tämä hyväksy alinta tarjousta. Toinen hoitaja voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, ja joka tapauksessa kyllin hyvä köyhälle, niin arvellaan. Jos vielä lisäksi jokunen köyhäinhoitolainen, joko uteliaisuudesta tai mahdollisesti jossain määrin hoitajan valintaan vaikuttaakseen, persoonallisesti tulee saapuville, kas silloinpa voi hyvällä tahdolla ja vilkkaan mielikuvituksen avulla uskoa olevansa köyhäinhuutokaupassa tai ihmismarkkinoilla. Joka tapauksessa on köyhäinhoitohallituksen jäsenten vaikea tuollaisessa kokouksessa valita eri kotien välillä ja päättäminen käy sitäkin hankalammaksi, kuta vähemmin asiaa on ennakolta valmistettu. Sentähden on usein lopputuloksena se, että alin tarjous hyväksytään. Vaikkapa jokaisen ”ansiohaluisen” annettaisiinkin tehdä ainoastaan yksi tarjous, jota hänen ei enää sallittaisi alentaa, saa toimitus kuitenkin jossain määrin huutokaupan leiman.

Tuollaiset julkiset elätteelleantokokoukset ovat useista syistä juuriaan myöten hyljättäviä. Tietoja hyvistä elätekodeista on luonnollisesti hankittava jo kauan ennen lopullista ratkaisua. Yhä useammissa kunnissa on sentähden alettu käyttää sitä tapaa, että jokainen köyhäinhoitohallituksen jäsen tai tarkastusmies ennakolta hankkii tietoonsa sopivia elätekoteja kaikille piirissään asuville köyhille ja tekee myöskin valmistavia sopimuksia aiottujen hoitajain kanssa. Köyhäinhoitohallituksen asiana on sitten ainoastaan hoitosopimusten tarkastaminen ja allekirjoittaminen, mikä voi tapahtua vuoden mittaan missä kokouksessa tahansa. Missään tapauksessa ei köyhiä ole kutsuttava näihin kokouksiin. Kuitenkin on aivan oikein ja kohtuullista tiedustella myöskin heidän mielipidettään uuden ajatellun elätekodin suhteen. Vähäisellä hyväntahtoisuudella voidaan siten karttaa tyytymättömyyttä ja ikävyyksiä.

Gust. Ad. Helsingius

 

***

Vaivaishoidontarkastelija Gust. Ad. Helsingius (1855–1934) oli maamme ensimmäinen sosiaalihuollon valtionvirkamies